Lopussa tulee aina kiire. Nyt alkaa kuitenkin olla kaikki lähes valmista, ja edessä on kaksi viikkoa Suomen kesässä. Jos lennot menevät ajallaan, pääsen lentokentältä suoraan mökille saunomaan.

Yöpöydän laatikosta löytyi viiden euron seteli, jonka pakkasin mukaan. Se näytti aivan leikkirahalta.

Cup-jalkapallo on parasta jalkapalloa. Eilinen Seattle Soundersin ja Portland Timbersin välinen US Open Cupin toisen kierroksen ottelu meni tauolle tilanteessa 1-1. Tunnelma ja jännitys oli huipussaan, koska kaikki tiesivät, että väistämättä nähdään ainakin yksi maali, tavalla tai toisella. Voittohan sieltä tuli, 2-1. Tunnelmia voi katsella täältä. Tunteetkin hieman kuumenivat ottelun päätyttyä. Tukwilan poliisivoimat olivat varautuneet 14 partioauton voimalla, ja hyvä niin.

Vieläkö soitan banjoa? on viimepäivinä soinut minun selaimessani keskimäärin tunnin välein. Ja kun selain ei ole käytössä, banjo on soinut päässäni muuten vain. Sääli ettei tämäntyyppinen musiikki todennäköisesti nouse soittolistojen kärkeen. Ehkä osa tämän biisin viehätyksestä minulla on juuri nyt se, että se sekoittaa oivalla tavalla suomalaista popmusiikkia ja juurevaa amerikkalaista musiikkia. Ja tietenkin se, että onhan tätä studioversiota odotettukin kuukausitolkulla.

Viikonloppu oli pitkä. Se alkoi jo torstaina amerikkalaisilla kesäpäivänseisauksen juhlilla, joissa viina virtasi loppuillasta aivan perisuomalaiseen tapaan. Perjantaista ei sitten enää kummoistakaan työpäivää tullut. Suomalainen juhannusaatto meni siis lähennä levätessä, mutta lauantaina juhlittiin sitten juhannusta suomalaiseen tapaan – tai ainakin suomalaisten järjestämänä. Kotonani oli vajaa parikymmentä vierasta, mikä on aika paljon, koska mulla on normaalisti kaksi tuolia ja yksi kahden istuttava sohva. Nyt olin kuitenkin juuri sopivasti sosialisoinut täältä muuttaneilta suomalaisilta muutamia tuoleja, jotka annan sitten eteenpäin kun se uusi suomalainen tulee. Ahdasta oli silti, sillä olohuoneeni ei ole suuren suuri. Varsinaisessa grillausvaiheessa menimme kuitenkin taloni katolle grillipaikalle, ja kuin ihmeen kaupalla lämmin mutta tuulinen ja pilvinen päivä muuttui juuri silloin tyveneksi ja aurinkoiseksi alkuillaksi. Täydellistä.

Täksi päiväksi oli sovittu puolillepäivin isojen poikien askartelutalkoot. Pidän hyvänä suorituksena sitä, että myöhästyin vain tunnin verran. Neljän hengen porukka rakensi muutamassa tunnissa yhdeksän "kaksikeppistä" Seattle Soundersin väreissä. Tiistaina on näet cup-ottelu arkkivihollista Portland Timbersiä vastaan, joten oli taas tarvetta hieman panostaa siihen, miltä meidän katsomonosa näyttää.

Päivän mahtui yksi hauskakin juttu. Houstonissa on kuulemma pihviravintola, jonka suuri mainoskyltti kertoo: We serve vegetarian – what do you think cows eat? Niin teksasilaista.

Tänään sain tehdä oikeita töitä: autoin Suomeen takaisin muuttamassa olevan kaverini perhettä muttamaan tavaroita uusille omistajilleen. Tunnelma on väkisin hieman haikea, he kun olivat täällä jo kun tulin tänne ensimmäistä kertaa, ja kun tulin keväällä takaisin, oli mukavaa että Seattlessa oli jotakin suomalaista, mukavaa ja muuttumatonta. Toisaalta oli mukavaa tehdä jotakin minkä tarkoituksen näkee työn edetessä: jaksaa taas toimistotyötä hetken aikaa. Ja sekin on mukava ajatus, että jo parin kuukauden päästä olen hakemassa niitä huonekaluja takaisin varastointipaikasta. Silloin ne näet ottaa tänne muuttava suomalainen kaverini. Se, jonka kanssa tein kaikki viime kesän hienot matkat.

Lähipäivinä tulee Suomessa radioihin (tai ainakin YleX:lle) soittoon Scandinavian Music Groupin uusi single Vieläkö soitan banjoa? (säv. Melasniemi, san. Kokkonen). Käykääpä kuuntelemassa ja katsomassa teaseri bändin omilta sivuilta (tai jos ei toimi, heikkolaatuisempi versio tästä). Pitkälle on tultu niistä ajoista kun arvioitiin, että "[Joel] Melasniemi uhkaa jäädä vihaiseksi nuoreksi rankistelijakitaristiksi".

Tänään Iltalehden etusivun otsikko kertoo: surmaaja taltutettiin kumiluodeilla. Suomi on kyllä hyvä maa. Täällä poliisit olisivat ottaneet oikeuden omiin käsiinsä, ja tappaneet puukkomiehen siihen marketin eteen – jos olisivat ehtineet ennen kuin joku siviili olisi sen tehnyt.

Lauantaina vietettiin keskikesän juhlaa fremontlaiseen tapaan: paraatilla. Fremont Fairin alkajaiseksi järjestettävä Summer Solstice Parade onkin varsin hauska tapaus. Koska paraatissa ei sallita motorisoituja kulkupelejä, kirjoitettuja viestejä, eikä tunnistettavia logoja, kekseliäsisyys ja visuaalisuus ovat valttia, eikä homma ajaudu useimpien muiden paraatien kaltaiseksi yritysten mainostukseksi ja politikkojen kampanjoinniksi. Ja koska ollaan Fremontissa, anything goes.

Paraati tunnetaan Seattlessa kuitenkin parhaiten siitä, että juuri ennen paraatin alkua paraatireitin valtaavat alastomat polkupyöräilijät. Taidokkaita varatalomaalauksia, mutta kyllä paraati ilman heitäkin ansaitsisi huomionsa. Kadunvarret olivatkin aivan täynnä ihmisiä – me seurasimme paraatia aivan kotitaloni edestä.

Bush oli paraatissa esillä monella tavalla. Tässä yksi virallisen paraatin ulkopuolinen versio:

Varsinainen paraati alkaa tästä:

Ja tokihan itse paraatissakin muistettin nykyhallintoa. Tässä yksi versio:

Kävin tänään lounaalla amerikkalais-suomalais-kiinalaisella porukalla. Jostain syystä keskustelu ajautui alueiden oikeuteen erota valtiosta ja julistaa itsensä itsenäiseksi. Ja sitä kautta Amerikan sisällissotaan.

Etelän kenraali Lee oli kotoisin Virginiasta, ja hän vastusti kotiosavaltionsa eroamista Yhdysvalloista. Virginia kuitenkin erosi Yhdysvalloista ja liittyi Konfederaatioon sisällissodan aikana. Lincolnin pyytäessä Leetä johtamaan Yhdsyvaltojen joukkoja Lee kieltäytyi, sillä hän ei halunnut hylätä kotiosavaltiotansa. (Noihin aikoihin osavaltiot olivat paljon tärkeämmässä asemassa kuin nykyisin.) Lee siis periaatteen miehenä ei jättnyt kotiosavaltiotansa, vaikka olikin eri mieltä sen johtajien tekemistä poliittisista ratkaisuista, ja päätyi Konfederaation kuuluisaksi kenraaliksi. Tämän tarinan meille kertoi seurueemme amerikkalainen.

Leen ratkaisu tuntuu äkkiseltään melko radikaalilta, mutta totesinpa kuitenkin lounasseuralleni, että periaate on oikea. Demokratioissa sotilas vannoo uskollisuudenvalansa valtiolle, ei sen johdolle. Tämän voimalla kai monet USAn sotilaat Irakissakin jaksavat edes joten kuten. Diktatuureissa on toki usein toisin: esimerkiksi Nazi-Saksassa sotilaat vannoivat uskollisuusvalansa Führerille. Tähän sitten seurueen kiinalainen totesi, että Kiinassa vala vannotaan Kommnunistiselle puolueelle. Kiusallinen tilanne. Vaihdoin puheenaihetta.

Kävin tänään töiden jälkeen Capitol Hillillä hampurilaisilla ja muutamalla oluella erään uuden tuttavan kanssa. Capitol Hill on perinteistä homojen asuinseutua: sitä voisi sikäli sanoa paikalliseksi Castroksi tai Chelseaksi. Matkalla bussin perällä istuessani jäin kuuntelemaan viiden noin 25-vuotiaan naisen keskustelua: he miettivät vitsaillen, mikä heitä vaivaa kun eivät ole vielä naimisissa, ja kyselivät toisiltaan, mikä on mennyt pieleen. Siellä samassa peräosastossa istunut suunnilleen samanikäinen mies sitten kommentoi, että kaikki hänen kaverinsa olivat vain menneet naimisiin muutaman kuukauden seurustelun jälkeen kun olivat olleet siinä iässä. Tytöt sitten kysyivät, että "how did you escape that?" johon mies vastasi, "well, I'm gay".

Jäin sitten vain miettimään, kuinka Suomessa olisi koko bussillisen päät kääntyneet katsomaan että "täällä on joku v**un homo!" Nyt tytöt vain nyökkäilivät, että "yeah, that makes it easier", ja se siitä.

Myöhemmin illalla pääsin taas vaihteeksi katsastamaan pari bändiä. Kuvassa soittaa Plaster, ja paikkana on High Dive Fremontissa, kolmen korttelin päässä kotoa. Korvissa soi edelleen mutta hauskaa oli.

Kaikenlaisia vanhoja juttuja sitä netistä löytyy kun sattuu oikeat hakusanat. Seitsemässä vuodessa tekniikka on kehittynyt ja kasvot ovat uurtuneet. Tuon koko on ilmeisesti 800x600 pikseliä, aikoinaan siis helposti koko ruudullinen tai ainakin suurin osa ruudusta, nyt pieni nurkkaus selaimessa.

Kirjoituksia on muuten varmaankin paras suomalainen musiikkivideo ikinä.

Purjehtiminen on mukavaa: vaikka sitten vain järvellä keskellä Seattlea. Työkaveri kutsui osallistumaan leikkimieliseen Duck Dodge kisaan, eikä vastausta tarvinnut kauaa miettiä. Harmi etten tullut kuvanneeksi kisassa kierrettäviä poijuja: osa niistä oli oikeasti kumiankkoja! Me emme varsinaisesti kisanneet, kunhan ajelimme mukana joukon hännillä. En minäkään kyllä ottaisi kovin suuria riskejä kun ajellaan yksiön hintaisilla veneillä.

Kotimatkalla poikkesin ruokakaupassa. Kassaneitiä katsoessani jäin miettimään, että jos naisella on kimalteleva lävistyskoru rintojen välissä, katse saa kai pysähtyä siihen hetkeksi?

Tulipa eilen katsottua demokraattien vaaliväittely, ei tosin suorana vaan illan uusinnan bongasin. Väittelyn kohokohta on tässä (tai kontekstissaan tässä). Paljon muuta ei jäänyt käteen.

Fremontin sillan remontti on vihdoinkin lähes valmis, ja niinpä Waiting for the Interurban siirrettiin viime viikolla takaisin omalle paikalleen sillan läheisyyteen. Patsaan jujuna on se, että sitä saa kuka tahansa koristella vaatteiden ja muiden vastaavien lisäyksien avulla. Kuulemma kaikenlaisia ajankohtaisiin tapahtumiin liittyviä kannanottoja näkyy useinkin. Jään odottamaan.

Patsas itsessään on kannanotto siihen, että Seattlessa ei ole kunnon julkista liikennettä. Tuo Interurban oli kiskoilla liikkuva "pikaratikka", joka aloitti 1899 ja lopetti 1939 suurten maanteiden vietyä asiakkaat. Sen jälkeen Seattlessa ei olekaan nähty kiskoilla liikkuvaa paikallisliikennetä. Bussit sentään toimivat täällä ydinalueilla ihan kohtuullisesti – ja minulle taas hieman paremmin nyt kun bussit taas kulkevat Fremontin sillan kautta.

Vaikka tämä nyt on hieman vanhan toistoa, laitan tähän pari onnistunutta otosta muista Fremontin nähtävyyksistä. Viime kesänä kirjoittamani tarkemmat selitykset sille, mitä Lenin ja kylmän sodan aikainen ohjus tekevät naapurustossani, voi väijyä tuolta linkin takaa.

Fremontin peikkoa sen sijaan en ole muistaakseni aikaisemmin tänne näytille laittanut. Peikko asuu Auroran sillan alla. Se on se iso kahdeksankaistainen silta, joka on tässä ihan lähellä. Ihan kiltti peikko se on, vaikka onkin kaapannut kokonaien kuplavolkkarin kätensä alle. Nuo tyypit peikon edessä muuten harjoittelivat jotakin näytelmää, jonka ensi-ilta on samassa paikassa parin viikon päästä. On aika boheemia aluetta tämä mun kotiseutuni.

Taas kerran Iltalehden etusivu huutaa "Ampumadraama". Näitä otsikoita nähdessäni mieleeni tulee aina, että jos tapaus olisi USAsta, kaikki vain kommentoisivat, että sen siitä saa kun on niin höllät aselait. No, ei se mitään, minä menen uimarannalle.

Disclaimerit:
1) Suomussalmen tapaus on surullinen
2) USAssa olisi varaa tiukentaa aselakeja tuntuvasti

Päivän ohjelma: vuori jolta puuttuu huippu. Kyseessä on siis Mount St. Helens, Kaskadien nuorin ja aktiivisin tulivuori, joka viimeksi purkautui isommin 18.5.1980. Tuhovoima oli silloin valtava, mikä tulee osittain selväksi pelkästään alueella vieraillessa. Tuota alla olevaa kuvaa voi muuten verrata edellisellä reissulla otettuun kuvaan: ei ollut silloin yhtä hyvä tuuri sään kanssa. Tänään ongelman oli lähinnä se, että lämpö kipusi ylhäälläkin yli 25 asteen, mikä alkaa näköjään olla suomalaiselle liikaa. Alemmassa kuvassa taasen näkyy puita, jotka kaasupurkaus lennätti mukanaan miten sattui. Hurjaa.


En ollut ennen tätä päivää tiennyt, että vuoden 1980 purkaus on ainoa tulivuorepurkaus, jota seismologit ovat modernina aikana päässeet tutkimaan. Siitä onkin kuulemma opittu paljon. Esimerkiksi oli yllättävää kuulla, että kun Mount St. Helens alkoi vuonna 1980 paisua, kukaan ei ollut ihan varma, mitä oli tapahtumassa. Asia kyllä selvisi, kun paisuma repesi, vuoren huippu levähti ympäristöönsä, ja alla oleva kaasun ja laavan sekoitus räjähti voimalla vaakasuoraan samaan suuntaan jonne huippu oli edellä vyörymässä. Kaasu kyllä ohitti huipun äkkiä, ja yhteinen tuhovaikutus oli käsittämätön. Alla olevassa kuvassa näkyy se mitä huipusta jäi jäljelle. Tai oikeastaan se sekä sen verran uutta huippua, joka on 27 vuodessa ehtinyt kertyä. Uusi terävä huippu on nykyarvion mukaan valmis noin 175 vuodessa, joten se jäänee multa näkemättä. Tänäänkin kraatterista nousi melkoisesti höyryä, mutta se ei taida oikein tuossa kuvassa näkyä. Alemmassa kuvassa taasen on pari kantoa, jotka jäivät jäljelle, kun räjähdys vei puut mennessään. Melkoisia puita ovat olleet, ja voi vain kuvitella, millainen voima ne on repäissyt. Etäisyyttä kraatteriin on tässä noin kahdeksan kilometriä.

Kotimatkalla poikkesin vielä Olympiassa, joka on Washingtonin pääkaupunki. Jokaisella osavaltiolla on oma kaksikamarinen parlamenttinsa, joten jossei muuta, niin ainakin parlamentin rakennus on yleensä jonkinlainen nähtävyys. Useimmiten rakennukset ovat aika samanlaisia kuin liittovaltion parlamentin rakennus Washington DC:ssä, niin tämäkin. Ilta-auringossa se näytti oikein kivalta. Jokin näissä minua noin yleisestikin viehättää. Nähtynä on vastaavat rakennukset Boisessa (Idaho), Salt Lake Cityssä (Utah), Austinissa (Teksas) ja Annapoliksessa (Maryland). Ohi pysähtymättä on tullut ajettua Baton Rougessa (Lousiana), Salemissa (Oregon) ja Sacramentossa (Kalifornia), mikä tavallaan vähän harmittaa.

Olympia osoittautui muutenkin ihan kivaksi paikaksi, ainakin lauantai-iltana iltayhdeksän ja -kymmenen välillä. Kaupungin kadut, kahvilat ja pubit tuntuivat olevan täynnä nuorta boheemin näköistä porukkaa. Itse päädyin frappucinolle kahvilaan, jossa nuorten opiskelijapoikien bändi (kolme kitaraa ja kaiutinkaapin rummuttaja) soitteli mukavaa rytmikästä musiikkia. Olin hieman yllättynyt siitä, että kaupungissa mitään oli, asukkaita kun on vain noin 40000. Ilmeisesti syypää on Evergreen State College, jonka alumni Matt Groening (The Simpsons) on kertonut: "I went to college in Olympia, Washington, a fine little progressive school called Evergreen State College, state-funded, no grades, no hard courses. I highly recommend it to all self-disciplined creative weirdoes."