Kun kävelin tänään alkuillasta ulos lentokoneesta Seattlen lentoasemalla, tajusin kuinka paljon olen täällä rampannut. Kaikki kohtaamani lentoaseman työntekijät näyttivät nimittäin tutuilta. Sama mies on aina vastassa pyörätuolin kanssa heti portille vievässä putkessa, viiksekäs hoikka latino. Putken haaraumapaikassa taasen on aina sama ylipainoinen latinonainen, jolla on räikeä vaaleanpunainen huulipuna, vartioimassa että kaikki menevät oikeaan paikkaan. Myös maahantulotarkastuksessa on aina samat tutut ihmiset. Niin, tämä oli nyt kahdeksas kerta kun matkustin Suomesta Seattleen.

Maktan aikana taasen ihmettelin sitä, miten paljon pohjoisessa voi olla lunta ja vuoristoa. Reitti meni taasen reippaasti Islannin pohjoispuolelta, joten Grönlannin ja Kanadan koskemattomien erämaiden yllä vietettiin monta pitkää tuntia.

Mutta ehkä se kohokohta oli kuitenkin se, kun kännykkäni alkoi soida alle puoli tuntia sen jälkeen kun olin taas saanut paikallisen numeroni toimimaan. On hienoa olla näin tervetullut, ja amerikkalaisethan osaavat sen myös sanoin ilmaista. Ensimmäisen illan perinteitä vaalittiin toki suomalaisessa porukassa. Kantapubini hampurilainen ja olut maistuivat tauon jälkeen entistäkin paremmalta.