Taidan todellakin olla materialistisen yhteiskunnan kasvatti. Juhlakengistäni alkoi toinen nauraa isovarpaan kohdalta, ja mietin jo kovasti uusien hankkimista. Sitten muistin, että on olemassa sellainenkin käsityöammatti kuin suutari. Kengät korjattiin uuden veroisiksi kauppareissun aikana, eikä lysti maksanutkaan kuin vitosen.

Joulun rauhaa kaikille!

Scandinavian Music Group järjesti eilen Tavastialla sellaiset iltamat, että onnellisesta hymyilystäni ei meinannut tulla loppua. Sähkökitarat oli taas kerran vaihdettu akustisiin, Anssi soitti kontrabassoa. Vakiokokoonpanon lisäksi lavalla oli jousikvartetti, Miikka Paatelainen lap steel -kitaransa kanssa sekä Paapu Kokkonen laulamassa taustoja ja vähän duettojakin. Lisäksi Kerkko kävi raikuvien aplodien saattelemana fiittaamassa Hölmössä rakkaudessa. Silloin lavalla oli yhteensä 12 esiintyjää. Hienoa oli myös se, että settiin kuului viisi toinen toistaan paremmalta kuulostavaa ihka uutta kappaletta. Luulenpa, että posti tuo minulle Seattleen hienon paketin.

Zen Cafén Rysty taitaa olla iso hitti. Olen tällä viikolla avannut radion viisi kertaa niin, että kyseinen kappale on ollut parhaillaan soitossa.

Tänään oli sitten viimeinen todistusten jako. Yhtäjaksoista opintoputkea on nyt takana 22 vuotta. Kylläpä tuo alkoikin jo riittää.

Kuuntelin PMMP:n ensimmäisen levyn Kuulkaas enot! tänään ensimmäistä kertaa. Sekä sävelet että varsinkin tekstit tuntuivat paljon mitäänsanomattommimmilta kuin myöhemmillä levyillä, enkä varmasti olisi pitänyt levyä minään silloin vuonna 2003. Nyt se oli kuitenkin aika kiehtova pieni aikamatka. Reilussa kolmessa vuodessa on tapahtunut paljon.

Mitä hyötyä on tällaisesta sanakirjamerkinnästä?

successfully
adv : in a successful manner; "she performed the surgery successfully" [syn: {with success}] [ant: {unsuccessfully}]

Jos tuntee sanan success tai successful, pystyy varmaankin ilman sanakirjaakin päättelemään, mitä successfully tarkoittaa? Määritelmä löytyi WordNetistä (http://wordnet.princeton.edu/).

Minusta kuulostaa aina vähän oudolta, jos joku kertoo harrastavansa matkailua. Vuoden lähestyessä loppuaan aloin pohtia, missä kaikkialla on vuoden aikan tullut käytyä.

Ensimmäinen reissu oli maaliskuinen laskettelumatka Engelbergiin Sveitsiin. Samalla reissulla tuli käytyä myös Luzernissa ja Zürichissä. Seuraava matka oli Sveitisin lomasta seuranneella sairaslomalla Vapun aikaan Skotlantiin Edinburghiin ja ihastuttavalle Mullin saarelle. Ne karvalehmät on kyllä hassuja. Toukokuun lopussa kävin vielä Italiassa, jossa vietettiin parhaalla porukalla loistava viikko mielettömällä huvilalla Firenzen tuntumassa ja tehtiin päiväretkiä lähiseuduille muun muassa Cinque Terrelle ja San Gimignanoon. Kesän vietin Seattlessa ja tein sieltä kymmenen päivän ja lähes 6000 kilometrin mittaisen road tripin ja muita erillisiä matkoja muun muassa Kanadan puolelle Vancouveriin ja Whistleriin, Olympian niemimaan kansallispuistoon, Mount Rainierin kansallispuistoon ja Mount St. Helensille. Paluumatkalla Suomeen pysähdyin vielä viikoksi New York Cityyn. Marras-joulukuussa kävin viikon verran kiertelemässä Tšekissä. UNESCOn maailmanperintökohteita vuoden reissuille osui kaksitoista.

Kyllä kai tätä jo harrastukseksi voisi kutsua. Tammikuun lopussa on luvassa laskettelureissu Ranskaan, ja jos suinkin ehdin, ajattelin käydä vielä Latviassakin ennen kuin paluu Seattleen koittaa.

Tiesittekö, että Fanta on keksitty vuonna 1940 saksalaisella Coca Colan tehtaalla, kun tuontirajoitusten takia tehdas ei enää saanut Coca Colan valmistukseen tarvittavaa siirappia USAsta, ja oli keksittävä jokin muu tuote, jolla tehdas pysyy käynnissä? Alkuperäisinä raaka-aineina olivat siiderin tuotannosta yli jäänyt omena ja juuston valmistuksesta sivutuotteena saatava hera. Juoman nimi tulee saksan sanasta "Fantasie".

Yöllä on satanut lunta! Ei paljoa, mutta maa on sentään valkoinen.

Mietin tänään, että onpa mukavaa kun aurinko paistaa pitkästä aikaa. Sitten luin Aamulehden etusivun pääotsikon: "Tänään aurinko paistaa ensi kerran kuukauteen". Kiva ilmasto meillä.

Ajelin illalla töistä kotiin Hervannan valtaväylää pitkin. Liikennettä ei ollut kovin paljon, ja vastaantulevien kaistoilla se ainoa auto teki u-käännöksen hieman ennen Hepolamminkadun risteystä. Siinä se sitten ajeli kovaa vauhtia ohituskaistaa väärään suuntaan. Risteyksessä se sitten pysähtyi, kun onneksi huomasi, että risteyksen toisella puolella molemmilla kaistoilla on vastaantulijoita. Hirveä hässäkkä. Oikeasti pelotti, että kohta saa olla antamassa ensiapua.

PMMP on maineensa veroinen livenä! En muista koska olisin nähnyt yhtä paljon energiaa Tavastian lavalla ja lattialla. Päätä lyhyemmät tytöt hyppivät päälle niin että sai tarkkana olla että pystyssä pysyi.

PMMP:llä oli lavalla yhtä paljon soittimia kuin Zen Cafélla. Taustanauhoja he käyttivät kyllä minusta paljon Zen Caféta vähemmän. Itse asiassa mulle ei tule mieleen bändiä, joka käyttäisi yhtä törkeän paljon taustanauhoja kuin Zen Café. On oikeastaan ihme, miten Zen Café voi toimia livenä niin hyvin, vaikka välillä keikoilla on pitkiä pätkiä, jolloin ainoat livenä soivat soittimet ovat rummut ja basso. Kaipa se on se Samulin karisma. Ja loistavat biisit tietenkin.

Jaakko kirjoitti blogiinsa ärsyttävästä keikkakäyttäytymisestä. Minusta kaikkein ärsyttävintä keikkakäyttäytymistä on se, kun keikkapaikalle tullaan enemmän seurustelemaan kavereiden kanssa kuin kuuntelemaan bändiä, mutta kuitenkin mennään salin etuosaan lähelle lavaa. Pahimmillaan nämä sankarit kertaavat edellisen illan kännisekoiluja kovaan ääneen samalla kun bändi vetää herkkää kappaletta pienellä äänenvoimakkuudella. Koita ny siinä sitten nauttia musiikista.

Aloin miettiä, että edellisen merkinnän keikkakuva taitaa sittenkin olla uuden levyn kappaleesta Metallinen sheriffintähti. No, lieneekö sillä niin väliä?

Rankka viikonloppu. Perjantaina juhlittiin Helsingissä uutta lisensiaattia, ja lauantaina Tampereella väitellyttä. Sekin on kai vanhaksi tulemisen merkki, että kavereilla alkaa olla tieteellisiä jatkotutkintoja. Erittäin mukavaa oli molempina iltoina, ja vielä lauantainakin jaksoin pilkkuun asti siitäkin huolimatta, että olin tullut Tampereelle suoraan Helsingistä baarista yöbussilla, joka oli Tampereella aamukuudelta. Väitöshän alkoi klo 12, eli eipä siinä paljoa kunnon yöunta ehtinyt bussissa torkkumisen jälkeen saada.

Zen Café oli perjantaina Tavastialla aivan oma itsensä. Samuli otti tavalliseen tapaan kontaktia yksittäisiin tyyppeihin yleisössä, ja ***tuili aivan surutta, tiedättehän, kun seuraava biisi on vaikkapa Idiootti tai Laiska, tyhmä ja saamaton. Kari taasen innostui tälläkin kertaa käsittämättömän paljon Minun kaupungin kertsissä. Jotakin keikasta jäi kuitenkin puuttumaan, vaikka toki Zen Café on aika pirun hyvä silloinkin kun keikka on vain heidän keskitasoaan. Ja oli kyllä kiva kuulla Antaa vituttaa vaan ja Kissa kuumalla katolla ekalta levyltä. Kuva on tuosta jälkimmäisestä: Kari veti laulun kyllä enemmän tunteella kuin taidolla. Suurin yllätys oli silti se, että keikalla kuultiin myös Ua ua.

Mietin, mitkä ovat niitä asioita, joiden takia minusta tšekki on hieno maa. Listaan näitä tähän ilman mitään varsinaista järjestystä.

• Olut on maailman parasta ja olutkulttuuri hienostelemattomalla tavallaan aivan loistavaa.
  
• Ruoka on ulkoisilta puitteiltaan vaatimatonta ja epäterveellistä, mutta maultaan aivan loistavaa. Sitä on taas jo ikävä.
  
• Ihmiset ovat mukavia. Paikallisista saa helposti juttuseuraa ravintoloissa ja juottoloissa, vaikka kielitaito olisikin vähäistä.
  
• On kiva olla paikassa, jossa ei varsinaisesti osaa kieltä, mutta oma sanavarasto on riittävä monenlaisten tilanteiden ymmärtämiseen. Erityisen hauskaa on, että myös puhuttua kieltä voi ymmärtää helposti, koska ääntäminen ja puheen rytmi ovat samankaltaisia kuin suomessa.
  
• Praha on maailman hienoin kaupunki. Se on suurkaupunki, mutta se on myös tunnelmallinen ja kaunis. Se on minusta täysin ainutlaatuinen, enkä osaa sitä oikein edes sanoin kuvailla. Lisäksi minulla on siellä suosikkiravintolani ja juottolani, joihin on aina kiva palata.
  
• Omanaan täytyy mainita näkymä Kaarlen sillan vierestä Prahan linnan suuntaan. Se salpaa hengityksen joka kerta.
  
• Maa on keskellä Eurooppaa, joten sen voi liittää osaksi monenlaisia matkoja.
  
• Prahaan saa aina halpoja lentoja Helsingistä, ja myös liikkuminen maan sisällä junilla ja busseilla on halpaa.
  
• Jokaisella reissulla voi vierailla jossakin uudessa kaupungissa, joka on elämys. Hienoja ovat sekä pikkupaikkakunnat että alueellisesti isot kaupungit. Monet isommatkin kaupungit ovat tunnelmaltaan ja arkkitehtuuriltaan lähes Prahan veroisia. Ja mikä parasta, näihin pääsee kesälläkin pakoon Prahan turistimassoja.
  
• Hintataso vastaa kehitysmaita, mutta muuten maa on turistille kuin mikä tahansa länsimaa. Hintataso ei ole 2000-luvulla edes juurikaan noussut.

Tämänkertaisen reissun budjetti oli muuten noin 580 euroa, josta lentojen osuus oli noin 195 euroa ja majoituksen noin 95 euroa. Minusta aivan kohtuullinen hinta kahdeksan päivän reissulle, etenkin kun ajattelee että söin lähes joka päivä kaksi kertaa hyvässä ravintolassa. Suunnittelen jo seuraavaa eli seitsemättä matkaani Tšekkiin.

Jos tilaa Tšekissä pullo-oluen, sen tulee näyttää tältä kun tarjoilija on kaatanut sen tuoppiin – tai siis osan siitä. Jos haluaa hienostella oluiden kanssa, voi matkustaa vaikka Belgiaan.

Tuossa alempana on nyt sitten kuvia ja videoita reissusta. Oli kieltämättä aika vaikea valita ne. Tuli nimittäin otettua kaikki omistamani muistikortit täyteen, pieniä 16- ja 32-megaisia myöden.

Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!

On hienoa, että jotkin asiat eivät muutu. Tamperelainen tapa juhlia itsenäisyyspäivää Keskustorilla on – kaikesta huolimatta – varsin rakas. Ensin joku kunnallispoliitikko puhuu jotakin pikkuisen höpöjä, ja päättää puheensa kolminkertaiseen eläköön-huutoon, johon juhlakansa osallistuu lähinnä mumisten. Sitten joku tulee lausumaan runoja, yleensä Eino Leinoa kuten tänään. Seuraavaksi kuullaan kuoron esittämä Finlandia-hymni, ja jatketaan laulamalla yhdessä Maamme. Lopuksi on ilotulitus. Tervapatojen tuoksu Hämeensillalla on minulle rakas tuoksu. Sekään ei ole muuttunut lapsuusvuosista.

Kotiintulopäivät ovat jänniä. Ilmeisesti hämäläiseen luonteeseeni kuuluu se, että hienonkin reissun jälkeen kaikista hienointa on olla takaisin kotona. Vaikka täällä sataa ja on synkkää. Päivän kiertely Prahan vanhassa kaupungissa, Malá Stranassa ja Hradčanyssa tuntuu kaukaiselta. On se kaunis kaupunki.

Jalkapalloelämys. Kun pitkin viikkoa kerroin paikallisille olevani menossa katsomaan Slavia Prahan ja Baník Ostravan välistä ottelua, kaikki kommentoivat Baníkin kannattajien olevan hulluja. Sitä mieltä oli myös poliisi. Tulin Olomoucista Prahaan junalla, jonka lähtöasema oli ollut Ostrava. Niinpä Prahassa laituri oli täynnä poliiseja junan saapuessa. Mitään ei kuitenkaan tapahtunt, sillä Baníkin kannattajat olivat valinneet jonkin muun kulkuvälineen.

Stadionilla Baníkin kannattajia oli ehkä 200-300, ja olivat kyllä kovaäänistä porukkaa. Slavian kannattajaporukkaa oli ehkä kaksin- tai kolminkertainen määrä, ja kaikkiaan yleisöä oli ehkä noin 5000. Pisteet menevät kyllä Baníkin porukalle. Monipuolisia huutoja ja lauluja, ja sopivasti paukkupommeja ja muuta pyrotekniikkaa. Kannattajaporukoiden välillä oli myös hyvänkuuloista keskinäistä ***tuilua, joka tuntui kovasti huvittavan pääkatsomon yleisöä. Molemmat porukat tekivät noin 65 minuutin kohdalla komeat tifot. Prahalaiset tekivät valtavan punavalkoristin mosaiikkina, ja ostravalaisilla oli suuri overhead-lakana.

Lopussa Slavian kannattajat soihduttivat voiton kunniaksi, ja koko stadionin pääty muuttui punaiseksi. Niin, peli päättyi 2-1, ja voittomaali tehtiin lisäajan neljännellä minuutilla komealla puskulla kulmasta. Muutenkin viihdyttävä peli, itse asiassa parempi kuin viikoa aiemmin näkemäni Spartan peli. Tosin nyt meni välillä pitkät pätkät pelistä aivan ohi, kun piti seurata kannattajien touhuja.



Myöhemmin illalla kävelin vanhan kaupungin kaduilla, ja yhtäkkiä havahduin siihen, että siellä oli edelleen ulkoterassit auki, ja ihmiset istuivat niillä juomassa olutta. Viittaan aiempaan kommenttiini, jossa totesin tšekkienkin olevan hullua kansaa.

Olomouc jäi taakse ja juna kolkottelee kohti Prahaa. Juna saapui juuri Pardubiceen, joka on tuttu nimi kaikille jääkiekon ystäville. Suunnittelemastani ohjelmasta on oikeastaan jäljellä vain Slavaia Prahan ja Baník Ostravan välinen ottelu, jalkapalloa tietenkin.

Olomouc on juuri niin mukava kaupunki kuin edellisreissun perusteella muistelin. Tunnelma vanhan kaupungin kauneilla toreilla ja kapeilla hämyisillä kujilla on uinuva, mutta ravintolat ja juottolat ovat täynnä ilosia kaupunkilaisia. Turisteja ei ole kesälläkään juuri yhtään.

Entisenä Määrin pääkaupunkina Olomouc on täynnä hienoja rakennuksia. Kirkot vetävät vertoja lähes mille tahansa Keski-Euroopan kirkoille. Oma suosikkini on kuitenkin vanha raatihuone Ylätorilla. Etenkin iltavalaistuksessa se jostain syystä on silmääni valtavan kaunis. Sen vieressä on valtavan suuri ja hienosti koristeltu Holy Trinity Column. Vastaavia rakennelmia on Keski-Euroopassa lähes jokaisessa kaupungissa (ja Olomoucissakin on toinen pienempi Alatorilla), mutta Olomoucissa on suurin ja kaunein. Siksi se on päässyt myös UNESCOn maailmanperintölistalle.

Tällä kertaa Olomoucissa oli vielä plussana se, että opiskelijat olivat kaupungissa. Ovat kyllä kovia ottamaan olutta ja shotteja. Eilen jouduin ihan toppuuttelemaan tilauksia.

Ovat nämä tšekitkin kyllä hullua kansaa. Myöhään eilen illalla he seisoskelivat hyytävän kylmällä Olomoucin Ylätorilla ikään kuin se olisi ihan normaalia. Joulumarkkinoiden kojuista oli auki lähinnä glögiä ja muita kuumia juomia myyvät kojut, ja juoma todellakin kävi kaupaksi. Itsekin kumosin pari mukillista.

Toki juomaa sai sisätiloissakin. Itse päädyin ensin kellarissa olevaan goottibaariin (en nyt tarkoita niitä mustiin pukeutuvia tyyppejä), jossa oli salin keskellä avotuli, joka toi baariin melkoisen savunhajun. Toinenkin baari oli kellarissa, nyt yliopistokadulla sijaitseva opiskelijabaari, joka oli täynnä varsin boheemin näköistä nuorta porukkaa. Joku oli tuonut kitaran, ja porukka lauloi innoissaan mukana. Kaikki oli tosin tšekiksi, joten en päässyt juuri osallistumaan. Olut oli halpaa ja hyvää (tuoppi Radegastia maksoi noin 70 senttiä) ja tunnelma katossa, joten tuolta ei ihan heti ollut kiire pois.

Nyt tänään päivällä meininki Ylätorilla jatkuu entisellään. Glögin lisäksi kaupaksi käyvät muun muassa perunaletut ja makkarat, sekä tietenkin kaikenlainen jouluinen käsityötavara. Eikä edelleenkään missään näy turistin turistia.

Ensivaikutelma Olomoucista: täällä todellakin on talvella paljon opiskelijoita. Rautatieasemalla nuorisoa oli aivan tungokseksi asti. Tosin hostellilla sitten selvisi, että täällä on tänään joku paikallinen nuorisoidoli esiintymässä yliopiston palloiluhallissa. Keikka on jo alkanut, joten saapa nähdä millaista täällä on kun tuo porukka vapautuu kaupungille. Pari vuotta sitten kesällä kaupunki oli hyvin rauhallinen, kun suurin osa yliopiston 15000 opiskelijasta oli kotikaupungeissaan.

Edellisestä merkinnästä tuli vielä mieleeni sanoa, että olin oikein ylpeä kun osasin tilata svařené vínoni niin että minua ymmärrettiin heti ensimmäisestä kerrasta. Tuo ř kun ei ole mikään r, vaan enemmän ässää muistuttava äänne, jossa on myös vähän ärrää. Useimmille se on tuttu kuuluisasta säveltäjästä (Antonín Dvořak) tai lukuisista Jiři-nimisistä urheilijoista.

Joulumarkkinat ovat alkaneet Brnon Vapauden aukiolla. Maistoin sen kunniaksi paikallista glögiä, svařené víno, joka kääntyy suomeksi käsittääkseni ihan vain kuumaksi viiniksi. Valitsen kyllä koska tahansa suomalaisen glögin paljon mieluummin. Suosituin myyntiartikkeli näytti olevan bramborák, eli rasvassa tirisevä perunalettu. Se maistuisi kyllä aina, mutta jätin nyt väliin kun ei ole yhtään nälkä.

Päivän aloitin Mendelin puutarhassa käppäilyllä. Ihan kaunis paikka kasvatella, lajitella ja laskeskella herneitä. Myös museo oli oikein hyvin tehty. Minulle kiinnostavin näyttelyesine oli tietysti Mendelin alkuperäinen mikroskooppi. Opin myös, että Mendelin patsas oli poistettu läheiseltä Mendelin aukiolta 50-luvulla. Genetiikka kun ei sopinut silloiseen poliittiseen ilmapiiriin, kuten oppaani asian kauniisti muotoili.

Ehdin myös reissun kolmanteen ja toiseksi viimeiseen UNESCOn maailmanperintökohteeseen. Villa Tugenhadt on kuulemma modernin arkkitehtuurin merkkipaaluja. Kieltämättä siellä oli paljon hienoja ratkaisuja, joita en oikein osaa edes hyvin kuvailla. Oleskelutiloissa kaksi seinää on kokonaan ikkunaa, eikä varsinaisia erillisiä huoneita ole. Pienillä seinillä on kuitenkin onnistuttu luomaan tavallaan yhtenäiseen tilaan erillisiä, tunnelmaltaan ja valaistukseltaan täysin erilaisia osia.

Myöhäisen lounaan päälle tummaa Kozelia, siis suomalaisittain tummaa Velkoa. Voisi sitä huonomminkin mennä. Täällä tämä on aina vieläkin pehmeämpää ja makeapaa kuin Suomessa, ja sopii siksi hyvin jälkiruuaksi.

Velko muuten tarkoittaa isoa. Eli vaikka Suomessa puhutaan sinällään väärin Velkosta, tilaus "yksi Velko" kääntyy aivan perisuomalaiseksi tavaksi tilata olutta.

Tänään tavoitteena oli ehtiä Brnon katedraalille viimeistään kello 11 mennessä. Se on nimittäin ainoa kellonlyömä jolloin kyseisen katedraalin kello soi. Siihen on tietenkin syynsä. Oli nimittäin niin, että 30-vuotisen sodan loppuvaiheissa ruotsalaiset olivat piirittäneet Brnota viikon verran saamatta puolustusta murtumaan. Tästä turhautuneena ruotsalainen kenraali Torstensson ilmoitti, että jos kaupunkia ei ole saatu vallattua klo 12 mennessä, piirityksestä luovuttaisiin. Kellon lähestyessä yhtätoista, puolustus oli murtumaisillaan. Silloin torninvartijalla välähti: hän soitti kelloja klo 12 merkiksi. Torstensson oli sanojensa mittainen mies, ja Brno pelastui. Ilmeisesti suomalaiset Hakkapeliitat eivät olleet mukana taistelussa. Ja tämä suomalainen ehti katedraalin juurelle naureskelemaan ruotsalaisille juuri pari minuuttia ennen kuin kellot alkoivat soida. Pitkään ne sitten soivatkin.

Sen verran tämäkin reissu liittyy työasioihin, että olen nyt modernin genetiikan syntysijoilla. Gregor Mendel oli nimittäin brnolainen munkki, joka teki kuuluisat risteytyskokeensa nimenomaan Brnossa sijaitsevan augustinialaisen luostarin puutarhassa. Organismina hän käytti aivan tavallisia herneitä. Ajattelin huomenna poiketa luostarin museossa.

Olut on tšekeissä edelleen paikallinen tuote. Täälläpäin on tullut juotua paljon Starobrnota. Sitä saa toki myos Prismasta, mutta Prahasta sitä on lähes mahdoton löytää. Muita yleisiä määriläisiä oluita ovat esimerkiksi Litovel ja Bernard, joita niitäkään ei juuri Prahassa näy. Täälläpäin taasen ainakin prahalainen Staropramen on harvinaisuus. Ainoa valtakunnallinen olut on Prazdroj. Se onkin jonkinlainen premium-olut, jota on melkein aina tarjolla, ja joka on yleensä hieman kalliimpaa kuin muut vaihtoehdot (ei toki yleensä yli euroa). Ja sehän on tietenkin myös se maailmalla tunnetuin tšekkiolut.

Nämä Telčin kaltaiset kaupungit ovat kyllä uskomattomia. Noin 6000 asukkaan kaupungissa on valtava keskusaukio, jota reunustaa toinen toistaan upeammat renessanssityyliset rakennukset, jotka rakennettiin näitä edeltäneiden goottirakennusten tilalle vuoden 1530 palon jälkeen. On näitä vastaavia kyllä tullut tässä maassa pari muutakin nähtyä.

Pikkuyllärin aiheutti se, että kaupungin turistitoimisto on juuri tänään, eilen ja huomenna kiinni inventaarion takia. Onneksi majoitus löytyi heti ensimmäisen "zimmer frei" -kyltin luota. Nyt on luksusta: oma kylpyhuone, tv, jääkaappi ja ikkunasta näkymä suoraan keskusaukiolle. Hinta aamiaisen kanssa vajaat 15 euroa.

Kauanpa sitä joutui sinänsä kauniissa Jihlavassa kiertämään ennen kuin löytyi kunnon oluttupa. Nyt on edessä märkä tuoppi Plezeňský Prazdrojta (eli Pilsner Urquellia noin kansainvälisittäin). Mikäs tässä on bussia odotellessa.

Praha jää nyt sitten hetkeksi aikaa. Jihlavan bussi löytyi helposti, ja puolentoista tunnin päästä ollaan perillä. Varsinainen kohde on kuitenkin tänään Telč, jonne on Jihlavasta vielä matkaa tunnin verran, mutta ajattelin nyt kuitenkin käydä pyörähtämässä Jihlavassakin hetken kun bussia pitää joka tapauksessa vaihtaa siellä.

Prahassa varsinaisten nähtävyyksien kiertely jäi vähiin. Kävin katsomassa pari pienempää vähän syrjässä olevaa juttua, jotka ovat aiemmin jääneet väliin. Parhaiten mieleen jäi Franz Kafkan hauta uudella (1890) juutalaisella hautausmaalla. Kyseinen hautausmaa näytti aika huonosti hoidetulta, mutta toisaalta villiintynyt kasvillisuus loi tiettyä tunnelmaa.

Toinen ilta prahalaisessa suosikkibaarissani. Täällä on perinteinen meininki: tuskin ehtii alas istua ja laittaa olutalusen eteensä kun olut on jo tuotu. Kysymyksiä ei tarvita, sillä Prazdroj on ainoa myyntiartikkeli. Tuopissa on myöskin asianmukaisesti vaahtoa kolmanneksen tuopista. Kaadettaessa olut on kuohunut yli, eikä tuoppia ole turhaan kuivattu. Pitkät pöydät ovat täynnä tšekkejä ja meteli on ilman taustamusiikkiakin valtava. Juttuseurasta ei ole pulaa, tosin yhteisistä kielistä on.

Sen verran asiat ovat kuitenkin muuttuneet, että uusi tuoppi tulee nykyisin vasta kun edellinen on lähes tyhjä. Ennen ei tarvinnut oluen pinnan paljon puolta väliä alittaa. Toki uutta olutta ei tarvitse edelleenkään pyytää, vaan se tulee automaattisesti jos ei tilaa laskua ajoissa.

Vltavassa ui valtava määrä joutsenia. Heh. Ja puissa on, lajista riippuen, joko vihreitä tai keltaisia lehtiä, tai sitten ei lehtiä ollenkaan.

Prahassa linnut laulavat aamuyön tunteina. Täällä marraskuu ei ole aivan yhtä eloton, pimeä ja märkä kuin Suomessa.

Eilen ehdin nipin napin Sparta Praha vs. Viktoria Plzeň -peliin. Sparta voitti 1-0, ja tapahtuma oli oikein viihdyttävä. Kohokohdaksi jäi ACS Ultrasin koko päädyn täyttänyt soihdutus pelin päätyttyä.



Sekin tuli taas todettua, että yksin näillä reissuilla ei tarvitse olla. Hostellissa huonekaterinani on kolme nuorta ja kaunista naista, jotka heti kutsuivat joukkoonsa juomaan viiniä ja syömään patonkia. Laitoin kuitenkin asiat tärkeysjärjestykseen, ja lähdin jalkapallo-otteluun.

Hintataso on täällä edelleen kohdallaan. Lippu pääkatsomon parhaille paikoille maksoi vajaan kuusi euroa. Lounas ja olut tšekkejä täynnä olevassa oluttuvassa maksoi yhteensä vajaan kolme euroa. Hostelliyökin on reippaasti alle kympin.

Oli hieno päivä. Kerta kaikkiaan.

Suomi sitten voitti Armenian EM-karsinnassa 1-0. Aika karseaa katsottavaa se kyllä oli. Onneksi kolme pistettä saatiin tälläkin esityksellä.

Paluumatkalla ravintolavaunussa vanhempi miesseurue muisteli, kuinka ennen piti tilata ravintolavaunussakin ruokaa, jotta sai olutta. "Piti syödä aina helvetisti lihapiirakoita", yksi heistä totesi. Junan tullessa Tampereelle huomasin saman kaverin tiskillä tilaamassa lihapiirakkaa. Alkoi vissiin tehdä mieli.

Tämäniltaisen jälkeen vastustan keinonurmia pelialustoina taas hieman entistäkin enemmän. Pahinta niissä on se, että pallon liike nopeutuu niin paljon, että koko peli muuttuu ratkaisevasti, eikä näytä minun silmääni enää jalkapallolta. Erityisesti pelistä jäävät puuttumaan nerokkaat syötöt vastustajan puolustuslinjan taakse. Siis sellaiset, joihin vauhdissa oleva hyökkääjä ehtii ennen puolustajia, ja pallo on kuitenkin lähes pysähtynyt kun hyökkääjä saa sen. Nyt nämä syötöt kiitävät suoraan päädystä yli – tänäänkin nähtiin muutama. Mieluummin siis vaikka armenialaisella perunapellolla kuin suomalaisella kynnysmatolla.

Ja todettakoon, että Olympiastadionin nurmella olisi tänääkin voitu aivan hyvin pelata. On siellä ennenkin pelattu niin marras- kuin joulukuussakin, ja aivan hyvään kuntoon se on saatu paljon vaikeammissakin sääoloissa. Ei se ole sen kummempaa kuin se että nykyisin saadaan tehtyä jää lämpimiin sisätiloihin. Ja senkin voisi todeta, että keinonurmillekin on oma käyttönsä. On esimerkiksi parempi pelata keinonurmella kuin hiekalla. Keinonurmia on hyvä olla myös harjoittelukäyttöön, sillä kaikkina vuodenaikoina luonnonnurmi ei kestä kovaa käyttöä, eikä niillä voida harjoitella kovin monta tuntia päivässä. Vähänkään korkeamman tason kilpailulliset ottelut kuitenkin pitää pelata aidolla luonnonnurmella.

Olisiko iloisille koronmaksajille yhdistystä? Asuntolainan viitekorkoa nostettiin niin että kokonaiskorko kasvoi noin 38 prosentilla, josta syystä asumismenot kasvoivat noin 80 eurolla kuukaudessa. Vastahan kesän alla vastike nousikin noin 150 eurolla. On hienoa omistaa asunto!

Perjantaina pidettiin muutaman kaverin kanssa Suuren oluttestin toinen osa. Teimme taas vaaleiden lager-oluiden sokkotestin, ja olen oikein ylpeä siitä, että erotin aivan selvästi, mikä oluista oli suosikkiolueni Pilsner Urquell. Tästäkin testistä tulee varmaan jossain vaiheessa tulokset nettiin.

Oluiden maistelua jatkettiin testin jälkeen saunassa. Jätkät kiinnittivät huomiota polvitaipeissani oleviin isoihin mustelmiin, joita en ollut itse huomannut. En osannut yhtään sanoa, mistä mustelmat olivat tulleet. Lauantaina oli Sinikaartin saunailta, ja huomasin, että kaikilla oli samanlaisia mustelmia polvitaipeissa. Että siinä se syy! Erityisesti Töölön jalkapallostadioinin penkeissä on terävät reunat juuri sillä kohdalla.

Mikähän siinä on, että hyvin useat ihan fiksut ihmiset eivät tiedä, että suomen kielessä numero voidaan osoittaa järjestysluvuksi siten, että vastaavaa peruslukua osoittavan numeron perään merkitään piste? Ja sitten ne eivät tiedä sitäkään, että päivämääriä kirjoitettaessa myös kuukautta ilmaisevan perusluvun perään laitetaan piste, vaikkei vuotta olisikaan merkitty. Tämä jälkimmäinen johtuu tietenkin siitä, että myös kuukautta ilmaiseva numeraali on järjestysnumero.

Esimerkkejä:
"Tampere United oli sarjan päättyessä sarjataulukon 1. sijalla."
"Tampere Unitedin mestaruus ratkesi 29.10. pelatussa ottelussa."

Tapauksia on taas tullut lähipiirissä esille kaksi lyhyen ajan sisällä. Ihmetyttää. Mitä Erkkikin sanoisi?

Lumisade sen kun jatkuu. Ilmeisesti sitä on tullut taivaan täydeltä läpi koko yön. Helsinkiläisten blogeista on hauska lukea räntäsateesta.

Hei hulinaa! Lunta tulee niin että täällä on yhtäkkiä täysi talvi. Ajoin juuri äsken Hervannasta kotiin, kesärenkaat alla. Kyllä hymyilytti katsella pelti rutussa tienposkessa olevia autoja. Tänäkin vuonna autoilijoille on näköjään suuri yllätys, että luminen tie on hieman kuivaa asfalttia liukkaampi.

Perillä parkkipaikkani oli muuttunut lumikinokseksi, tai siltä se ainakin näytti. Jalkauduttuani tarkempi tiedustelu paljasti, että lunta ei ollutkaan kovin paljoa: ehkä 15-20 senttiä pahimillaan. Kotitaloni oli nimittäin tehnyt sopivan tuulensuojan. Viidessä minuutissa sain potkittua riittävästi lunta sivuun, ja auto on nyt nätisti paikallaan. Se onkin sitten ihan toinen kysymys, saako sitä siitä huomenna pois. Ehkä alkaisi olla aika vaihtaa ne talvirenkaat.

Sekin tuli mieleen, että olisihan se ollut tavallaan hauskaa, jos sunnuntaina olisi käynyt toisin, ja Ratinassa olisi pelattu huomenna Suomen mestaruudesta. Tokihan lumen alta olisi löytynyt hyväkuntoinen vihreä nurmi, mutta olisi siinä aika sissimeininki varmaan katsomossa tullut.

Sunnuntain reissusta Töölön jalkapallostadionille ei oikein osaa sanoa mitään, mikä kuvaisi tunnelmia osuvasti. Jonkinlaista kannattajakulttuuria on saatu Tampereellekin. Siitä suuri kiitos niille jotka ovat olleet rakentamassa sitä minua kauemmin. Samoin kiitos niille kymmenille, jotka ensimmäistä kertaa uskaltautuivat mukaan laulamaan – ja erityisesti siitä että laulu raikasi teilläkin jo ennen kuin mitään oli kentällä ratkennut. Tätä lisää!


Illan kruunasi joukkueen esitys kentällä. Tuska on kauden mittaan ollut välillä kova, mutta Vaasan ja Kotkan vierasreissuja tai muita tappioita häntäpään joukkueille ei onneksi tarvinnut eilen muistella. Suomen mestaruus oli lopulta taatusti ansaittu, vaikka kauden mittaan joukkueen peli olikin usein kaukana siitä mitä olisin halunnut nähdä.

Teiskontien ja Kaupinkadun risteys on kuulemma yksi Tampereen vaarallisempia. Se on helppo uskoa. Kerran olen ollut komean peltikolarin silminnäkijänä, kun satuin katselemaan kotona ulos ikkunasta sopivaan aikaan, ja muutenkin olen nähnyt siinä useita kertoja hälytysajoneuvoja setvimässä kolaria. Eilen taas vaihteeksi siinä oli kolaroitu hieman ennen kuin tulin kotiin.

Teiskontiellä on tällä kohtaa keskikaistat erotettu laidemmista kaistoista tyylikkäillä puurivistöillä. Kaipa tuollaisella kadulla risteys on sitten vaikea hahmottaa, vaikka luulisi liikennevalojen auttavan. Ei kai nuo kaikki kolarit ole voineet sattua niin, että joku täräyttää vasemmalle kääntyvän kylkeen?

Urheiluruudussa käsiteltiin ensimmäiset 11 minuuttia suomalaista jalkapalloa. Päälle sitten vielä kansainvälinen jalkapallo. Koska viimeksi? Miksei useamminkin voisi edes vähän yrittää? Kausi menee kyllä jännäksi. Jos huonosti käy, saadaan pelata Klubia vastaan vielä kolme matsia. Ja vastahan me viime keskiviikkona kohdattiin Suomen Cupissa.

Kuunnelkaa Uuden ajan kynnyksellä – Laulu Anna Politkovskajalle. Tätä ei tarvinne enempää kommentoida.

Joskus suuret pelit ratkeavat pieniin virheisiin. Tänään siihen, että maajoukkuemaalivahti tekee kauden ainoan virheensä, ja pudottaa helpon pallon suoraan vastustajan kärkipelaajalle jatkoajan viime minuuteilla. Suomen Cup ei näköjään edelleenkään kiinnosta juuri ketään, vaan Suomen kahden parhaan joukkueen peliä vaivautui katsomaan alle tuhat henkeä. Kaiken pahan lähteenä on Pöllöliitto, jonka pitäisi tapahtumia markkinoida. Kuinka moni Helsingissä edes tiesi, että tänään pelattiin välierä?

Olin aina luullut, että sähköposteissa usein esiintyvä lyhenne "Re:" vastausviestien alussa tulee sanasta "reply". Minua on sittemmin sivistetty. Todellisuudessa se onkin latinankielisen asiaa tarkoittavan sanan "res" ablatiivi. Sanaa "re" käytetäänkin englanninkielisessä tekstissä usein juuri tässä merkityksessä "koskien" (engl. about, concerning). Erityisesti netin englanninkielisillä keskustelupalstoilla käytetään usein juuri tuota latinankielistä muotoa, näillähän lyhenteitä tai muuten lyhyitä muotoja suositaan. Esimerkiksi juuri lukemassani foorumiviestissä eräs seattlelainen jalkapallotuttuni kirjoitti "Somoza seemed more like a poor man's Eddie Lewis playing outside back, than what I had in mind re a defensive MF/ball winner".

Kuuntelin taannoin radiosta The Crashin uutta Pony Ride -sinkkua, ja naureskelin väärin kuulemilleni kertosäkeen sanoille: "Do you see a guy like me / and a girl like you / shagging by the fire / on honeymoon?". Sittemmin ostin levyn, ja tarkistin levyn papereista mitä siinä oikeasti lauletaan. No, ihan oikein olin kuullut. Eipä se kai niin ruma sana ole, mutta ehkä itse valitsisin sanani toisin. Biisi vielä päättyy hauskasti Brunilan enemmän puhumaan kuin laulamaan riviin "What I'm saying is: I really like you a lot". Kerrassaan hupaisaa.

Kylläpä oli turhauttava Kotkan reissu. Kaikki muu onnistui, mutta palloa ei vain saatu maaliin. Yhtä maalia pelattiin, ja vastustaja kävi tekemässä maaliin siitä toisen puoliajan ainoasta paikastaan 90. minuutilla. 1-0 turpiin. Taistelu jatkuu viikon päästä Ratinassa. Näiden elämysten ansiosta sitä on kuitenkin hieno kiertää joukkueen mukana.

En ole pitänyt Matti Vanhasta kovin suuressa arvossa, mutta aiheesta voi kai keskustalaistakin hieman kehua. Vanhasen perjantainen blogimerkintä on nimittäin lähes pelkkää asiaa. Siinä Vanhanen perustelee hyvin, miksei ministerien tarvitse vastailla kaikkiin lehdistön lainkuuliaisuutta ja nuhteettomuttaa koskeviin kysymyksiin. Erityisesti arvostan sitä rohkeutta, jolla Vanhanen asiaan ottaa kantaa. Kansan syvien rivien reaktion kun arvaa.

Luin Hesarin nettikeskusteluja aiheesta. Siellä on yleensä korkea taso, mutta olin kovin pettynyt siitä, että suurin osa kirjoittajista kommentoi tyyliin "käsittämätöntä, että Vanhanen antaa joillekin oikeuden maksaa hiljaa pimeästi" ja "nyt tuli oikein ministeritason lupa jättää tv-lupa maksamatta". Hiljaiseksi vetää.

Tulipa katsastettua uusi keikkapaikka Helsingin keskustassa. Virgin Oil Co. osoittautui ihan toimivaksi tilaksi, vaikka sisustuksesta tulikin paikoin mieleen Las Vegasin kasinot. Ihan Daavid-patsasta ei lavan viereen ollut sentään laitettu, mutta ei paljon puuttunut. Jonsu oli kyllä taaskin varsin ihastuttava.

Eilen taas muistui mieleen, miksi Tampereelta kannattaa lähteä Tavastialle asti keikoille. Egotrippi palkitsi soittamalla extrapitkän kaksituntisen setin, jossa oli normaalien hittibiisien lisäksi paljon vanhoja harvemmin kuultuja biisejä. Hieno ilta.

Lindalle terveisiä, että soittivat Polkupyörälaulun. Nautin kovasti. Myös sun suosikkisi Koivuniemen herra oli taas mainio!

Jalkapallon suhteen fiilikset ovat menneet laidasta laitaan. Sunnuntaina Espoossa kaikki meni nappiin. Ensin teimme hienon koreografian ja sitten joukkue hoiti homman kentällä 1-3. Näitä voi fiilistellä tästä. Bussissa harjoiteltu uusi laulukin meni ihan mallikkaasti. Se soi päässä kolmatta päivää.

Maanantaina hävisimme laitossarjan ratkaisupelin 2-6. Pääsi vähän repsahtamaan lopussa, kun haimme riskillä maalia. Kiva oli silti pelata noi neljä matsia.

Jalkapallon Suomen Cup on kyllä erikoinen kilpailu. Se kun ei tunnu kiinnostavan ketään. Eilen Turussa oli ehkä kolmisensataa katsojaa. Eikä ihme, koska pelistä ei ollut kuulemma ollut sanaakaan Turun sanomissa. Huomasin ettei sitä ollut myöskään ysitien varrella olevassa taulussa, jossa mainostettiin Interin tulevia pelejä. Meilläkin oli vain noin 15 hengen porukka, kun sunnuntaina Espooseen on lähdössä ainakin 50. No, United voitti 2-0. Pertotin hienon voittomaalin voi katsoa ottamastani videosta. Video loppuu heti siihen kun pallo menee maaliin, koska sormeni oli laukaisimella ja puristin vaistomaisesti käsiä kun näin pallon maalissa. Maalin jälkeisiä fiiliksiä voi kuulla tästä. Maalista ei jälkimmäisessä kyllä saa mitään selvää, niin paljon toi youtube heikentää laatua.

Tänään pelasin taas itse, ja voitimme taas: 3-2. Peli oli itseltäni selvästi paras niistä kolmesta joissa olen ollut mukana. On se jännä miten paljon paremmat fiilikset voitosta saa kun tuntuu siltä että on itsekin tehnyt paljon sen eteen. Pelikaveritkin huomasivat kuinka olen skarpannut, ja tulivat taputtelemaan pelin jälkeen. Nyt vielä voitto maanantaina ja olemme välierissä.

Tänään pelasin taas jalkapalloa, ja homma alkaa vähitellen sujua edes vähän. Pelasin taas pakkina. Vasemmalla puolella homma ei oikein sujunut, koska en oikein osannut purkaa palloa vasemmalla jalalla. Onneksi puolittaisista hutipotkuista ei mitään katastrofia sentään tapahtunut. Oikealla puolella sen sijaan homma toimi ja sain muutaman ihan onnistuneen kosketuksen palloon sekä jalalla että päällä. Itse peli päättyi varsinaisella peliajalla tasan. Rankkarit voitimme sitten 4-3. En vetänyt. Yllä oleva kuva on otettu edellisen matsin jälkeen, kun halusin näyttää seattlelaisille kavereille kuinka Seattle Soundersin värejä kannetaa lammen tällä puolella. Näytän siinä ihmeen paljon jalkapalloilijalta, muttä tämä illuusio kyllä käsittääkseni tuhoutuu kun alan potkia palloa.

Purjehtiminen on kyllä mukavaa. Aina tarvittaessa on jonkinlaista puuhaa, eli jouten ei tarvitse olla. Olisi kyllä kiva osata enemmän, mutta kyllä siinä lähes taidotomillekin on monenlaista narua vedettävänä ja peräsintä pidettävänä. Ja sitten jos haluaa maata jouten kannella, sekin yleensä onnistuu.


Käsittääkseni lähinnä sattumalta ja osin pakon sanelemana meille osui kolme varsin erilaista purjehduspäivää. Reissu alkoi perjantaina Taalintehtaalta auringonlaskun aikaan. Purjeet saatin vielä nostettua auringon paistaessa, mutta muuten ajoimme iltahämärässä ja yön pimeässä. Yönavigoinnissa oli oma jännityksensä, vaikka omat vastuuni olivatkin aika pieniä. Hankoon yöpuulle pääsimme joskus kahden aikaan.


Toisena päivänä ajettiin sitten ulkoväylää pitkin Porkkalan tienoolle. Käytännössä olimme siis avomerellä koko päivän. Oli todella rauhoittavaa purjehtia kun maata tai muita veneilijöitä ei näkynyt tuntikausiin. Tosin pari vatsaa eivät olleet aivan yhtä rauhallisia. Omani kuitenkin tokeni yhdestä kurkoituksesta laidan yli. Sain kehuja miehekkäästä suorituksesta, koska söin puolilleen jääneen puurolautaseni tyhjäksi heti perään.


Kolmantena päivänä purjehdimme Helsinkiin saaristossa. Tällä pätkällä olikin sitten muita veneilijöitä ihan ruuhkaksi asti. Merenkäyntikin oli paljon pienempää, ja kaikki söivät valmistamaani kanasuikale-riisi-kasvis-tuorejuusto-hässäkkää hyvällä ruokahalulla. Jotenkin nautin kokkailusta veneen ahtaassa ja välillä heiluvassa keittiössä.


Kaikkein miehekkäimmän näköistä oli toiminta perillä Helsingissä. Maijan kausi on ohi, ja se nostettiin talviteloille. Aikamoista.

Eilen Kuopiossa oli hieno auringonlasku – ja vielä hienompi tulos. Valkeakosken ja Anjalankosken tuloksista nyt puhumattakaan. Nyt on sitten kuuden pisteen kaula kaikkiin kilpailijoihin kun kaikilla on viisi peliä jäljellä. Jos tämä tästä vielä sössitään, selviää sitten samalla sekin, voiko vitutukseen kuolla.

Olen tullut siihen tulokseen, että suomalaisen ja amerikkalaisen liikennekulttuurin suurin ero on siinä, että Suomessa on paljon enemmän kaahareita ja muuten mulkkumaisesti käyttäytyviä kuskeja, kun taas Amerikassa on paljon enemmän kuskeja, jotka eivät osaa ajaa autoa tai hallitse liikennesääntöjä kunnolla. Lisäksi Amerikassa on enemmän kikkailijoita, jotka keksivät luovia ratkaisuja ruuhkista selviytymiseen. Ja siellä on vallalla pääsääntö, jonka mukaan kaikki tyhjä tila on täytettävä.

Ihan toisenlaisena huomiona, Zen Cafén Stop on ensimmäisten kuuntelujen perusteella mainio. Sillä taitaa kyllä olla aika vähän varsinaisia koko kansan ralleja.

Luin Taloustutkimuksen tekemää opiskelijatutkimusta. En ollut kovin yllättynyt siitä, että kyselytutkimuksen mukaan teekkarit pitävät humanisteja tyhmimpänä opiskelijaryhmänä ja että humanistit pitävät puolestaan teekkareita tyhmimpinä. Tai siitä että 63 prosenttia taideopiskelijoista sanoo kokeilleensa kannabista, kun koko yliopisto-opiskelijajoukon prosentti on 26. Mielenkiintoista oli huomata, että yleisimmät vastaukset toivetyöpaikkaksi olivat yliopisto ja jokin ministeriö. Kauppatieteilijöistä 48 prosenttia olisi valmis tekemään veropetoksen, jos tietäisi ettei jää siitä kiinni. Valtiotieteilijöillä prosentti on 21. Mikähän se muuten on tuoreilla espoolaisilla äideillä? Sen sijaan 44 prosenttia valtiotieteilijöistä penkoisi ystäviensä henkilökohtaisia tavaroita, jos tietäisi ettei jää kiinni. Kauppatieteilijöillä prosentti on 17, eikä millään muullakaan joukolla prosentti noussut yli kolmenkymmenen. Jäin enemmän miettimään mitä tämä kertoo valtiotieteilijöistä kuin kauppatieteilijöistä. Tai siis kauppatieteilijät nyt tiedetään jo muutenkin.

Pelasin tänään lähes vuoden tauon jälkeen jalkapalloa. Kyseessä oli TTY:n laitossarjan peli, joten kovin vakavasta palloilusta ei ollut kyse. Voitimme Mittaustekniikan 4-1, lähinnä romanialaisvahvistustemme ansiosta. Pelasin puolustajana, ja ainoa takaiskumaali tuli kun olin vaihdossa. No, täytyy tunnustaa, että se oli lähinnä sattumaa, sillä olin kyllä aika pihalla. Ehkä tämä tästä kun saa pari matsia/reeniä lisää alle.

Matsin jälkeen kävin ostamassa Zen Cafén uuden Stop-levyn. Epesissä verkkahousuissa ja teepaidassa tuli jotenkin nolo olo. Olisi pitänyt kai jättää nappikset kävelykenkien sijaan jalkaan, niin kaikki olisivat tajunneet ettei tuo ole normaalia kaupunkipukeutumistani. Luikinkin äkkiä takaisin autolle kun olin saanut levyn ostettua.

Huomasin lompakkoni kolikkopussin olevan aivan pinkeänä. En varmaankaan olekaan käyttänyt lainkaan kolikoita koko aikana kun olen nyt ollut Suomessa. Se taitaa johtua siitä, että USAssa suurin kolikko on 25 senttiä, ja niistäkin minulla käytännössä kaikki menivät pesukoneeseen. Eipä siis ihme että en osaa käyttää euron ja kahden euron kolikoita, kun kerran olen tottunut, ettei lompakossa ole kymmensenttisiä suurempia ropoja. Kolikkosaldo on nyt 11,65. Johan sillä pari lounasta komeesti saisi.

Vaihdoin blogikuvaa osin Lindan taannoisen kommentin innoittamana. Uudessa kuvassa näkyy se klassinen näkymä Seattlesta. Suurennettusta kuvasta (klikkaa kuvaa kerran, ja sitten uudelleen kun uusi sivu aukeaa) erottuvat keskustan skylinen lisäksi Space Needle ja Mount Rainier. Näistä jälkimmäiseen minulle kasvoi kyllä paljon läheisempi suhde. Paitsi että kävin siellä kesäkuussa käppäilemässä, se näytti aina hienolta kun vain oli niin kirkas keli että se Seattleen asti näkyi. Jos ei olisi tiennyt sen olevan vuori, sitä olisi usein voinut luulla pilveksi. Sitten oikein kirkkaalla kelillä oli täysin selvää, että valtava vuorihan se siellä möllöttää, ja varsinkin silloin se on aivan aavemmaisen näköinen, sillä ympäristössä ei ole yhtä ainoaa muuta vuorta.

Poltettiin lauantai-iltana mökillä risuja. Äsken katselin ottamiani kuvia, ja päätin laittaa yhden tännekin. Tulihan siitä melkoinen roihu!

On sitä kotona asumisessa sentään paljon hyvää verrattuna tilapäiseen ulkomailla asumiseen. Ehkä tärkeimpiä ovat kaikki ne pikkumukavuudet, joita on tullut vuosien varrella haalittua. Kaikki eivät edes ole kovin kalliita tavaroita, vaan sellaisia, joita ei vain tule muutaman kuukauden takia hankkineeksi. Ja osa taas sellaisia, joita ei muutamassa kuukaudessa hankita, kuten levykokoelma ja viinakaapin sisältö. Niin ja se on kanssa mukavaa, että asuntoni on taas juuri sellainen kuin haluan. Tämän päälle mukavuutta lisää vielä ihan vain Suomeen liittyvät asiat, kuten käsisuihku (täysin tuntematon vekotin Amerikassa) ja se että suihkusta tulee vettä kunnon paineella. Ja sauna on kanssa kiva juttu. Varsinkin se, että on oma sauna järven rannalla.

Vaikka kyllä sitä Seattlen elämäntavassani hyviäkin puolia oli. Täällä rasittaa se, että aamuisin ajan autolla töihin, ja molemmissa päissä on "pitkä" kävely autolle/lta. Seattlessa nappasin aamulla polkupyörän ulko-oven vierestä olohuoneesta ja ajoin sen viidessä minuutissa suoraan työpaikan kellariin pyörätelineeseen. Sillä lailla päivä lähti kyllä paljon mukavammin käyntiin. Asuinpaikan valintakysymys, tiedän, mutta kuka haluaa asua Hervannassa?

En meinannut älytä heilauttaa kättä bussille pysähtymisen merkiksi. Seattlessa kun bussit pysähtyvät pysäkille aina jos siellä on ihmisiä (typerää, tiedän). Kaikenlaisia muitakin pikkuhamoja on meinannut sattua. Pari kertaa olen esimerkiksi meinannut käynnistää auton ottamatta vaihdetta ensin pois silmästä. Lisäksi olen käyttänyt sanoja "kiitos" ja "anteeksi" sekä tervehdyssanoja tilanteissa joissa korrektin etiketin mukaan pitäisi olla tuppisuuna.

Kylläpä suomalainen perusruoka maistuu. Söin tänään lounaaksi maksapihvejä keitetyillä perunoilla ja puolukkahillolla. Nam!

Palohälyyttimeni on alkanut reagoida vesihöyryyn. Tai ainakin se rämähtää soimaan aina suihkun aikana jos kylpyhuoneen ovi on edes raollaan. Kuinka kätevää!

On se hienoa olla kotona.

Suomen hiljaisuus yllätti, mutta hieman eri tavalla kuin aiemmin blogissa ennakoin. Kotona kesällä tehdyn julkisivuremontin yhteydessä on näet vaihdettu kolmikerrosikkunat, ja täällä on aiempaan verrattuna suorastaan aavemaisen hiljaista. Vai johtuuko tämä tunne sittenkin vain siitä, että olen juuri tullut Amerikasta?

Söin matkalla Amsterdamissa lentokentällä kolmioleivän välipalaksi. Tilasin juomaksi vanhasta tottumuksesta pienen kokiksen, ja katselin mukiani vähän hölmistyneenä, koska se oli oikeasti pieni. Arvioin sen ensin olevan kahden desin muki, mutta kyllä siinä itsepintaisesti luki 0,3 l. Vastaava juttu tapahtuu toki aina kun menen USAan, eli tilaan vanhasta tottumuksesta keskikokoisen tai ison juoman, ja ihmettelen sitten mitä ihmettä teen ämpärillisellä sitä kokista.

Matkalla kotiin oli aikaa pohtia, miksei New York tuntunut aivan niin kivalta paikalta kuin olin ajatellut. Yksi syy on varmaan se, että siitä puuttui nyt se uutuuden viehätys, joka ensimmäisellä käynnillä oli. Mikään ei yllättänyt, vaan kaikki näytti jotekin tutulta. Ei siis tullut sitä fiilistä että "hitto, olen oikeasti tässä paikassa joka on ennen ollut olemassa vain televisiossa". Lisäksi edelliskerralla olin tullut Houstonista, nyt Seattlesta. Siinäkin on iso ero. Ja kyllähän sekin on pakko myöntää, että jatkuva sade, kuumuus ja ilmankosteus pääsivät kyllä masentamaan. Onneksi lopuksi taas kelit kohenivat ja sain vähän sinistäkin taivasta valokuviin. Muita nopeasti lueteltavia huonoja asioita olivat vielä hintataso, kova meteli Midtownissa jossa hotelli ja konferenssi olivat, ainainen tungos ja alussa ollut suunnistamisen hankaluus. Ja tietysti se että ylipäänsä piti asua hotellissa eikä kodissa.

Parina viimeisenä päivänä sattui kaikenlaista jännää maanalaisessa. Sunnuntaina kaikki junat tuntuivat olevan täynnä hattu kourassa kiertäviä muusikoita. Suurin osa näistä oli kyllä lähinnä ärsyttäviä, mutta mustalle sokealle kepin kanssa linkuttaneelle kaverille joka lauloi if you want my body. and you think im sexy, come on sugar let me know, if you really need me, just reach out and touch me, come on honey tell me so annoin kyllä setelin. Esitys oli oikeasti hyvä ja siinä oli asennetta. Myöhään lauantaiyönä taasen musta huumeita vetäneen näköinen kaveri tuli maanalaiseen portin ali maksamatta lippua. Kun lipunmyyjä pyysi ostamaan lipun kaveri vaan räyhäsi että "I ain't paying no motherf**king fare" ja koitti muutenkin haastaa riitaa sopivasti eteen tulleiden ihmisten kanssa. Sitten kun junan tulo alkoi kestää ja kestää, kaveri ilmoitti aikovansa tappaa kaikki jos juna ei heti tule.

On se hienoa olla kotona!

Vähiin käy ennen kuin loppuu. Lento kohti Suomea lähtee noin kuuden tunnin päästä, joten kentälle pitää lähteä aivan pian. Viimeisen lounaan söin Chipotlessa, joka on ketjuravintoloista ehdoton suosikkini. Niiden burritot ja nyt valitsemani tacot ovat aivan loistavia.

Tunnelmat ovat vähän haikeat, vaikkei New Yorkia juuri jää ikävä. Tämä oli nyt sitten tältä erää tässä.

Ernesto tuli ja meni, ja nyt on koko viikon parhaat kelit. Central Park onkin paras paikka nauttia niistä. Konferenssikin kun on jo päättynyt tänään puolilta päivin.

Bongasin tänään lisää Euroopasta kopioitua kitchiä, kun löysin Little Italysta Daavid-patsaan. Mitä näillä jenkeillä oikein liikkuu päässä kun ne tollasia tekee? Muutenkin Little Italy tuntui enemmän turistikohteelta kuin oikealta kaupunginosalta. Italialainen ruoka oli kyllä sekä hyvää että halpaa, eli sikäli aluetta voi suositella.

Eilen illalla oli konferenssin banketti. Liput olivat olleet kalliit ja odotukset olivat sen mukaisesti korkealla. Mietimme illan mittaan sanoja, joita voisin käyttää kun annan järjestäjille palautetta. Tässä parhaat: outrageous, scandalous, disastrous, miserable, robbery ja scam.

Leijun pilvissä. Sain juuri kuulla, että toinen esitarkastajistani pitää käsikirjoitustani "hyvänä, kunnianhimoisena ja varsin riittävänä väitöskirjaksi". Lisäksi sain juuri kuulla, että minulle tuntemattomaksi jäänyt ulkomaalainen konferenssivieras oli spontaanisti kehunut aamuista puhettani, kun oli tavannut naapurilaitoksen professorin (sen saman) ja huomannut tämän olevan samasta yliopistosta kuin minä. Juhlistin tilannetta juomalla törkeän kalliin Brooklyn Lagerin hotellin pianobaarissa.

Eilen illalla oli konferenssissa erilliset illanvietot lapsille (opiskelijat) ja aikuisille (täyden rekisteröintimaksun maksaneet). Naapurilaitoksen proffa oli jo etukäteen hieman nyreänä siitä, että opiskelijat pääsevät risteilemään New Yorkin satamaan, ja muut joutuvat jäämään hotellille tavalliseen juhlasaliin. Laivalla olikin oikein hieno tunnelma illan pimetessä. Näkymät Manhattanille olivat upeat, mutta ei niistä oikein kunnon valokuvia tärisevästä laivasta saanut. Laiva ajoi myös aivan Vapauden patsaan vierestä, mikä tuntui erityisen hienolta.



Tänään on vihdoin konferenssissa ollut omaan alaan liittyviä puheita ja postereita. Omakin puhe oli aamulla, ja se meni käsittääkseni oikein hyvin. Tässä kuitenkin päiväkuvia eiliseltä ja tämän päivän lyhyeltä lounastauolta. Kuvissa on Flat Iron Building, Empire State Building, Chrysler Building ja Fifth Avenue noin 45. kadun korkeudella Midtownissa. Nuo kolme ensimmäistä ovatkin minusta ne New Yorkin hienoimmat pilvenpiirtäjät.

Tulihan se aurinko vihdoin Manhattanille. Niinpä lounastauko Sohossa venähti kolmituntiseksi. Siellä ja viereisessä West Villagessa vain on se minun New Yorkini. Ei pilvenpiirtäjiä ja värivaloja, vaan ihmisen kokoisia ja elettäväksi tarkoitetun näköisiä paikkoja ja asioita.

Huomasinpa muuten juuri verkkopankista, että eilinen pizzeria, jossa söin pari slaissia nopeaksi lounaaksi oli nimeltään Pronto Pizza New York. Toskanan matkalla heitetyn läpän jälkeen tuo tuntuu kumman hauskalta nimeltä.

Tänäänkin tuli nähtyä paljon kaikenlaista: Central Park, Dakota Building (John Lennonin kotitalo), Strawberry Fields, Harlem, Fifth Avenue, Andy Warholin viimeinen kotitalo, Rockefeller Center, Chinatown, Brooklyn Bridge, NYSE, Federal Hall (jossa George Washington vihittiin presidentiksi) ja West Village. Villagessa kävin erinomaisella pienellä ja intimiillä jazz-klubilla, ja niinpä blogin päivittäminenkin meni reippaasti yli puolenyön. Kuvissa on muutama päivän kohokohta. Pahin sadekin on loppunut – ainakin toistaiseksi.

New Yorkissa sataa ja sataa. Onhan tämä pieni shokki aurinkoisen Seattlen jälkeen. Sateen lannistamina päätimmekin kiertää sisänähtävyyksiä. Ensin kävimme YK:lla, jossa opastetulla kierroksella pääsi kiertämään kaikki tärkeimmät paikat, mukaanlukien yleiskokouksen ja turvallisuusneuvoston kokoussalit. Iltapäivällä piti mennä MoMAan eli modernin taiteen museoon, mutta sepä sitten onkin juuri tiistaisin kiinni. Niinpä päädyimme vain kävelemään Midtownin pikkunähtävyyksillä kuten vanhalla rautatieasemalla (Grand Central Terminal) ja kirjastolla (New York Public Library). Useimmat ovat nähneet ainakin jomman kumman televisiossa tai elokuvissa. Illaksi on liput Oopperan kummitukseen. Sitä on esitetty Broadwayllä jo vuodesta 1988 lähtien, joten kaipa se on hyvä.

Siirsin blogin kellon paikalliseen aikaan. Kolmen tunnin aikaero tuntuu kyllä yllättävän isolta. Viime yönäkin aloin saada kunnolla unta vasta kolmen jälkeen. Siis silloin kuin Seattlessa kello oli yli puolen yön.

Heti New Yorkiin tullessani huomasin taas yhden asian, joka on Seattlessa hyvin. Siellä nimittäin kesäkelit ovat lämpimät, mutta kosteusprosentti ei nouse liiaksi – siis hyvin samanlaista kuin Suomessa. Esimerkiksi New Yorkissa sen sijaan useimmat kesäpäivät ovat hiostavan kosteita. Niin tänäänkin. Koko päivän on saanut kulkea hiestä märkänä. Aivan tuli Houstonin kelit mieleen.


Sain lennolla nukuttua hieman, mutta silti perille hotellille päästyäni päätin heti mennä nukkumaan. Matka kentältä sujui hitaasti, joten kello oli lähempänä yhtätoista kun pää painui tyynyyn. Siinä kävi sitten lopulta niin, että pääsin hotellista liikkeelle vasta kolmen aikaan kun Suomesta tullut huonekaverini ja muut kolme laitokselta konferenssiin tullutta kolleegaa pääsivät paikalle. Kävimme ensin hampurilaisilla West Villagessa. Paikka oli pieni ja pimeä baari, jonka lyhyt ruokalista oli seinällä. Juuri sitä New Yorkia josta pidän. Samalta seudulta löysimme myös kliseisen koripallokentän kadulta. Ennen Suomesta tulleiden väsähtämistä poikkesimme vielä WTC:n raunioilla ja pyörimme hetken Times Squaren valomeressä, jossa hotellimmekin on.

Paljon puhutut tiukennetut turvatarkastukset osoittautuivat lähinnä puheeksi. Kaikki sujui nimittäin joutuisasti ilman suurempia jonoja. Minuun kassiani tosin syynättiin kovasti, sillä magneettikokoelmani aiheutti hämmennystä. Tuli muuten jopa mieleen, että ehkä kengät kannattaisi riisua aina kaikilta, koska on se näin nopeampaa kuin että osaa porukasta juoksutetaan edestakaisin tai otetaan sivuun lisätarkastuksiin. Lento vain on myöhässä. Kone saapui kyllä juuri, joten kaipa tästä kohta kohti New Yorkia kuitenkin päästään. Saapa nähdä mikä on olo aamulla perillä. Sanovat että useimmat kokeilevat näitä "red eye" lentoja vain kerran.

Nyt on sitten pari tuntia jäljellä ennen kuin pitää lähteä lentokentälle. Päivä on mennyt oikein mukavasti. Puolen päivän aikaan vein suomalaiselle työkaverille viimeisiä jäljelle jääneitä ruokia, ja seurustelin pari tuntia koko perheen kanssa. Viisikuukautinenkin oli tavalliseen tapaan oikein iloisella päällä, mitä nyt välillä vatsalleen kääntymisen jälkeen harmitti, kun asento ei ollutkaan enää mukava eikä takaisin selälleenkään viitsinyt kääntyä. Sitten menin vielä professorin luokse. Juotiin kuistilla pari kaljaa, juteltiin, suunniteltiin tulevaa ja nautittiin Seattlen kesästä. Äkkiä siinä neljä tuntia vierähtikin. Oli erityisen kivaa, että neljävuotias poika ja seitsemänvuotias tyttö oikeastaan ensimmäistä kertaa voittivat ujoutensa, ja juttelimme kaikista tärkeistä asioista kuten lempiväreistä ja tarrakokoelmista.

Tapasin vuokraemännän ensimmäistä kertaa, kun hän palautti minulle 250 taalan vuokradepositin. Asuinjärjestelyistä jää muutenkin hyvälle mielelle, sillä kaikki on toiminut erinomaisesti. Yleensä näissä asioissa tulee Amerikassa isoa säätöä, mutta täällä luotetaan asukkaisiin, ja homma saadaan toimimaan. Avainkin saadaan tullessa oven edestä maton alta, ja sinne minä sen myös tänään illalla jätän.

Asuntohan on sinällään pieni 37 neliön yksiö ja aluekin tuo paikoin mieleen slummin. Hyvin sitä on silti viihtynyt. Eikä tämä aluekaan oikeasti hullumpi ole, mitä nyt pari naapuritaloa on autiona ja ihan lähellä on lähinnä epämääräisen näköisiä toimistorakennuksia. Ja sijaintihan on ihan mainio työpaikan kannalta ja muutenkin.

Istuttiin iltaa naapurissa asuvan ja kanadasta käymään tulleen tamperelaiskolleegan kanssa. Katsoimme meillä baseballia televisiosta ja yritimme tuhota minulta yli jääviä ruokia ja juomia. Tein lettuja, juotin kermalikööriä ja napostelimme nachoja ja tuoresalsaa. Lettujen kanssa oli Kanadasta tuomaani vaahterasiirappia. Aika hyvin saatiinkin tuhottua kaikenlaista, ja mikä parasta, sain osittain ajatukset pois lähtemisestä, vaikka pakkasinkin ensimmäisen matkalaukun illan mittaan.

Kävin viimeisen kokonaisen seattlepäivän kunniaksi suosikkipaikassani Green Laken uimarannalla. Lueskelin siellä New Yorkin matkaopasta. Isossa omenassa olisi kyllä niin paljon tekemistä ja nähtävää, että ihan meinaa alkaa ahdistaa kun ajattelee kuinka vähän siellä on vapaa-aikaa. Päivä oli kyllä upea rannalla makailuun, mutta jostain syystä rannalla ei ollut mitenkään paha ryysis. Seattlelaiset näyttivät kyllä lähteneen veneilemään suurin joukoin. Kuva on otettu Femontin sillalta noin puolen kilometrin päässä kotoa.

Se oli sitten siinä. Työpöytä on siivottu ja avaimet luovutettu. Tuntui jotenkin jännältä astua viimeistä kertaa ulos työpaikalta. Hyvillä fiiliksillä täältä voi kyllä lähteä, sillä kesä oli töidenkin kannalta menestys. Yhteistyö jatkuu nyt mannertenvälisenä.

Avasin uutiskanavan aamulla herättyäni. Sieltä tuli juuri sääennuste. Toimittaja kysyi säämieheltä, missäpäin maata on viikonlopun huonoin sää. Vastaus: New Yorkissa. Toimittaja kysyi sitten, missä on viikonlopun paras sää. Vastaus: Seattlessa. Miksi minä täältä olen mihinkään lähdössä?

Eilen illansuussa tänne tuli vielä yksi tamperelainen työkaveri. Hän on viiden viikon vierailulla Calgaryn yliopistassa, ja lensi sieltä tänne tapaamaan täkäläisiä yhteistyökumppaneita. Veimme hänet kiertämään Fremontin nähtävyyksiä, syömään ja pubeihin. Hauskaa oli. Aivan sattumalta kävelimme baariin, jossa jazz-kvartetti oli juuri aloittamassa settiään, ja jazzistahan ei voi tulla kuin hyvälle tuulelle. Viimeksi olimme kuuntelemassa jazzia samalla porukalla New Orleansissa syksyllä 2003.

Se oli sitten tänään viimeinen varsinainen työpäivä Seattlessa. Huomenna ajattelin vain käydä siivoamassa työpöytäni ja jättämässä avaimet.

Teimme jotakin hämmästyttävää työkaverin kanssa. Hän siirsi minulle rahaa nettipankissa. Ai ei kuulosta hämmästyttävältä? Täällä kuullostaa. Kyse oli näet siirto amerikkalaiselta tililtä toiselle amerikkalaiselle tilille. Vuosi on 2006 eikä se ole tässä maassa arkipäivää. Eikä se muuten onnistu muuta kuin kahden saman pankin tilin välillä. Laskut maksetaan edelleen shekeillä.

Kaverilta Suomesta tuli eilen viestiä, että hän on syyskuussa tulossa Bellinghamin pikkukaupunkiin työharjoitteluun kolmeksi kuukaudeksi. Olen nyt päivän verran äimistellyt, miten voi olla näin huono tuuri että mennään täysin ristiin. Bellingham kun on vain 150 km Seattlesta pohjoiseen.

Tänään aamulla oli ensimmäistä kertaa syksyn tuntua. Oli aika viileää ja pilvistä, maassa oli jonkin verran lehtiä, ja yhdessä puussakin oli kauniita punaisia lehtiä. Kaikki oli kuitenkin kai pelkkää illuusiota, sillä Seattlessa hellepäivät ovat tavallisia vielä lokakuussakin. Ja on ensi lauantaillekin luvattu auringonpaistetta ja 27°C lämpöä.

Kävin katsomassa Superman Returnsin Space Needlen viereisessä IMAXissa. Osa kohtauksista oli tehty kolmiulotteisiksi, ja niitä varten piti aina laittaa polarisoidut lasit silmille. Leffasta en muuten niin tiedä, mutta olihan se uskomattoman näköistä, kun Teräsmies lensi yleisön päällä aivan silmieni edessä.

Leffan jälkeen kävin vielä oluella Queen Annessa McMenaminsin mikropanimolla. Nyt olenkin sitten käynyt kaikilla kolmellatoista alle kymmenen kilometrin päässä kotoa olevalla mikropanimolla. Oluet olivat kyllä täällä entuudestaan tuttuja, ja valitsin tottuneesti Terminator Stoutin. Nousi päähän.

Kotiin pyöräilin vielä Queen Annen kukkulan päällä olevan supermarketin kautta. Oli siinä polkemista, mutta alamäki palkitsi taas kerran. Ja on kyllä muuten kätevää, että lähikauppa on auki 24/7.

Kävin töiden jälkeen oluella Fremontissa George & Dragon -pubissa. Englantilainen olut maistuikin vaihteeksi oikein hyvältä. Sisustuskin tuntui melko autenttiselta. Olin aiemmin nähnyt paikan mainostavan "Football on the tube (that's telly, not the underground)".

Tänään oli varsin tavanomainen Seattlen viikonlopun päivä. Aurinkokin paistoi, niinkuin on tähän asti aina viikonloppuisin tehnyt. Yhtään sadepäivää ei ole arjeksikaan täällä ollessani osunut.

Mutta siihen tavaomaisuuteen. Nukuin ensin pitkään, mutten liian, ja lähdin sitten pyöräilemään. Ensimmäinen pysähdys oli heti kanavan toisella puolella Fremontissa, jossa kävin ostamaan jokaviikkoisilta sunnuntaimarkkinoilta pienen seattleaihieisen maalauksen matkamuistoksi. Siitä jatkoin pyöräilyä ylös mäkeä pohjoiseen, ja poikkesin pariksi-kolmeksi tunniksi eläintarhaan. Sitä oli kovasti kehuttu siitä, että siellä on saman alueen eläimiä samassa aitauksessa. Siltä osin paikka oli hieman pettymys, sillä lähinnä siellä oli musta kirahvit, seeprat ja gazellit samassa, mutta muuten ei juurikaan yhteiseloa näkynyt. Muutoin kyllä oli kiva katsella elikoita.


Eläintarhasta matka jatkui hampurilaiselle kovasti kehuttuun Red Mill Burgeriin. Hyvää oli, mutta en nyt ihan ymmärrä, miksi sitä kaikkialla niin kovin hehkutetaan. Ehkäpä siksi, että kyseessä on perinteinen seattlelainen firma, jolla edelleenkin on vain kaksi ravintolaa, jotka molemmat ovat Seattlessa. Paikallisuus kun tuntuu olevan seattlelaisille tosi tärkeää. No, valitsen kyllä liki 30 osavaltioon levinneen Johnny Rocketsin Red Millin edelle koska tahansa.

Hampurilaiselta jatkoin Green Lakelle uimaan. Siinä aikani auringossa ja lämpimässä järvivedessä kylvettyäni alkoi tehdä mieli olutta, ja suuntasin University Villageen, jossa on yksi niistä harvoista mikropanimoista, jossa en ollut vielä vieraillut. Olut oli erinomaista, niin tumma kuin vaaleakin. Syytä oli ollakin, sillä matka oli lopulta paljon pidempi – ja mäkisempi – kuin olin ajatellut. Pidin myös hauskana naapuripöydässä istuneen miehen t-paitaa, jossa luki edessä <body> ja takana </body>. University Village oli muutenkin ihan kiva paikka, sikäli kun ostoskeskus nyt voi kiva olla. Houstonissa vastaava ulkoilmaostari on Rice Universityn vieressä oleva Rice Village, joka aina kaikissa matkaoppaissa mainitaan yhtenä Houstonin ykkösnähtävyyksistä. Seattlen University Village on paljon kivempi, eikä sitä mainita oikein missään. On se Houston vaan jännä paikka.

Lopuksi menin vielä elokuviin katsomaan Our Brand is Crisisin, jonka täälläkin joskus mainitsin. Siitä jäi päällimmäisenä mieleen amerikkalaisen vaalikonsultin toteamus: "Running a campaign is like intercourse. You can never be sure when you are going to peak."

Eilen Seattle Soundersilla oli peli Vancouver Whitecapsiä vastaan. Soundersin kannattajat lauloivat You've got healthcare, we've got guns, do-dah, do-dah, you've got healthcare, we've got guns, do-dah do-dah-day. Toivottavasti se oli itseironinen vitsi.

Luin juuri Wikipediasta, että Näsinneulan muotoilu ja nimi ovat Seattlen Space Needlen innoittamia. Niin ilmeistä, mutta kuitenkin jotenkin yllättävää.

Sandaalit hajosivat lopullisesti tänä aamuna kun laitoin niitä jalkaan. Ensimmäiset hajoamisen merkit tulivat jo viikonloppuna Olympialla, mutta nyt remmit katkesivat lopullisesti. Enpä kyllä olekaan koko kesänä juuri muita kenkiä käyttänytkään, eli voi sanoa että sandaalit tuli käytettyä loppuun. Uusien ostaminen alkoi sitäpaitsi olla muutenkin ajankohtaista, sen verran pahoilta nuo alkoivat jo näyttää. Viisi vuotta on korkea ikä laatujalkineillekin. Olisivat vain nyt vielä pari viikkoa kestäneet.

Viime päivinä on alkanut hahmottua, että pian täytyy lähteä Seattlesta, ja että pian olen kotona Suomessa. Kaikenlaiset kotona odottavat asiat pyörivätkin yhä enemmän ja enemmän mielessä. Vastapainoksi työtahti täällä on kova, sillä haluan ottaa jäljellä olevasta kahdesta viikosta kaiken irti. Hulluinta on, että täältä lähdön ja kotiintulon välissä on vielä viikko konferensissa New York Cityssä. Sitä ei oikein osaa ollenkaan hahmottaa.

Päivän ikävämpi havainto oli, että pyykinpesun hinta oli noussut yhdestä dollarista 1,25 dollariin. Eipä siinä muuten mitään, mutta tämä tarkoittaa sitä, että neljännesdollarin kolikoita tarvitaan yksi aiempaa enemmän, ja niiden jemmaaminen on tähänkin asti ollut jonkinlainen riesa. Kuivausrumpuun menee vielä lisäksi neljä kolikkoa, eli isokin kolikkokasa hupenee äkkiä jos tarvitsee pestä pari koneellista pyykkiä.

Viikonlopun retkikohde oli Olympic National Park, eli se osa USAta, joka näyttää peukalolta, joka työntyy maan luoteisnurkasta merelle. Seattlesta sinne pääsee ylittämällä Puget Soundin puolisen tuntia puksuttavalla lautalla, ja ajamalla sitten parisen tuntia edelleen länttä kohti. Puistossa on kolme selvästi erillistä osaa: Olympian vuoristo, sademetsät (ihan oikeasti!) ja rantakaistale.


Ensimmäinen lauantain kohteemme oli Hurricane Ridge, jossa noin kahden tunnin kävely palkitsi upeilla näkymillä vuoristoon. Korkein piste oli Dodger Point 1753 metrin korkeudessa. Luntakin löytyi vielä paikoin runsaasti ja näinkin lapsia lumisotasilla. Lisäksi käppäilimme pidemmän lenkin kristallinkirkkaan Elwha-joen varrella ja lähettyvillä.


Sunnuntaina menimme heti aamuvarhain Hohin sademetsään. En edes tiennyt, että sademetsiä on muuallakin kuin tropiikissa. Aina sitä oppii uutta. Metsä on nimittäin sademetsä, jos vuosittainen sademäärä on noin 2 metriä (raja vaihtelee lähteittäin). Hohissa vettä tulee vuosittain 3,6-4,2 metriä, joten siellä raja joka tapauksessa ylittyy. Sinällään sademetsä oli ehkä lievä pettymys. Jotenkin sitä kuvitteli, että sammalta olisi puissa enemmän ja että aluskasvillisuutta olisi vieläkin enemmän. Toisaalta kun äsken katselin ottamiani valokuvia, puista roikkuva sammalmäärä näyttää uskomattomalta.


Iltapäivällä kävelimme vielä pari tuntia rantaa pitkin. Rannalla oli hyvin erikoinen oma paikallisilmastonsa. Vaikka taivas muuten oli lähes pilvetön, ranta oli tullessamme aivan sumussa. Olimmekin nähneet samat rannan pilvet jo lauantaina ylhäältä vuorilta. Lopulta kävi kuitenkin niin, että rannalla kävellessämme ilma kirkastui hetkellisesti ja hyvin paikallisesti lähes täysin. Tulimme rannalle muutamaa tuntia ennen kuin nousuvesi oli korkeimmillaan, ja varsinkin paluumatkalla näimmekin aivan valtavia aaltoja. Näin myös pari meritähteä.