keskiviikkona, marraskuuta 28, 2007

Space Needlen päähän on laitettu joulukuusivalaistus. Oh no.

Myös yksi Queen Annen kukkulan päällä olevista kolmesta kännykkämastosta oli saanut jouluvalot. Kyllä nämä tämän "osaa".

tiistaina, marraskuuta 27, 2007

Kukaan ei ole toistaiseksi kommentoinut taannoista kirjoitustani prosentti- ja euromääräisten palkankortusten oikeudenmukaisuudesta. En tiedä johtuuko tämä jostakin seuraavista: aihepiiri ei kiinnosta, kukaan ei jaksa lukea niin pitkää kirjoitusta tai asiasta ollaan niin eri mieltä ettei haluta alkaa vängätä. Vai voisiko jopa olla että asiasta ollaan yksimielisiä?

Tässä kuitenkin vielä hahmotelma siitä, miten epäoikeudenmukaisia euromääräiset palkankorotukset olisivat pitkällä aikavälillä. Oletetaan samat henkilöt A ja B, joiden kuukausipalkat siis ovat 1000 euroa ja 2000 euroa. Oletetaan, että molempia palkkoja korotetaan 100 eurolla vuosittain sadan vuoden ajan. Sadassa vuodessa molempien palkankorotus on siis yhteensä 10000 eli sadan vuoden päästä palkat ovat 11000 ja 12000 euroa. Oletimme että A:n ja B:n välinen palkkaero oli alunperin reilu, mutta se on sadassa vuodessa mennyt alkuperäiseen verrattuna mitättömän pieneksi. Asian hahmottamista auttaa olettamatta, että sadan vuoden päästä rahan ostovoima on kymmenys siitä mitä se on nyt, jolloin nykyrahassa uudet palkat olisivat 1100 ja 1200 euroa. B:n palkan ostovoima olisi siis pienentynyt 800 eurolla ja A:n noussut sadalla. Ei kuulosta reilulta. Asiaa ei juuri muuta se, että todellisuudessa euromääräiset korotukset kasvaisivat vuosien saatossa. Jos oletetaan aluksi 50 euron vuosikorotus, joka vuosittain kasvaa 1,5 prosentilla (siis ensimmäisen vuoden korotus olisi 50 euroa, toisen vuoden 50,75 euroa, kolmannen 51,51 euroa, ja niin edelleen), päädytään sadan vuoden päästä palkkoihin 1244 ja 1344 euroa.

Jos taasen oletetaan, että palkkoja korotetaan sadan vuoden ajan vuosittain 2,5 prosentilla, saadaan loppupalkoiksi 1181 ja 2362 euroa (tässäkin on otettu huomioon oletettu ostovoiman putoaminen kymmenekseen). Tämä on minusta reilua.
Pesin tuossa illalla pyykkiä, ja kun laitoin äsken pyykkejä lipaston laatikkoihin, löysin pyykin seasta kahdet mustat hieman replaiset naisten stringit. Uskaltaakohan noita viedä takaisin pyykkituvalle? Joku vielä yllättää minut sieltä nimettömät kädessä ja leimaudun alusvaatevarkaaksi.
Tulipa Roslynin viikonlopusta vielä mieleeni, että viimeisenä iltana meiltä loppui olut. Jääkaapissa olisi vielä ollut yksi edellisiltä vierailta jäänyt tölkki Bud Lightia, mutta se ei kenellekään kelvannut. Ei edes humalatilassa. Asiasta ei koko viikonlopun aikana puhuttu, joten mistään "en kyllä juo Budia" -joukkouhosta ei ollut kyse, mutta niin vain sunnuntaina jääkaapin jämiä tutkiessani tämä tölkki oli siellä edelleen näkyvällä paikalla.

Tänään vuorilla on pieni lumimyrsky. Mount Baker jo lupasi avata muutaman hissin ensi torstaina, ja toivon mukaan muutkin avaavat pian. Bakerille kun on yli kolmen tunnin ajo ja useimmat niiden hissit ovat vanhanaikaisen hitaita. Mutta kyllä tämä tästä.

maanantaina, marraskuuta 26, 2007

Lauantaina taas haikattiin. Polun lähtöpaikka oli periaatteessa aivan lähellä majapaikkaamme Roslynia, mutta lopussa tie oli sitä luokaa, että noin 50 km matkaan meni lähes kaksi tuntia. Tielle ei tosiaankaan olisi ollut asiaa ihan millä tahansa autolla. Meillä oli kaksi autoa, joista Jeepillä ei ollut mitään vaikeuksia vaikka urissa ajaessa pohja välillä pohjaan ottikin. Volvolla oli hieman enemmän vaikeuksia, sillä pohja otti koko ajan kiinni ikävästi rahisten, ja koko ajan pelättiin että urien välinen lumipenkka kasvaa niin korkeaksi että jäädään kiinni. Vaan pakko oli jatkaa eteenpäin, sillä ympärikään ei voinut kääntyä. Perillä oli melko helpottunut ja onnellinen tunnelma. Paikka näytti mahtavalta, ja haikin kuluessa homma tietenkin parani. Onneksi Volvo oli neliveto, sillä muuten oltaisiin taatusti saatu turvautua hinauspalveluun.

Haikin kohteen oli Longs Pass. Lähtöpaikka oli 1340 metrin korkeudessa, ja maali 700 metriä korkeammalla. Pääsimme siis yli kahteen kilometriin, ja syvässä hangessa jyrkkää ylämäkeä haikatessa korkeuden kyllä huomasi. Paluumatka olikin sitten paljon helpompi, varsinkin kun jyrkimmät kohdat laskettiin peppumäkeä hurjaa vauhtia. Kaikkiaan matkaa kertyi noin yhdeksän kilometriä ja aikaa käytettiin vain noin kolme ja puoli tuntia, joten aika hyvää tahtia pidetiin taas kerran.

Sään suhteen haikilla kävi loistava tuuri. Olimme käytännössä koko ajan auringonpaisteessa, ja myös läheisille huipuille paistoi aurinko, mikä oli tietenkin maisemien kannalta mainio homma. Kaikkialla ympärillämme oli kuitenkin tummia pilviä, ja välillä tuuli melko kovastikin. Tarkkailimmekin koko ajan sään mahdollista muuttumista, ja välillä olimme hieman huolissammekin (etenkin huomioiden Volvon mahdollisuudet ajaa takaisin jos tulee kovasti lisää lunta), mutta lopulta sää pysyi vakaana. Perillä Longs Passissä palkintona odotti mainio näkymä Mount Stuartille. Sen korkeus on 2869 metriä, mikä ei sinällään ole mitenkään erityisen paljon. Hienoa vuoressa on sen sijaan alppien kaltainen terävyys; tällaista terävyyttä kun ei Kaskadeilla niin paljon ole. Näkemämme eteläseinämä kohoaa Wikipedian mukaan yli 1500 metriä reilun kolmen vaakasuuntaisen kilometrin matkalla. Osa blogin lukijoista ehkä muistaa nähneensä Mount Stuartin kaukana horisontissa I-90 maantiellä olevalta levähtämisalueelta.

Haikki oli siis kaikenkaikkiaan yliveto. Olen välillä harmitellut, että viime kesänä tuli tehtyä kovin vähän haikkeja, mutta nyt kun on tehnyt näitä syys- ja talvihaikkeja ei enään niin harmitakaan. Kesän haikeissa on nimittäin se ongelma, että väkeä ja lämpöä on aivan liikaa. Nyt saimme olla koko haikin ajan omalla porukallamme näkemättä sielun sielua. Ja kirpeässä talvisäässä haikkaaminen maistuu minulle paljon paremmin kuin kesähelteillä läkähtyminen. Rakastan talvea! Lumi on mahtava elementti.

Takaisin Roslyniin pääsimme jo hyvissä ajoin ennen pimeän tuloa. Puoli kuudelta kylässä oli perinteinen joulukuusen valojen sytytysseremonia, jonka kävimme tietenkin katsomassa.Tapahtumassa oli todella mukavaa pikkukaupungin henkeä. Paikalle oli kokoontunut nelisenkymmentä ihmistä, mutta tunnelma oli valojen syttyessä katossa. Sen jälkeen laulettiin yhdessä joululauluja, ja tuli sellainen lämmin tunne, että sieltä se joulu tulla jolkottaa. Onhan tämä täällä hieman aikaista, mutta ymmärrän hyvin perinteen, jossa joulun odotus alkaa siitä kun Kiitospäivä on saatu alta pois. Ei se ole pelkästään joulun kaupallisuuden sanelema juttu. Kaikkialle myös ilmestyi viikonlopun aikana jouluvaloja, siis Roslyniin ja muihin kaupunkeihin joiden läpi ajoimme. Torstai-iltana niitä ei vielä ollut, mutta perjantaina oli.

Tänään aamulla toivuttiin ensin The Brickissä vietetystä illasta. Siitä on hieman sekavat muistikuvat, mutta siihen kuului ainakin mainion cover-bandin kuuntelua (soittivat ainakin Johnny Cashia ja AC/DC:tä), tanssia, biljardin peluuta ja erikoisen curlingin sukuisen pöytäpelin peluuta. Toivuttuamme käytiin vielä nappaamassa pakolliset kuvat Villi pohjola -henkiset valokuvat ja suunnattiin 50 kilometriä idempänä Columbia-joen varrella sijaitsevaan Ginkgo Petrified Forest State Parkiin.

State park oli sinällään aika mitätön. Nähtiin muutama hassu fossiloitunut puunkanto, ja nekin olivat häkeissä jotteivat idiootit ottaisi niistä palasia mukaansa. Ajomatka sen sijaan oli todella hieno. Olen toki täällä ennenkin ajanut, mutta nyt oli ensimmäinen kerta niin että maassa on lunta. Pian Roslynin jälkeen puusto loppuu kokonaan, ja ollaan autiomaassa jossa ei juuri sada eikä siksi kasva puun puuta. Lumipeitteisenä se näytti todella erikoiselta. Columbia-joelle laskeuduttaessa lunta ei enää ollut, mutta mahtavan kokoinen joki sinänsä on aina hieno näky. Taustalla myös näkyi lumihuippuisia vuoria, mikä lisäsi maiseman erityisyyttä. Ja oli siinä state parkissakin se hyvä puoli, että nyt pääsin ensimmäistä kertaa pelkän läpiajamisen sijaan jalkautumaan tähän Washingtonin autiomaahan.

Paluumatkalla pysähdyttiin vielä lumisella levähdyspaikalla ottamassa muutama valokuva. Luminen autiomaakin olisi ollut kuvauksellinen, mutta metalliaitaan muodostuneet jääkristallit olivat kyllä aivan uskomattomia.

Loma Roslynissa oli kertakaikkiaan mainio idea ja kaikessa kävi vielä mahdollisimman hyvä tuuri. Ihan lähtökohtaisesti oli hienoa päästä talviseen sisämaahan. Kaiken kukkuraksi laskettelukausi alkoi kuin alkoikin juuri ajoissa, ja vieläpä auringonpaisteessa. Vanhan lempiharrastukseni lisäksi myös uusi lempiharrastukseni haikkailu meni aivan nappiin, ja tällä haikille olisi kyllä näin talviaikaan ollut aika tiukkaa ehtiä jos olisi pitänyt Seattlesta asti ajaa. Lisäksi ruoka ja seura oli mainiota, joten eipä sitä voi enempää vaatia. Totta puhuen pikkukaupungin meininkiä ei varmasti olisi juuri pidempään jaksanut. Ja täytyypä myöntää sekin, että Seattleen tullessa oli aivan mukavaa kun sai taas mennä ulos oitis palelematta.

lauantaina, marraskuuta 24, 2007

Kiitospäivästä tuli periamerikkalainen, mutta siitä tuli silti mieleen suomalainen joulu: oltiin kiireettömästi yhdessä ja syötiin liikaa.

Aamupäivän ahersin kalkkunan täytteen kanssa. Sitähän ei siis yleensä nykyisin missään vaiheessa työnnetä kalkkunan sisään, ei meilläkään. Yhdeltä siirryin sen ja edellisenä iltana tekemäni karpalokastikkeen kanssa juhlapaikalle. Siellä emäntämme jo ahersi keittiössä, ja kehoitti pian avaamaan tv:n. Siellä oli nimittäin meneillään Dallas Cowboysin perinteinen kiitospäivän jalkapallo-ottelu. Kun kalkkuna suvaitsi vihdoin kypsyä, siirryimme pöytään, jossa kaikki oli erinomaista. Minunkin tuomiseni saivat asianmukaiset kehut. Siitä täytteestä piti kyllä alkuun varovaisesti kysyä näyttääkö se siltä miltä pitää. Karpalokastikkeeseen taasen käytin vähemmän sokeria kuin mitä resepti olisi edellyttänyt, koska pelkäsin siitä muuten tulevan amerikkalaisen ällömakeaa. Hyvin sekin vain kävi kaupaksi, ja oli kyllä minun makuuni juuri sopivan kirpakkaa.

Illaksi ajettiin siis Roslyniin. Vuorten tällä puolella onkin talvi: maassa on vähän lunta ja pakkasta on viitisen astetta. Hyvin suomalaisen oloinen syystalvi siis. Iltaa istuttiin The Brick -baarissa. Se ja koko Roslynin kaupunki ovat tuttuja Villi pohjola (Northern Exposure) -tv-sarjaa seuranneille, sillä sarja kuvattiin Roslynissa. Nytkin baarissa oli aika jännittäviä hahmoja. Ollaan selvästi redneck-alueella.

Tänään kalkkunaa sulateltiin Mission Ridgen ainoalla auki olevalla mutta aurinkoisella laskettelurinteellä. Oli se vain hienoa vihdoin avata kausi. Samalla opetettiin yksi hollantilainen jalon harrastuksen pariin. Taas tuli todettua se, että jos osaa luistella, on helppoa oppia laskettelemaan. Kaveri ei ollut koskaan kokeillut minkäänlaisia suksia, mutta laski jo iltapäivällä kuin vanha tekijä.

Matkalla oli kyllä lähellä, että usko aurinkoon olisi loppunut. Kun menimme Blewettin solan pohjoispuolelle, aurinko nimittäin katosi, eikä tullut esiin ennen kuin noin maili ennen perilletuloa. Auringon työntyessä esiin autossa olikin melkoinen juhlatuonnelma. Olimmekin koko päivän juuri ja juuri pilvien ylä- ja eteläpuolella. Kävi melkoinen tuuri.

torstaina, marraskuuta 22, 2007

Laskettelukausi alkaa Washingtonissa vihdoinkin ylihuomenna. Sopivasti melko lähellä viikonloppukohdettamme Roslynia sijaitseva Missiong Ridge avaa yhden hissin ja pari helpointa rinnettään tykkilumen voimin. Nyt on vain mietinnässä mennäänkö sinne vetäisemään ekat mutkat heti perjantaina vaiko vasta sunnuntaina.

Toki Kanadan puolella Whistler on ollut auki jo viime lauantaista lähtien, mutta sinne on ilman rajalla jonottamistakin ja Vancouverin ruuhkia yli neljän tunnin ajomatka, joten sinne ei viitsi ajaa ennen kuin siellä alkaa olla suurin osa rinteistä auki.

Kotimaisemissa Himos näyttää avaavan kauden pienimmällä varsinaisella rinteellään ensi lauantaina, joten aika samassa tahdissa mennään täällä ja siellä. Pitäkäähän tällä kertaa lumet maassa niin että joulu-tammikuussakin pääsee mäkeen.

keskiviikkona, marraskuuta 21, 2007

Nappasin työpisteestäni valokuvan myöhemmäksi muistoksi. Eikös vain olekin hienosti sisustettu?

Työpiste on kolmen hengen cubiclen yksi nurkkaus. Voisi luulla, että kun koko työuransa istunut kahden hengen työhuoneessa osa-aikaisesti työtä tekevän huonekaverina, olisi avokonttorissa paljon totuttelemista. Vaan ei, kyllä tähän heti tottui ja ihan mukavasti tämä on koko ajan mennyt. Meillä onkin kyllä yleensä aika hiljaista. Siltikin kuuntelen täällä töissä lähes aina musiikkia korvalapuilla, kun taas Suomessa musiikki soi alle puolet ajasta. Olen huomannut, että usein näpyttelen sähköpostia, koodia tai julkaisua musiikin tahdissa. Joissakin kappaleissa on kohtia, joissa tulee välillä hyvinkin suureellisia näppäimenlyöntejä.

Suomi pelaa parhaillaan Portugalissa tärkeää karsintaottelua. Puola meni juuri Serbiassa 0-1 johtoon, joten Suomella on todelliset mahdollisuudet historialliseen EM-kisapaikkaan. Kun TamU pelasi kesällä Levskiä vastaan UCL-karsinnoissa, sydän hakkasi kovaa ja työnteosta ei tullut mitään. Nyt minulla on aivan rauhallinen olo. Maajoukkue ja sen pelaajat ovat niin etäisiä, että se ei nostata tunteita ollenkaan samalla tavalla kuin oma seurajoukkue, jossa pelaa oman kaupungin poikia.

tiistaina, marraskuuta 20, 2007

Torstaina on sitten kiitospäivä. Se on täällä joulua suurempi perhejuhla, jona kaikki kaupat ovat kiinni samaan tapaan kuin joulupäivänä Suomessa. Useimmilla myös kiitospäivän jälkeinen perjantai on vapaapäivä, ja se onkin sitten vuoden tärkein ostospäivä, jonka perusteella arvioidaan koko joulumyynnin suuruutta.

Kiitospäivä on käsittääkseni suurin perhejuhla siksi, että joulusta poiketen se on kaikille amerikkalaisille yhteinen juhla. Kiitospäivän yksin viettäminen voisikin olla aika ikävä kokemus. Meidän työpaikalla on onneksi niin paljon ulkomaalaisia, että eräs kaukana perheestään asuva amerikkalainen on ottanut tavaksi järjestää "orpojen kiitospäivän". Se on oikein mukavaa se. Pöytään on luvassa kaikki perinteiset herkut kalkkunoineen, kurpitsapiirakoineen, karpalokastikkeineen ja bataatteineen. Kiitospäivää vietetään Seattlessa, ja heti samana iltana ajetaan Kaskadien yli Roslynin pikkukaupunkiin viettämään pitkää viikonloppua. Sinne meitä taitaa olla lähdössä yksitoista.

Minun vastuulleni annettiin kalkkunan täytteen ja karpalokastikkeen valmistaminen. Minua huvittaa suuresti se, että olen ainoa nuorimies jonka vastuulle annettiin jotakin tärkeää jonka voi mokata. Muille kolmelle annettiin vastuulle vihreä salaatti, keksit, juusot, viinit ja oluet. Ilmeisesti kevään laskettelureissulla onnistuin vakuuttamaan kaikki. Huvittavaa siinä vain on se, että valmistin siellä grilliruokaa. Eihän siinä nyt voi epäonnistua! Olen tosin aiemminkin huomannut, että suomalainen suhtkoht perusgrillailu on ulkomaalaisten mielestä erityisherkkua. Oli siinä nyt mukana hieman erikoisempana tuorejuustotäytteisiä sieniä pekoniin käärittynä, mutta niitä nyt kai tekee Suomessa kaikki. No, ehkä he ovat myös katselleet itse valmistamiani lounaseväitä, jotka ovat toki monipuolisia, mutta eivät nekään nyt mitään taitoa vaativia minusta kuitenkaan ole.

Työpaikan ulkomaalaisten yhteisö on muutenkin ollut tärkeä asia. Blogissanikin on aina silloin tällöin vilahdellut eri kansalaisuuksia: kanadalaisia, espanjalaisia, katalaaneja, skotteja, englantilaisia ja hollantilaisia nyt ainakin. Vaikka kotonakin on työpaikalla ihan vastaavasti ulkomaalaisia, ei heihin siellä sillä tavalla koskaan tutustu, ja se on vähän sääli. Toisaalta tämä on ihan tietoinen valinta, sillä ihan jo lukioajoista lähtien olen halunnut Suomessa pitäytyä suomalaisessa seurassa. Englantia joutuu Suomessakin töissä puhumaan päivät pitkät, joten vapaa-aikaa viettän siellä mieluiten suomenkielisesti. Lisäksi minusta tuntuisi oudolta hakeutua jonkin ihmisen seuraan vain siksi että hän ei ole suomalainen. Täällä olen kuitenkin oppinut paljon monista Euroopan maista ja niissä asuvista ihmisistä.

Amerikkalaisia kavereitakin minulla toki täällä on, vaikkakin työn kautta melko vähän. Sen sijaan paikallisen jalkapallojoukkueen kannattajista on muodostunut amerikkalainen kaveriporukka, josta on tullut tosi tärkeä. Työporukassa on hieman sitä vikaa, että lähes kaikki ovat tohtoreita tai tohtoriksi aikovia, ja se kyllä biasoi aika pahasti (ne muunmuassa käyttävät sanaa "biasoida" ihan luontevasti ei-tieteellisissä yhteyksissä). Jalkapalloporukassa on ihan kaikenlaista väkeä, jota yhdistää lähinnä rakkaus jalkapalloon. On opiskelijoita, suoraan lukiosta töihin menneitä, ammatikoultuksen saaneita ja yliopistotutkinnon tehneitä – ja kaikki ovat kuin yhtä suurta perhettä. Siinä porukassa saa aina hieman kosketusta todellisuuteen.

What do you get if you divide the circumference of a pumpkin by its diameter?
- Pumpkin pi of course.
Uuden kameran hinnaksi muuten tuli 230 euroa. Suomessa hinta näkyy olevan halvimmillaankin 330 euroa – ja kalleimmissa paikoissa jopa 450 euroa. Tuolla on helppo perustella ostoksen järkevyyttä. Insinööritaustahan pakottaa aina keksimään järkisyyt ostokselle, ja tästä sain vielä yhden. Kyllähän nyt "kannatti" ostaa uusi kamera kun sen ostaessa "säästää" näin paljon rahaa.