torstaina, huhtikuuta 12, 2007

Perillä ollaan. Ronald Reagan Washington National Airport on vain viiden kilometrin päässä Valkoisesta talosta, joten sille laskeutuminen on aika jännittävää. Koneen ikkunasta näkyy myös koko joukko kuuluisia miustomerkkejä, ja näyttikin aivan siltä kuin lentokoneen siiven kärki olisi hiponut Washington monumenttia (se on se fallossymboli). Näkymät National Mallille olivat siis makeat, mutta täytyy myöntää, että kun kone oli jo tosi tosi alhaalla ja kaari väärälle puolelle Potomac-jokea (siis Valkoisen talon puolelle), ehti se yksi paha ajatus käydä mielessä. Lähestymisreitti oli kyllä muutenkin outo, mutkitteleva. Ne ei varmaan nykyisin anna lentää valkoisen talon yli.

Päivän kulttuuriero-oivallus: Suomessa vessat ovat eteisessä, USAssa vessat ovat makuuhuoneiden vieressä. Molemmissa kai puolensa.

keskiviikkona, huhtikuuta 11, 2007

Olen nyt ollut laskettelureissun jälkeen Seattlessa yhden kokonaisen päivän, ja huomenaamulla sitä taas mennään. Lento pääkaupunkiin on puoliltapäivin, ja perillä olen iltayhdeksältä paikallista aikaa. Jotenkin vaikea tajuta, että pian sitä ollaan taas jossain ihan muualla.

tiistaina, huhtikuuta 10, 2007

Löysin taannoin Tampereella asuvan britin suomalaista jalkapalloa käsittelevän blogin. Kerrassaan mielenkiintoista luettavaa, kuten Hesarin Pressikatsomossakin on kirjoitettu. Viime maanantain kirjoitus on ollut minun näkökulmastani toistaiseksi mielenkiintoisin.
Pitää avautua nyt tähän heti perään. Sain näet nyt illalla kuulla, että eräs työn ulkopuolinen seattlelainen tuttavani on taloudellisissa vaikeuksissa, ja häntä uhkaa häätö vuokra-asunnostaan. Hän ei voi turvautua vanhempiinsa, joten ystävät ja tuttavat ovat ainoa konsti saada apua. Amerikassa kun ollaan, mitään sossun luukkuja ei ole. Ottaa päähän tällainen meininki aika rankasti, hänen ongelmansa kun ovat kuitenkin väliaikaisia. Tarjouduinkin auttamaan ja niin ovat tehneet monet muutkin. Viikonlopun aikana tulleet lahjoitukset ja voileipäravintolasta löydetty minimipalkkainen osa-aikatyö ilmeisesti auttavat akuuteimman kriisin yli, mutta saapa nähdä miten tässä käy. Vuokraisäntä on nyt ollut koko ajan heittämässä pihalle seuraavana päivänä, eikä kukaan oikein tunnu tietävän, onko se laillista. Joku sanoi että kolme päivää olisi laillinen irtisanomisaika, mutta onhan tuokin nyt ihan naurettavaa – tai oikeammin kai itkettävää. Ja tuo minimipalkka, huh huh, se on Washingtonin osavaltiossa maan korkein, mutta eipä $7.93/tunti päätä huimaa.

Tästä tuleekin mieleeni että Washingtonissa ei ole työsuhteissa lainkaan irtisanomisaikaa. Toisin sanoen työantaja voi milloin tahansa ilmoittaa, että huomenna ei tarvitse tulla töihin, ja siihen loppuu sitten palkanmaksu ja sairasvakuutus kuin seinään. Parempi olla sairastumatta, sillä lääkäriin ei ole varaa mennä. Ja sitten nämä vielä ihmettelevät, kun sanon etten voisi ikinä asettua tähän maahan pysyvästi. Perkele! Minunkin työnantajani vielä kehtasi sanoa, että toivovat minun ilmoittavan lähdöstäni vähintään kahden viikon varoitusajalla vaikka niinkään päin ei ole irtisanomisaikaa. Onhan tuo nyt ihan selvää että vähintään noin paljon annan varoaikaa, mutta ettäs kehtaavat sanoa tuollaista ääneen heti sen jälkeen kun ovat todenneet että heillä ei ole mitään velvollisuutta antaa mitään varoaikaa. Toinen perkele! Suututtaa, vituttaa ja itkettää tämä tämmöinen vaan juuri nyt aika paljon.
Kotona taas. Viikonloppu meni Oregonissa Mount Bachelorilla ja läheisessä Bendin pikkukaupungissa. Kansainvälinen porukkamme oli oikein mukavaa ja laskutkin aivan oivallisia, joten taas kerran reissu meni aivan nappiin. Bendkin osoittautui aivan kivaksi paikaksi, sikäli kun amerikkalaiset pikkukaupungit sellaisia ovat. Keskusta oli pieni, mutta varsin kivan näköinen ja täynnä kivoja pikkukauppoja ja kivannäköisiä ravintoloita. Ja eihän kaupunki jossa on neljä panimoa voi olla vallan surkea paikka.

Tämänpäiväinen paluumatka tuntui kyllä puuduttavan pitkältä, mikä ei tietenkään ole suuri ihme kun matkaa kuitenkin oli 530 kilometriä. Joskus sitä on kuitenkin tyytyväinen, että täällä bensa maksaa edelleen vain puolet siitä, mitä se maksaa Euroopassa – ei näihin matkoihin muuten olisi niin helposti varaa. Alkumatkassa oli sentään hieman maisemia, ja saatiin hieman jännitystäkin, kun Mount Hoodin tietämillä tie nousi aika ylös ja osuimme kunnon lumimyrskyyn. Nastoja meillä ei seattlelaisina tietenkään ollut, mutta hyvin nuo "kaiken sään" renkaatkin pitivät kun hidasti vauhtia. Hauskinta oli, että talvinen mäntymetsä näytti aivan siltä miltä se näyttää Etelä-Suomessa. Matkaseurani arvioi sen vähentävän koti-ikävää, mutta kyllä se taisi olla toisin päin.

Perjantaina Seattlessa autoa pakatessa ei juuri tuntunut siltä, että olisi laskettelemaan lähdössä, sillä lämpöä oli reippaasti yli 20 astetta, ja auringonpaiste lämmitti tunnelman aivan kesäiseksi. Menomatka kesti lopulta kahdeksan tuntia, sillä päätimme kiertää päätien ruuhkat ja rumuuden. Saimme tästä palkinnoksi solan lumihuippuisten vuorten keskellä, vuoristojärven, täynnä tyhjää olevan elottoman erämaan, peltoja, hedelmätarhoja, viiniviljelyksiä, intiaanireservaatin sorateineen, havumetsää, valtavan Columbia-joen, Moro-nimisen pikkukaupungin ja auringonlaskun värjäämät "Kolmen siskon" ja "Poikamiehen" lumihuiput.

Lauantain laskukeli ei juuri huonompi olisi voinut olla: ensimmäisen nousun aikaan oli kymmenkunta astetta lämmintä, satoi vettä, tuuli aivan liian kovaa ja kaiken lisäksi näkyvyys oli lähes nolla. Onneksi keli parani hieman iltapäivää kohden, ja laskupäivästä tuli lopulta ihan hyvä. Vuoren huipulle saakka ei kyllä ollut mitään asiaa koko päivänä. Sunnuntai olikin sitten jotain ihan muuta. Aurinko paistoi liki pilvettömältä taivaalta ja rinteet olivat huippukunnossa. Ilma oli aika lämmin, joten osa rinteistä meni aika huonoksi iltapäivällä, mutta pohjoispuolen rinteet pysyivät aivan loistavina loppuun asti. Kaiken kaikkiaan siis aivan ässä hiihtopäivä.

Mount Bachelorin profiili jotenkin tuntuu sopivan mulle. Siellä on paljon lujavauhtista muttei minulle liian jyrkkää maastoa, ja sainkin päästellä koko päivän aivan täysillä ilman turhaa jarruttelua. Joissain piireissä vuori kai tunnetaankin Mount Flatchelorina. Mikäs siinä, mulle se on juuri hyvä. Vuori onkin kuin suurennettu painos lapin tuntureista, mikä tarkoittaa myös sitä, että puurajan yläpuolella ei ole mitään tuulensuojaa, toisin kuin Alpeilla jossa on kaikenlaisia teräviä muotoja jotka antavat tuulensuojaa korkeallakin. Puustokin on lapista tuttua: suunnilleen puolessavälissä havupuut alkavat muuttua kitukasvuisiksi, ja huippuun mennessä ne katoavat kokonaan.

Ja täytyypä tähän vielä hehkuttaa, että vastuullani ollut lauantain illallinen meni aivan nappiin. Taisivat kaikki muut olla hyvin yllättyneitä siitä mitä sain aikaiseksi. No, grillaus on kai suomalaisten leipälaji, ja asuntomme grilli oli loistava "heavy duty" -tyylinen jättiläinen. Kanan rintafileitä hyvässä marinaadissa, tuorejuustolla täyttetyjä pekoniin käärittyjä sieniä, maissintähkiä ja valtava kasa vihanneksia – kukapa sitä ei pitäisi loistavana.

perjantaina, huhtikuuta 06, 2007

Lakettelukausi alkaa olla täällä lopuillaan. Useimmat laskettelukeskukset ovat auki enää kahtena seuraavana viikonloppuna, ja iltamäetkin ovat ilmeisesti loppuneet kaikkialla. Huomenna suuntaamme kuitenkin vielä kuuden työkaverin kanssa Mount Bachelorille Oregonin puolelle. Tiedossa on varmaankin ihan hauska reissu. Olen ainoa reissun suomalainen ja muu kokoonpano on kaksi amerikkalaista, kolme katalaania ja yksi skotti. Ehdotuksestani ruuanlaittovastuu on jaettu kahden hengen iskujoukoittain: minun ja skotin vastuulla on lauantain illallinen. Kuulemma hänen ruuanlaittotaitonsa on luokkaa "pilkkoo käskystä", mutta tämähän ei ole mulle mitään uutta.

Ja voipi olla, että tässä ei ole ihan viimeiset laskut kuitenkaan vielä. Mount Bakerillä lähellä Kanadan rajaa on nimittäin ainakin toistaiseksi aikomuksena pitää rinteet auki huhtikuun loppuun asti. Tämä on se paikka, jossa on tehty epävirallinen lumentulon maailmanennätys: 28 metriä ja 96 senttiä kaudella 1998-99.

torstaina, huhtikuuta 05, 2007

Kumpikohan on muuttunut enemmän: minä vai netti? Jäin pohtimaan tätä, kun järjestellessäni selaimeni bookmarkkeja muistin, että 90-luvun puolesta välistä pitkälle 2000-luvun puolelle en käyttänyt lainkaan bookmarkkeja. Pidin niitä melko turhana ominaisuutena, koska linkit kannatti minusta laittaa omalle kotisivulle, josta ne on aina saatavilla riippumatta siitä, millä koneella nettiä selailee. Nykyään ei kovasti innostaisi jakaa bookmarkkeja koko maailman kanssa.

keskiviikkona, huhtikuuta 04, 2007

Joskus sitä pysähtyy ihmettelemään. Poikkesin työpäivän lomassa pankissa tallettamassa shekin, jolla työnantaja korvasi edellisen työmatkan kulut. Shekin saaminen ja tallettaminen tilille ei tuntunut mitenkään kummalliselta toiminnalta. Vaikka pitäisi. Eikä sekään että pankkineiti kysyi, miten päiväni oli siihen asti mennyt, vaikka sen nyt erityisesti pitäisi. Sen jälkeen ajoin Dick's Drive-In hampurilaisravintolaan, josta otin hampurilaisen ruokajuomaksi suklaapirtelön. Sekään ei tuntunut mitenkään kummalliseslta, vaikka pitäisi. Takaisin päin ajellessani mäen päällä risteyksessä näkyivät ensin Olympian lumihuippuiset vuoret lännessä, ja sitten keskustan pilvenpiirtäjät etelässä. Siinä kohtaa alkoi tuntua vihdoin tuntua kummalta, jopa epätodelliselta. Olenko oikeasti täällä? Onko tämä oikeasti minun oma autoni? Söinkö juuri hampurilaisen suklaapirtelön kera? Onko shekkien käsittely oikeasti minulle arkipäivää?

Työpaikan kahviautomaatin espressovalinta on alkanut tänään toimia. Latte ylimääräisellä espresso-shotilla on oikeastaan ihan hyvää. Kaipaan silti vanhaa kunnon kahvinkeitintä.

maanantaina, huhtikuuta 02, 2007

Kuuntelin eilen illalla Maija Vilkkumaan Tampere-Talossa 10.2.2007 äänitetyn konsertin, joka minulle tänne ystävällisesti toimitettiin. Aika mielenkiintoista, miten kaukana levyversioista monet sovitukset olivat. Konsertista tuli mieleen "Vesa-Matti Loiri ja muut eturivin suomalaiset muusikot esittävät Junnu Vainiota" -tyyppiset konsertit, joita aina silloin tällöin televisiosta tulee. Ja se ei ole hyvä mielleyhtymä se. Ei tuo konsertti silti toki aivan huono ollut, mutta kyllä Maija saisi minusta pysytellä rock-puolella. Ja niin varmaan ainakin toistaiseksi pysyykin, ei siinä mitään. Niin ja varmasti konsertti olisi ollut paikanpäällä paljon parempi kokemus.
Tänään pääsin taas vaihteeksi laskettelemaan. Esimieheni järjestämä "Friends of Finland" -grilli-ilta venähti lauantai-iltapäivästä pitkälle aamuyöhön, joten lähtö viivästyi pahasti. Niinpä päätin mennä lähimpään paikkaan eli Snoqualmie Passiin tunnin ajomatkan päähän, enkä ehtinyt laskea sielläkään kuin kolme tuntia. Paluumatkalla poikkesin katselemassa Twin Peaks- nähtävyyksiä. Twin Peaks -nimistä paikkakuntaa ei ole olemassa, mutta kuvauspaikat toki löytyvät. Sarjassa Twin Peaks sijoittui Washingtonin koillisnurkkaan, mutta oikeasti kuvasuspaikat ovat tääällä luoteessa hyvin lähellä Seattlea. Twin Peaks on kompositio suhteellisen pienellä alueella sijaitsevista paikoista, joista suuri osa on yhä olemassa.

Norma Jenningsin Double R Diner on tietenkin yhä olemassa. Kahvi ei ollut ehkä ihan niin jumalaista kuin FBI-agentti Dale Cooper oli antanut ymmärtää, mutta kirsikkapiirakka oli kyllä erinomaista. Myös Great Northern -hotelli komean vesiputouksen päällä on tietenkin yhä pystyssä. Lisäksi kävelin hetken matkaa aika puistattvan näköisillä rautatiekiskoilla, ja löysin huvimajan, joka vähintäänkin muistutti kovasti sitä, jossa Donna, James ja Maddy huijasivat Dr. Jacobia luulemaan, että Laura on yhä hengissä.
Joskus voisi paremmalla ajalla mennä tämän oppaan kanssa etsimään vielä muutamia paikkoja. Tämänpäiväinen reissu kun ei ollut ihan suunniteltu, vaan syntyi siitä kun hissien sulkeutuessa huomasin, että valoisaa aikaa on vielä pari tuntia jäljellä.