Talvi on tullut. Ei Seattleen, mutta kun menee tarpeeksi ylös vuorille, niin siellä se sitten on. Tänään raja oli reilun tuhannen metrin korkeudella, ja olihan se hienoa nähdä taas pitkästä aikaa lunta. Kohteena oli taas kerran Mount Rainierin kansallispuisto, Melkein kaikki puistoon menevät tiet on jo suljettu tämän talven osalta. Ainoana auki on Paradiseen menevä tie, ja se pyritäänkin pitää auki ympäri vuoden. Reissun jäljiltä on edelleen aivan epätodellinen olo. Tuntuu aivan siltä kuin olisi käynyt aivan toisessa ulottuvuudessa. Seattlessa kun tietenkään ei ole lumesta tai pakkasesta tietoakaan.
Puiston lumisia teitä ajaminen oli tietenkin melko jännittävää. En nimittäin ole vielä saanut aikaiseksi hankkia ketjuja, ja autoni on pelkkä etuveto, joten vuorenseinää kiivetessä pääsin testaamaan "all season" -renkaideni rajoja. Vaan ei hätää, turvallisesti mentiin. Tosin automaattivaihteistolla ajaminen hieman hirvitti. Jos auto olisi lähtenyt käsistä, ei sille juuri mitään olisi voinut kun kytkintä ei ole. En olisi silti missään nimessä käyttänyt ketjuja vaikka sellaiset olisivat mukana olleet. Pito ei toki ollut aivan talvirenkaiden tasolla, nastoista puhumattakaan, mutta riitti mainiosti kun ajeli hissukseen. Ketjut jos olisi laittanut, olisi pitänyt ajaa vielä hiljempaa. Tosin aina kun ylöspäin mennessä pysähdyttiin, tarvittiin liikkeellelähtöön työntöapua. Onneksi meitä oli kolme. Ja onneksi tietä aurattiin tiuhaan.
Puistossa kävimme katselemassa komeaa Narada-vesiputousta ja kävelimmme hiukan matkaa lumihangessa ylös vuorta. Lumeen hautautuikin jatkuvasti yli polvia myöten, ja mikäs sen kivempaa. Haikki tosin jäi tämän takia arviolta alle viisikilometriseksi; arviolta siksi, että sankassa lumisateessa ei GPS toiminut. Oli tosiaankin jonkinverran raskasta kun askel ei pitänyt ja lähtöpaikkakin oli kuitenkin yli 1600 metrin korkeudessa. Ja kompassikin oli muuten unohtunut kotiin, että oltiin me kai kaikkien sääntöjen vastaisesti liikkeellä. Minulla on kuitenkin vakaa usko siihen, että kun pitää järjen päässä, sillä voi korvata puutteellista varustusta. Käännyimmekin takaisin heti kun alkoi tuntua siltä että polku käy niin hennoksi että se saattaa kadota lumipyryssä.
Useimpien paikallisten laskettelukeskusten ala-asemat ovat muuten selvästi alussa mainitsemani tuhannen metrin lumirajan yläpuolella. Kyllä se laskettelukausi sieltä vain siis väistämättä tulee – on sitä odotettukin. Olisikohan liian optimistista toivoa että jo parin viikon päästä pääsisi laskemaan? Mount Rainierilla voisi toki jo lasketella. Tänään melkein kaikilla vastaantulijoilla olikin sukset joko olalla tai jaloissa, mutta se on kyllä turhan rankkaa touhua minulle.
Aamulla reissuun lähdettäessä Waiting for the Interurban, josta olen aiemminkin
kertonut, oli koristeltu isolla "Go Ducks!" -kyltillä, ja ratikkaa odottavat ihmishahmot oli puettu University of Oregonin "Ankkojen" väreihin. Heillä on tänään Seattlessa peli arkkivihollistaan University of Washingtonin Huskiesia vastaan, ja ilmeisesti joku oli yön tunteina käynyt tekemässä tällaisen häväistyksen. Illansuussa kotiinpalatessa mokomasta ei ollut enää merkkiäkään. Eikä ihme, kyllä tämä kaupunki rakastaa "Koiriaan". Laitoin tätä kirjoittaessani television päälle, ja Washington juuri tasoitti touchdownilla kolmannen neljänneksen lopulla, tilanne 31-31.
Talvi on tullut. Ei Seattleen, mutta kun menee tarpeeksi ylös vuorille, niin siellä se sitten on. Tänään raja oli reilun tuhannen metrin korkeudella, ja olihan se hienoa nähdä taas pitkästä aikaa lunta. Kohteena oli taas kerran Mount Rainierin kansallispuisto, Melkein kaikki puistoon menevät tiet on jo suljettu tämän talven osalta. Ainoana auki on Paradiseen menevä tie, ja se pyritäänkin pitää auki ympäri vuoden. Reissun jäljiltä on edelleen aivan epätodellinen olo. Tuntuu aivan siltä kuin olisi käynyt aivan toisessa ulottuvuudessa. Seattlessa kun tietenkään ei ole lumesta tai pakkasesta tietoakaan.
Puiston lumisia teitä ajaminen oli tietenkin melko jännittävää. En nimittäin ole vielä saanut aikaiseksi hankkia ketjuja, ja autoni on pelkkä etuveto, joten vuorenseinää kiivetessä pääsin testaamaan "all season" -renkaideni rajoja. Vaan ei hätää, turvallisesti mentiin. Tosin automaattivaihteistolla ajaminen hieman hirvitti. Jos auto olisi lähtenyt käsistä, ei sille juuri mitään olisi voinut kun kytkintä ei ole. En olisi silti missään nimessä käyttänyt ketjuja vaikka sellaiset olisivat mukana olleet. Pito ei toki ollut aivan talvirenkaiden tasolla, nastoista puhumattakaan, mutta riitti mainiosti kun ajeli hissukseen. Ketjut jos olisi laittanut, olisi pitänyt ajaa vielä hiljempaa. Tosin aina kun ylöspäin mennessä pysähdyttiin, tarvittiin liikkeellelähtöön työntöapua. Onneksi meitä oli kolme. Ja onneksi tietä aurattiin tiuhaan.
Puistossa kävimme katselemassa komeaa Narada-vesiputousta ja kävelimmme hiukan matkaa lumihangessa ylös vuorta. Lumeen hautautuikin jatkuvasti yli polvia myöten, ja mikäs sen kivempaa. Haikki tosin jäi tämän takia arviolta alle viisikilometriseksi; arviolta siksi, että sankassa lumisateessa ei GPS toiminut. Oli tosiaankin jonkinverran raskasta kun askel ei pitänyt ja lähtöpaikkakin oli kuitenkin yli 1600 metrin korkeudessa. Ja kompassikin oli muuten unohtunut kotiin, että oltiin me kai kaikkien sääntöjen vastaisesti liikkeellä. Minulla on kuitenkin vakaa usko siihen, että kun pitää järjen päässä, sillä voi korvata puutteellista varustusta. Käännyimmekin takaisin heti kun alkoi tuntua siltä että polku käy niin hennoksi että se saattaa kadota lumipyryssä.
Useimpien paikallisten laskettelukeskusten ala-asemat ovat muuten selvästi alussa mainitsemani tuhannen metrin lumirajan yläpuolella. Kyllä se laskettelukausi sieltä vain siis väistämättä tulee – on sitä odotettukin. Olisikohan liian optimistista toivoa että jo parin viikon päästä pääsisi laskemaan? Mount Rainierilla voisi toki jo lasketella. Tänään melkein kaikilla vastaantulijoilla olikin sukset joko olalla tai jaloissa, mutta se on kyllä turhan rankkaa touhua minulle.
Aamulla reissuun lähdettäessä Waiting for the Interurban, josta olen aiemminkin kertonut, oli koristeltu isolla "Go Ducks!" -kyltillä, ja ratikkaa odottavat ihmishahmot oli puettu University of Oregonin "Ankkojen" väreihin. Heillä on tänään Seattlessa peli arkkivihollistaan University of Washingtonin Huskiesia vastaan, ja ilmeisesti joku oli yön tunteina käynyt tekemässä tällaisen häväistyksen. Illansuussa kotiinpalatessa mokomasta ei ollut enää merkkiäkään. Eikä ihme, kyllä tämä kaupunki rakastaa "Koiriaan". Laitoin tätä kirjoittaessani television päälle, ja Washington juuri tasoitti touchdownilla kolmannen neljänneksen lopulla, tilanne 31-31.
9 kommenttia:
Voi miten somaa! Ihan kuin polysokeria olisi ripusteltu kaikkialle..
Nyt sita haastetta sitten taas olis...
Uusi lumi on kyllä aina hienon näköistä. Haasteeseen vastaaminen vaatinee hieman miettimistä ja miettiminen vaatii aikaa.
Upean nakoinen reissu, sulla on siina ihan kulman takana aivan mahtavat retkeily maisemat, toisin kuin eraalla:)
Muakin hirvittaa liukkaat kelit ja automaattivaihteet, en osaa tehda yhtaan mitaan muuta kuin huutaa.
Me muuten karvennettiin Saksassa yhdesta autosta jarrut aivan taysin kun mentiin Kotkan pesaan ja tultiin sielta alas koko matka jarruttaen. Parkkipaikalla kaadettiin vetta renkaisiin ja joku saku tuli siihen kertomaan etta hyvat ihmiset, pitaa kayttaa automaattivaihteen 1 tai 2 vaihdetta alas tullessa ettei mene jarrut. Noh, tyhmasta paasta oppii.
Kyllähän täällä on tosiaan melkoiset mahdollisuduet.'
Tuosta vaihdetarinastasi tulikin mieleeni, että eiliseen asti pidin autoni puoliautomaatitoimintoa täysin turhana markkinointikikkana. Minusta siis sille, että vaihteita voi vaihtaa myös itse ei ollut mitään käyttöä. Eikä minusta normaalioloissa edelleenkään ole, koska eipä siinä mitään tuntumaa ole, ja alamäissäkin riittäisi normaali alamäkiasento. Vaan lumisessa ylämäessä ilman talvirenkaita oli varsin miellyttävää, että automaattilaatikko ei päässyt vaihtelemaan vaihteitaan miten sattuu, vaan sai jurruttaa kolmosella koko matkan.
Kotkanpesä on muuten paikka, joka on listallani. Pitäs joskus päästä käymään.
Tottahan kuitenkin tsekkasit netista ennenkuin lahdit, etta jotta onko siella jo ketjupakko autoilla jotka eivat ole nelivetoisia..? Meinaan, vaikket metsaan meniskaan niin tiketin kylla akkia nappaat jos kiinni jaat.
Edellisessa autossamme kaytettiin ketjuja vuorilla ajellessa, vahanhan ne kylla kolisi ja hiljaa tartti ajella, muttei se nyt niin kauheeta ollut...=)
Kuulemma peräkärryn kanssa voi olla ihan näppärää, että voi vaihteita käsinkin vaihtaa.
Toki tarkastettiin, ja oltiin myös henkisesti varauduttu siihen että jos ei pääse niin ei mennä.
Tien varressa kyltti oli onneksi vielä asennossa "approved snow traction required", ja käsittääkseni "all season" -renkaat tuon täyttävät. Kyltin toisella puolella oli sitten se "chains required", se nähtiin kun ajeltiin takaisin alas.
Hrrrrrr.... Minä olen niin outo lintu noissa lumiasioissa. Kuviasi katsellessa muistin taas, miksi _en_ tykkää Suomen talvesta! En tykkää palella... :(
Mutta kuvat oli tietty kauniit, ja tunnelmaa täynnä.
Päätin armeijan jälkeen, etten aio enää ikinä palella. Hankin kunnon varusteet. Niitä ei varsinaisesti tällä reissulla kylläkään tarvinnut, koska pakkasta oli pahimmillaan/parhaimmillaan vain pari-kolme astetta.
Lähetä kommentti