Tiukan työrupeaman jälkeen koittaa loma Roomassa ja Napolissa. Historiaa ja pizzaa, eiköhän niistä hyvä loma muodostu. Reissusta olisi tarkoitus taas jotakin kirjoittaa ja muutenkin aktivoitua blogin suhteen. Tässä välissä on jäänyt pari jutun tynkää julkaisemattakin ja tulevan loman motivoimana sain ne kirjoitettua loppuun.

Oli kyllä hyvä että olin heinäkuussa vain rohkeasti varannut Skotlannin matkan, sillä jos ei olisi matkaa ollut varattuna, olisi kyllä taaskin jäänyt menemättä vaikka olin pitkään kovasti luvannut vierailla. Reissuun kuului vain kolme täyttä päivää, mutta ehdin silti kokea useita hyvin skotlantilaisia asioita: Edinburghin linnan ja vanhan kaupungin tunnelman, skotlantilaisen oluen ja haggisin maistalun pubissa, viskin maistelun toisessa pubissa, viskin maistelun viskiseuran illassa, viskitislaamon, Ylämaiden parhaat puolet aurinkoisena päivänä ja huonoimmat puolet tuulisena ja sumuisena päivänä, skotlantilaisen klaanin omistaman linnan järven rannassa, skotlantilaisen lehmien aiheuttaman liikenneruuhkan sekä aitoa pikkukylien pubitunnelmaa. Ylämailla ollessa majoituttiin Rua Reidhin majakassa, ja iltaisin istuttiin majakan takkahuoneessa viskiä juoden ja tummaa suklaata syöden. Aika tunnelmallista.

Reissun ensimmäinen ajopäivä meni ajaessa Edinburghista kauas Ylämaille. Matka oli pitkä, joten ajamisen lisäksi päivään ei suuria mahtunut: puolen tunnin kävelykierros Invernessissä ja lounas pubissa, puolen tunnin käppäily tien varressa olleelle pienelle mäennyppylälle sekä majoittuminen majakalle. Viimeiset kilometrit ajettiin illan jo pimentyessä, joten ajoitus meni oikeastaan ihan nappiin. Edinburgh oli jäänyt 400 kilometrin päähän. Heti illalla sai huomata, että Skotlannin länsirannikolla todellakin tuulee jos niikseen on. Paikalliset olisivat kuulemma kylläkin kommentoineet säätä tyyliin että "it's a bit windy today isn't it". Minulla hiipi mieleen, että kuinkahan mukavaa sitä on seuraavana päivänä lähteä kiipeilemään vuoren rinnettä jos näin tuulee.

Aamulla tilanne ei näyttänyt yhtään paremmalta. Vaan kuinkas kävikään, mitä lähemmäksi valittua haikkia tultiin, sitä paremmaksi sääkin muuttuin. Lopulta vuoren rinnettä päästiin kapuamaan skotlantilaisittain katsottuna täydellisessä auringonpaisteessa. Alue oli Beinn Eighe National Nature Reserve ja haikiksi valikoitui lopulta Coille na Glas Letiren Mountain Trail. Skotlannissa paikannimien muistaminen on kyllä hankalaa, tulee ihan mieleen se miten Washingtonissa intiaanikieliset paikannimet eivät aluksi meinanneet millään jäädä päähän. Joka tapauksessa polku oli mainio valinta. Pituutta oli mukavat 6,5 km ja korkeuseroa hyvin inhimillisesti noin 450 metriä. Tosin jännästi huomaan, että tuo 450 metriä ei oikein hahmotu, koska ehdin Washingtonissa tottua mittaamaan korkeuseroja jaloissa. Outoa kyllä, mutta tässä yhteydessä "noin 1500 jalkaa" hahmottuu ihan toisella tavalla kuin "noin 450 metriä".

Haikki alkoi Loch Mareen rannalla olevalta parkkipaikalta, ja järveä saikin sitten ihailla lähes koko haikin ajan. Coille na Glas Letire kääntyy suomeksi harmaan rinteen metsäksi, ja haikin aluksi taivallettiinkin pieni matka havumetsässä. Washingtonista tuttua metsän siimekseen turhautumista ei kuitenkaan tapahtunut, koska metsä oli hyvin pieni ja niin harvaa, että koko ajan näki järven sekä vastarannan huiput. Niistä upein oli Slioch, joka kuulemma on kuvakalenterien vakiokamaa. Metsääkin pitää kuitenkin kunnioittaa, sillä se on yksi harvoista Britannian luonnontilaisista metsistä. Ikääkin on ihan kunnioitettavasti, ilmeisesti ainakin 8000 vuotta.

Hieman ennen haikin huippukohtaa aluskasvillisuus muuttui minimaaliseksi ja alkoi tuntua todella siltä että ollaan vuoristossa. Ainoa pieni pettymys oli se, että Beinn Eighe pysytteli pilvessä. Haikin korkeimmilla kohdilla tunnelma oli hyvinkin samanlainen kuin jos olisi ollut Washingtonin Kaskadeilla noin 2000 metrin korkeudessa. Nyt sii oltiin kuitenkin noin 1500 metriä alempana. Pienet vuoristojärvetkin olivat hyvin tutun oloisia. Skotlanti onkin kyllä siitä jännä paikka, että vuorten korkeudesta kertovat luvut eivät anna ihan oikeaa kuvaa siitä, miten hienoja maisemat ovat. Katselin haikin mittaan järven takaa noussutta vastarinnettä ja yritin verrata Kaskadien maisemiin. Ehkäpä Kaskadeilla on vähän isompaa, mutta ei ero mitenkään olennainen kyllä ole. Ja Skotlannissa on kyllä se etu, että ilma ei ole niin ohutta. Sen huomaa veden kulutuksessakin.

Kolmantena päivänä sää ei sitten enää palkinnutkaan. Paluumatka oli aika pitkä kun maisemia ei oikein ollut ja reissun rasitukset painoivat. Eikä asiaa kyllä yhtään auttanut edellisillan takkahuonesessioiden tuottama pienimuotoinen krapula. Pysähdys idyllisen Applecrossin kylän pubissa on kuitenkin jäänyt mieleen. Pubin tunnelma oli jotenkin niin alleviivatun leppoisa ja kyllä se sentään tarttui minuunkin ainakin vähän kun sain olutta ja ruokaa. Siitä jatkettiin sitten Bealach nam Bon eli Britannian korkeimman solan yli. Noin 600 metriä merenpinnasta ei toki kuulosta kovin kummoiselta, mutta kyllä vain tunnelma solassa oli ihan samanlainen kuin mitä olen kokenut yli 3000 metrin korkeudessa muunmuassa Coloradossa ja Montanassa. Siihen oli varmasti osansa hirvittävällä tuulella ja sumulla, mutta kyllä vain kasvillisuuskin näytti juuri samalta.

Viimeinen pysähdys oli Eilean Donanin linna. Postikorttiainesta on tämäkin, ja moni on varmaan nähnyt linnan elokuvassa Highlander – kuolematon. Täytyy kyllä todeta, että pysähdyksen kohokohta oli valokuvan nappaaminen parkkipaikalta. Ei kierros linnan sisällä aivan huono ollut, mutta muistutti taas hyvin siitä, miksi yleensä menen maksullisiin sisäturistirysiin vain jos kyseessä on jokin aivan erityinen juttu. Toisaalta mitäpä sitä muutakaan olisi sadepäivänä tehnyt, ja jaloittelu linnalla katkaisi pitkän matkan oikein mukavasti.

Edinburghissa ei sitten paljon muuta ehdittykään kuin käydä hakemassa peribrittiläiseen tapaan currya illalliseksi. Aamulla oli aikainen herätys ja lento kotiin. Hyvä reissu, mutta kyllä tällaisista lyhyistä reissuista ystävien luo jää aina vähän sellainen ontto olo.

Muutama viikko sitten taasen tuli käytyä koulutusseminaarissa Naantalissa. Tilaisuus olisi ollut kaksipäiväinen, mutta en katsonut että minulla olisi ollut varaa olla poissa varsinaisista töistä torstaina. Se oli vähän sääli sikäli, että reissun hupiosuudet eli kylpylässä kylpeminen ja illallinen jäivät väliin. Aika raskas päivä oli kun lähdin kotoa hieman ennen aurngon nousua seitsemän aikaan ja tulin kotiin reilu 12 tuntia myöhemmin auringon jo laskettua.

Seminaarin päätteeksi sentään päätin pyörähtää nopeasti Naantalin vanhassa kaupungissa. Vasta kirkonmäellä kävellessäni oivalsin, että olin ollut paikalle ennenkin. Käynnistä vain oli vierähtänyt useampi vuosi, ja silloin sitäpaitsi tultiin kaverin kesämökiltä moottoriveneellä, joten vasta juuri kirkolla aloin olla tutuilla paikoilla.

Vierasvenesataman ympäristö on kyllä hieno alue. Äkkiähän se on kierretty, mutta kesäravintolat ja puutalokorttelit ovat todella tunnelmallisia. Kesäisellä veneretkellä alueella oli melkoinen hulina, sillä se osui Unikeon päivälle. Nyt tunnelma olikin sitten aivan eri. Kaikki kesäravintolat olivat tietysti jo tämän kauden osalta kiinni, enkä tavannut koko alueella kymmentä ihmistä. Menneen kesän hulinan pystyi vielä aurinkoisena syyspäivänä kuvittelemaan, mutta tunnelma oli hyvin unelias.