Tänään ne silmut sitten puhkesivat ensimmäisiin puihin Tampereella.

Kolme ensimmäistä päivää Suomessa ovat menneet ihan mukavasti. Valoisuus auttaa kummasti jetlagista toipumiseen, mutta silti eilen ja tänään on iltapäivän pahimpana hetkenä pitänyt pistää hetkeksi pitkäkseen. Tosin tänään väsymys johtui siitäkin, että puuhailin koko päivän auton kanssa. Ensin vaihdoin kesärenkaat alle, sitten pesin ja vahasin ulkopinnat, kiillotin ulkoiset muoviosat, puhdistin ikkunat ja imuroin sekä pesin sisäosat. Renkaidenvaihtoa lukuunottamatta tuo kaikki on kyllä oikein mukavaa puuhaa.

Suurinta tyydytystä toi kuitenkin ihan viimeinen homma. Sain nimittäin vihdoinkin aikaiseksi takarekisterikilven kanssa. Se on nimittäin sellainen kaksirivinen malli, jolle ei löydy mistään sovitinta, jonka avulla se saisi kiinni autoon jossa ruuvin reiät ovat amerikkalaisen kilven mukaisilla paikoilla. Alunperin katsatuskonttorin pihalla olin vain sahannut normaalille kilvelle tarkoitetun sovittimen kahdeksi palaseksi, joilla sain kilven laillisesti paikalleen. Tässä virityksessä vain sovittimen palaset näkyivät ikävästi kilven vieressä. Kahdeksan kuukautta tätä katseltuani sain vihdoin kilven kunnolla paikalleen, eikä se edes vaatinut kuin muutaman lisäsahauksen. Puolustuksekseni voin kuitenkin todeta, että hain aikoinaan rautasahan mökiltä viikkoa ennen kuin polveni meni rikki, ja viimeiset kuusi kuukautta olen odotellut sitä, että polvi olisi riittävän ehjä auton takan kyykkimiseen. Niin ja olihan sekä sovitin että auto mustia, joten ei tuo nyt niin pahalta edes näyttänyt, mutta toisaalta juuri siksi riski ettei tuota koskaan olisi korjannut oli kasvanut aika suureksi.

Muuten ensimmäisiin päiviin on kuulunut jalkapallojoukkueen perässä matkustamista sekä kummipojan kanssa seurustelua. Tulevan kummitytönkin olen saanut syliini, mutta hänen isoveljensä kanssa on toistaiseksi paljon enemmän yhteisiä kiinnostuksen kohteita, joten hän on saanut ja tarvinnut enemmän huomiotani. Äidilleen hän oli paljastanut, että kummienoa oli ollut ikävä, mutta ei sentään minulle suoraan kertonut. Huomiseksikin taas pyydettiin kylään, mutta se taisi olla enemmän äidin ja isän kuin pojan pyyntö: olen vieraana isännöitävän tai emännöitäväm sijasta resurssi, ja se tuntuu oikein mukavalta.

Tuolla jalkapallomatkalla alkoi hymyilyttää, kun vastaan tuli kaksivaunuinen kiskobussi. Juuri muutamaan päivää aikaisemmin olin Wyomingissa laskenut, että vastaan tulleessa junassa oli 135 vaunua ja neljä veturia. Se yksi klisee on usein vain niin totta.