Reissu lähestyy loppuaan. Aurinko laskee ja katselen lentokentälle vievän shuttlen ikkunasta miten Central Park ja sen itälaidan talot punertuvat. Nyt voi sanoa, että kyllä kannatti tulla. Tiistaiaamuun mennessä saattaa olla mieli muuttunut, mutta sekin on sitten vain väliaikaista.

Central Parkista tämä päivä myös alkoi. Aurinko paistoi tänäänkin lähes pilvettömältä taivaalta ja kirpeä kevätilma tuntui mukavalta. Puistossa nurmikko jo vihersi, ja joissakin puissakin oli jo hiirenkorvia. Ja kuten aina ennenki New Yorkissa käydessäni, poikkesin nytkin John Lennonin entisellä kotitalolla (Dakota Building) ja hiljennyin hetkeksi hänelle omistetulla muistomerkillä.

Lounasta söimme vielä porukalla Little Italyssa, mutta pian sen jälkeen alkoi muilla olla aika lähteä lentokentälle. Wall Streetille ja World Trade Centerin paikalla olevalle kuopalle sain vielä kaverin, mutta kun siitä jatkettiin metrolla pohjoiseen, sanoin viimeiset jäähyväiset poistuessani West Villagen kohdalla.

WTC:n rakennustyömaalla todellakin hämmästyttävästi on nyt lähes kymmenen vuoden jälkeenkin lähinnä vain kuoppa. Sitten edellisen käyntini kesällä 2006 edistystä on tapahtunut sentään sen verran, että työmaalla on muutama nostokurki, ja varsinaisen kuopan vierelle on noussut ja nousemassa uusia rakennuksia sortuneiden tilalla. Mutta on se vain hitaasti paraneva arpi ihan näin konkreettisestikin.

West Villagessa suuntasin Washington Square Parkiin, jonka ainakin Frendien ystävät tunnistavat alkuteksteissä näkyvästä riemukaaresta. Puisto oli täynnä sunnuntaitaan viettäviä newyorkilaisia. Kun pysähdyin valokuvaamaan, viereisellä penkillä olevan pariskunnan nainen tenttasi miesparkaa tämän aiemmista suhteista. Mieleni teki kysyä, monennetko treffit oli kyseessä.

Tunnelman nosti huippuunsa se että joku oli tuonut puistoon pianon ja soitti Oopperan kummituksen musiikkia. Siinä olikin oiva päätös minun New Yorkilleni tällä kertaa. Kello alkoi olla paljon, ja aikaa oli enää vain käydä mättämässä vatsa täyteen perusamerikkalaista hampurilaismättöä. Nyt voi vain toivoa, että nukkumatti kutsuu lentokoneessa nopeasti.

Päivä New Yorkissa alkoi perinteisellä amerikkalaisella aamiaisella hotellin läheisessä dinerissa. Se on kyllä herkkua kun ei liian usein syö. Täällä asuessanikin se kuului lähes ainoastaan lomareissuihin.

Sen jälkeen lähdimme kiertämään Midtownin kuuluisia rakennuksia. Reitille osuivat New York Public Library, Grand Central Station, Chrysler Building, Empire State Building sekä Flatiron Building. Aurinko paistoi ja ilma oli keväisen kirpeä. Kahden aikaan oli aika siirtyä pubiin valmistautumaan illan peliin. Siellä oli koolla reilu 50 Soundersin kannattajaa, joista suuri osa oli minun hyviä kavereitani. Ehkä puolet porukasta oli kuitenkin New Yorkissa ja muualla itärannikolla asuvia entisiä seattlelaisia. Peli alkoi vasta puoli kahdeksalta, mutta stadion on syvällä New Jerseyssä, joten sinne oli lähdettävä jo puoli viideltä. Metro ja paikallisjuna veivät perille. Kauan se kesti, mutta vaunussa raikuneet kannustuslaulut saivat matkan tuntumaan lyhyeltä.

Itse pelissä tuli turpiin 1-0. Ei se tunnelmaa nostanut, mutta se oli kuitenkin huomattavasti mukavampi nähdä paikanpäällä kuin Suomessa keskellä yötä heikkolaatuisesta nettistreamista.

Pelin jälkeen suuntasimme vielä pienellä porukalla West Villageen illalliselle. Löysimme mainion kuubalaisen ravintolan juuri ennen kuin siellä oli keittiö menossa kiinni. Nyt kello on jo yli yhden ja hotelli kutsuu. Matka metrolla Upper West Sidelle kestää ikuisuuden, sillä asemavälejä on 14, eikä näin öisin kulje asemien ohi huristavia pikavuoroja. Sänkyyn tekisi kyllä jo kovasti mieli.

Viikonloppureissussa New Yorkiin ei normaalisti ajatellen ole mitään järkeä. Kun puntarissa on mukana se, että tapaan täällä monta erittäin hyvää ystävää, on tilanne ihan toinen. Perimmäinen syy siihen että me kaikki olemme täällä on se että huomenna Seattle Sounders pelaa täällä sarjaottelun, mutta loppujen lopuksi se taitaa olla toissijaista. Harva tulisi tänne jos meillä ei olisi tätä aivan uskomatonta kannattajien yhteisöä.

Suora lento Helsingistä New Yorkiin on kyllä paljon kivuttomampi juttu kuin vaihdon kautta Seattleen lentäminen. Aikaeroakin on nyt vain kuusi tuntia. Tuntuukin oudolta olla Amerikassa näin vähällä vaivalla. Tänne olikin todella mukava palata pitkästä aikaa. Kyllä tämä vain edelleen tuntuu lähes kotimaalta.

Ensinäkymä Manhattanille oli upea. Empire State Building nousi suoraan edessä ja saaren eteläkärjen pilvenpiirtäjät näkyivät etuvasemmalla. Kaikki näkyi siluettina, sillä osuin paikalle juuri ennen auringonlaskua. Manhattanilla sain vielä kiertoajelun, jolla oli hyvät näkymät Chrysler Buildingiin ja Flat Iron Buildingiin. Toisessa tilanteessa kimppataksissa ruuhkassa istuminen olisi voinut harmittaa, mutta nyt oli vain hauska tarkkailla kaupunkien kaupungin elämää.

Hotellille päästyäni vain jätin repun huoneeseeni ja siirryin läheiseen pubiin, jossa osa kaveriporukasta oli kokoontuneena. Huomenna väkeä on koolla vielä paljon enemmän.

Aika kiireistä on ollut lomalta paluun jälkeen. Sunnuntaina vietin iltapäivän ja illan kummilasten kanssa, ja niin vain taisin saada tytöltä jonkinlaisen pöpön. On ollut aika raukea ja hieman kuumeinen olo.

Matkasta jäi kyllä elämänmittaiset muistot. Kirjoitin tänne paljon, mutta paljon jäi kirjoittamattakin. Niin paljon ihmisiä, niin paljon pieniä tapahtumia. Ja kaiken tämän lisäksi mielettömiä raunioita, joiden historia on suoraan sidoksissa Eurooppalaisen sivistyksen kehittymiseen.

Mielenkiintoista on ollut myös seurata ihmisten reaktioita kun olen kertonut lomastani. Sellaista pientä epäuskoisuutta on ollut havaittavissa varsinkin kun olen kertonut Damaskoksen kokemuksistani. Koin siellä tietenkin erittäin erikoisen osan Damaskosta kun asuin vanhan kaupungin kritittyjen alueella kristittyjen omistamassa hostellissa. Damaskos ja Syyria yleisemminkin olivatkin kyllä matkan paras osuus. Sinne voisin mennä uudestaan vaikka heti. Toisaalta myös Jordaniaan olisi mukava palata, sillä siellä olisi kaikenlaista kiinnostavaa nähtävää. Seuraavalla kerralla vuokraisin ilman muuta auton, sillä moneen paikkaan pääsee vain autolla tai ainakin julkisilla homma menee tosi hankalaksi. Likkennekin on Jordaniassa aivan siedettävää kunhan ei eksy Ammanin keskustaan. Libanonissa en sen sijaan suostuisi ajamaan autolla vaikka mikä olisi.

Moni on siis hämmästellyt reissuani. Toisaalta Jordaniassa ollessani moni eurooppalainen jonka kanssa keskustelin oli aivan hämmästynyt siitä, että olin ollut Syyriassa. Jotkut jopa luulivat, että Syyria olisi suljettu yhteiskunta, jossa ei voi turistina vierailla. Tosiasiassahan siellä saa turistina liikkua aivan vapaasti (auton vuokraaminenkin onnistuu), ja syyrialaisetkin voivat matkustaa ulkomaille. Mielipiteenvapautta maassa ei ole, mutta ei siellä kansalaisten kontrollointi mitenkään Neuvostoliiton tasolla ole. Viimepäivinä Damaskoksessa onkin ollut taas mielenosoituksia, joissa on ollut joitakin pidätyksiä. On aika erikoista katsoa Youtubesta, miten tutuilla kaduilla huudellaan iskulauseita. Aamulehtikin oli uutisoinut keskiviikon mielenosoituksista aika isosti. Jotenkin minusta tuntuu, että uutiset ovat aivan liioiteltuja. En usko että Aamulehden uutiskynnys olisi ylittynyt, jos muissa arabimaissa ei olisi tapahtunut viime aikoina vallankumouksia. Mielenosoittajia oli kuitenkin vain noin 150, ja he olivat vankilassa olevien toisinajattelijoiden sukulaisia. Se ei aivan vielä edusta kansan yleistä nousua vallanpitäjiä vastaan. Eihän sitä tietysti tiedä mitä siellä vielä tapahtuu, mutta jos olisin nyt lähdössä sinne, en olisi lainkaan huolissani.

Hämmästelyteemaan palatakseni, Syyriassa minulta puolestaan kysyttiin, miksi ihmeessä olin käynyt Beirutissa. Mielikuvahan on, että Beirutissa ei ole mitään muuta kuin sodan runtelemia rakennuksia ja muuta rumuutta. Ei se aivan väärä mielikuva olekaan, mutta kaupungin tunnelma on kuitenkin jotenkin hyvin mielenkiintoinen. Sellaista raakaa elinvoimaisuutta.

Ehkä se oleellisin matkasta jäänyt ajatus oli kuitenkin se, että erilaiset ihmiset tulevat kyllä aina toimeen keskenään riippumatta esimerkiksi etnisestä tai uskonnollisesta taustasta, mutta ihmisryhmien ja erityisesti hallitusten välillä voi tulla kahnauksia. Se on yhtäaikaa sekä itsestään selvää että surullista.

Vartin päästä on aika lähteä lentokentälle, ja lennon pitäisi tulla Helsinkiin jo aikaisin aamulla. Tunnelma on tietysti hieman haikea, mutta toisaalta kotiin on oikein mukava päästä. Matka on ylittänyt kaikki odotukset jos nyt ei oteta lukuun alun huonoja hiihtokelejä ja eilistä sadepäivää. Maailmankuva on avartunut.

Tänään suuntasin heti aamusta Kuolleelle merelle. Päätin taas käyttää julkista liikennettä, mikä on täällä aina pieni seikkailu. Ensimmäinen askel on taksin nappaaminen, sillä linja-autoasemat ovat melko kaukana keskustasta. Onneksi takseja kulkee niin tiheään, että pirssin saa toki nopeasti. Sitten pitää osata selittää minne ollaan menossa, missä tietysti auttaa kun on kohde kirjoitettu arabiaksi lapulle. Niinpä tänäänkin pääsin oikealle asemalle, ja jopa löysin sieltä oikean minibussin helposti. Huonoksi onneksi se vain oli tyhjä, joten jouduin odottamaan yli puoli tuntia sen täyttymistä. Ennen sitähän ei täällä minibussi liiku.

Tämän reissun hauskuutta lisäsi se, että ensimmäinen bussi ei vienyt perille asti, vaan jätti minut johonkin epämääräiseen tienristeykseen. Siitä olisi kai voinut jatkaa toisella minibussilla, mutta kun sellaista eh näkynyt, päätin tarttua minulle tarjottuun kohtuuhintaiseen taksiin.

Pian Kuollut meri kimalsikin edessäni uskomattoman sinisenä. Määränpääni oli Amman Beach eli kaupungin omistama pätkä hiekkarantaa. Ihan pelkästä rannasta ei kuitenkaan ole kyse, vaan alueella on myös uima-altaita, ravintola ja matkamuistomyymälöitä. Siitä hyvästä sisäänpääsymaksukin on jäykähkö 15 dinaaria. Toisaalta yksin liikkuvana oli mukava uida paikassa, jossa ei tarvitse pelätä tavaroiden tulevan nyysityiksi.

Ja se uiminen tässä se pointti olikin. Kuolleen meren suolapitoisuus on 31 %, joten ihminen kelluu siinä kuin ongenkoho. Jos en olisi kokenut aiemmin samaa Suuressa suolajärvessä Utahissa, olisi kokemus ollut ällistyttävä. Nyt se oli vain kerrassaan miellyttävä. Lämpöä oli 25 astetta ja aurinko porotti ja vesi oli sopivan viilentävää. Tunnelmaa lisäsi sekin, että vastaranta eli Israelin hallussa olevat palestiinalaisalueet tuntui olevan vain kivenheiton päässä.

Muutaman kerran uituani sekä lounasbuffetin syötyäni koin olevani valmis lähtemään. Alueella olisi kaikenlaisia vaihtoehtoja, joista valitsin käynnin paikalla, jossa Johannes kastaja kastoi Jeesuksen ja jossa viisi ensimmäistä opetuslasta tapasivat. En ole erityisen uskonnollinen, mutta jo pelkkä paikan historiallinen merkittävyys tekee kävijään syvän vaikutuksen. Paikan autenttisuudesta on ilmeisesti erittäin vahvaa arkeologista näyttöä. Lisäksi alueella on useita kirkkoja, jotka on rakennettu varhaiskristillisellä ajalla vaikkei alueella ole silloin asunut kristittyjä, mikä sekin osaltaan kertoo siitä että jotakin erityistä paikassa on.

Kastepaikalta on nykyisin pieni kävelymatka Jordanjoelle. Joki on nykyisin paljon vähävetisempi kuin 2000 vuotta sitten, eikä muutenkaan olisi ihme että linjaus tuossa ajassa hieman muuttu. Joen rannassa on paikka, jossa pyhiinvaeltajat voivat järjestää itselleen kasteen, ja myös siellä pääsi käymään. Jordanjoki on tällä kohtaa vain noin kymmenen metrin levyinen, ja Israelin puolella on vastaava kastepaikka. Siellä olikin Jerikosta tulleita amerikkalaisia turisteja, joiden kanssa vaihdoin muutaman sanan, Lähin laillinen rajanylityspaikka olisi ollut muutaman kilometrin päässä, mutta tästäkin olisi voinut helposti kahlata yli jollei sotilaat molemmin puolin olisi vahtineet rajaa tarkasti.

Ennen vuotta 1998 paikalle ei päässyt lainkaan, sillä se oli vahvasti miinoitettu. Ennen Jordanian ja Israelin vuonna 1994 solmimaa rauhansopimusta aluetta ei oltu edes päästy tutkimaan niin paljon että olisi tiedetty varmasti että se todella on Jeesuksen kastepaikka. Nytkin se on ainoa paikka, jossa kummaltakaan puolelta pääsee Jordanjoen rantaan. Kaikkialla muualla sekä joen länsi- että itäranta on siviileiltä suljettua ei-kenenkään maata.

Paluumatka sujui ilman sen kummempia seikkailuja. Matkalla hostellille pysähdyin vielä kuvaamaan Husseinin moskeijaa mukavassa auringonlaskua edeltävässä iltavalossa. Loppuilta on mennyt lähinnä nettikahvilassa. Amman kun ei oikein ole sellainen kaupunki joka houkuttelisi kaduille kiertelemään.

Eilen jo suunnittelin kirjoittavani blogiin, että Jordaniasta ei ole kovin hyvät vibat, mutta tämä päivä on korjannut asiaa paljon. Eilen nimittäin minulla oli sellainen olo, että kaikki ovat epäkohteliaita ja vain yrittävät saada minulta rahat, tarvittaessa vähän huijaamallakin. Tosiasiassa vikana taisi vain olla se, että pari taksikuskia oli ollut epärehellisiä, ja sitten taas Petrassa on aika korkeat hinnat koska se on pelkkä turistikohde.

Tänään en siis ole juuri muuta kuin levännyt. Mielenosoituksesta selvittyäni kävin lounaalla ja pidin sitten ruokalepoa siihen asti että oli aika lähteä stadionille illan jalkapallo otteluun. Tällä kertaa kumpikaan taksikuski ei yrittänyt huijata, ei meno eikä paluumatkalla. Annoin molemmilla kerroilla kuskeille kaksi dinaaria ja sain vaihtorahatkin takaisin ihan automaattisesti. Tästä tunnelma kohosi kummasti. On se kumma miten ihan vain yksi tai kaksi ihmistä voi saada aikaan negatiivisen mielikuvan kokonaisesta kaupungista tai jopa maasta. On se hyvä että tilanne tuli korjattua.

Pelissä vastakkain olivat Jordanianin suurin ja menestynein seura Faisaly sekä Baq'a. Molemmat seurat ovat Ammanista, mutta Baq'a on pieni seura jolla eh ole suuresti kannattajia, joten mistään varsinaisesta derbystä ei voida puhua.

Tällä kertaa tulin stadionille puolisen tuntia ennen pelin alkua, ja tunnelmaa oli vain murto-osa verrattuna maanantain peliin. Lopultakin Faisalyn laulavia kannattajia ilmestyi paikalle korkeintaan parisataa. Siltikin viihdyin hyvin. Eritysesti olin mielissäni siitä, että minut toivotettiin tervetulleeksi aivan erikseen. Taisivat olla mielissään, kun olin laittanut kaulaani yhdellä dinaarilla ostamani Faisalyn kaulahuivin.

Yleisön koostumus oli täysin eri kuin maanantaina. Wihdatin kannattajat olivat palestiinalaisia, kun taas Faisalyn kannattajat ovat Itärannan alkuperäisiä jordanialaisia. Tänään huomattavan moni oli pukeutunut huiviin, mikä eh palestiinalaisten keskuudessa näyttänyt suositulta pukeutumiselta.

Tämä ero kannattajien taustassa aiheuttaakin Wihdatin ja Faisalyn kannattajien välillä melkoisia jännitteitä. Tänään oli sen sijaan kannattajien välillä melko leppoisaa, vaikka Baq'ankin laulavia kannattajia olikin paikalla noin 50. Sen sijaan Faisalyn kannattajat olivat hyvin turhautuneita. Kausi oli käytännössä menetetty jo ennen tätä peliä, mutta kun nyt tuli vielä 1-2 tappio, on nousu mestariksi käytännössä mahdotonta. Kymmentä pistettä on paha kuroa kiinni neljässä pelissä. Myös pelaajat oliva varsin turhautuneen oloisia. Kaikkea tätä oli mielenkiintoista seurata, sillä kannattajien kokemat tunteet oliva itsellekin hyvin tuttuja.

Vielä eilen illalla ajattelin, että menisin tänään Jerashin roomalaisille raunioille. Kun heräsin klo 7 ja katsoin ulos, totesin että siellä on kylmä ja sataa. Niinpä käänsin kylkeä ja päätin viettää lepopäivän Ammanissa. Se oli helppo päätös myös siksi, että alan saada tarpeekseni raunioiden kiertelystä. Muutenkin tuntuu siltä, että on oikein hyvä että matka alkaa olla lopussa. Reissu on ollut hieno, mutta nyt alkaa riittää.

Puolilta päivin rikoin kaikkia järkeviä neuvoja, ja menin Husseinin moskeijalle katsomaan miten Ammanin yhdestoista peräkkäinen perjantain mielenosoitus sujuu. Kun saavuin paikalle, rukous oli vielä meneillään. Se oli kokemus sinällään. Rukous kuului minareetin kovaäänisestä, ja moskeijan edessä oli rukoilijoita, jotka eivät olleet mahtuneet sisällä. Allah akhbaria siinä kovasti toisteltiin.

Paikalla oli satoja poliiseja. Moskeijan ohitse menevä normaalisti vilkas katu oli suljettu, ja rukousten lähestyeessä loppuaan banderolleja, plakaatteja ja Jordanian lippuja kantaneet mielenosoittajat kerääntyivät kadulle. Heidän pieni määränsä oli yllätys, sillä heitä oli korkeintaan kolmekymmentä. Kun rukoukset loppuivat, poliisit muodostivat tiukan suojaringin mielenosoittajien ympärille.

Poliisit olivat täysin aseistamattomia. Heillä ei ollut edes pamppuja. Lisäksi vaikka väkeä oli paikalla paljon, suurin osa oli vain tullut katsomaan mielenosoitusta. On siis kovin vaikea nähdä, että tällaiset mielenosoitukset puhkeaisivat väkivaltaan.

Televisiokameran lisäksi tapahtumaa kuvasi useat kännykkäkamerat ja itsekin rohkenin ottamaan muutaman kuvan ja lyhyen videopätkän. En tuntenut oloani yhtään uhatuksi, mutta en kuitenkaan lähtenyt seuraamaan mielenosoitusta sen lähdettyä liikkeelle, vaan katsoin parhaaksi poistua paikalta. Korttelin päässä mielenosoituksesta ei ollut enää tietoakaan.

Sinne jäi Petra. Kaksi päivää on kyllä ehdottomasti vain juuri ja juuri riittävä aika Petraan. Näin kyllä kaikki oleellisimmat paikat ja ehdin jopa jäädä fiilistelemään aivan kohokohdissa, mutta siltikin on sellainen olo että olisi siellä kolmaskin päivä mennyt. Auringonlaskuja olisi ollut mukava nähdä useampi kuin yksi, ja moneen paikkaan olisi ollut kiva palata eri aikaan päivästä kun aurinko valaitsisi niitä eri tavalla. Ikävästi päivän viimeinen bussi Ammaniin lähtee jo neljältä, mikä katkaisi tämän päivän hieman kesken. Toisaalta on kyllä ihan mukava olla perillä ennen kuin on kovin myöhä, sillä kunnon yöuniahan tässä kaipaa. Matkaa on nyt jäljellä alle tunnin verran.

Päivä alkoi tänään lyhyellä kävelyllä beduiinileiriltä niin sanottuun Pieneen Petraan. Matkalla vastaan tuli parikin beduiinia vuohiensa kanssa. Perillä odotti lyhyt kanjoni, jonka varrelta löytyi muutama Nabateanien rakennelma.

Pienestä Petrasta matka jatkui jalan kohti Petran ehkä merkittävintä rakennusta, joka tunnetaan nimellä Monastery. Matkaa oli kuusi kilometriä, ja reitti olisi ollut mahdoton löytää ilman nuorta beduiiniopastani. Matkalla oli upeita hiekkakivimaisemia. Lisäksi tunnelmaa loivat useat beduiiniteltat sekä beduiinien vuohien ja lampaiden kohtaamiset.

Paras pala oli kuitenkin viimeinen pari kilometriä, jolloin reitti kohosi vuoren reunaa portaita pitkin ja välillä oltiin alle metrin levyisellä kielekkeellä, jolta olisi ollut helppo pudota varmaan kuolemaan. Tässä mielessä paras paikka oli se, jossa oli pakko kävellä sivuttain ja nojata vuoren seinämään jottei putoaisi.

Perille saavuttaessa Monastery tuli näkyviin upeassa auringonpaisteessa. Totesin oppaalleni, että tuntuu siltä kuin se ei oikeasti olisi olemassa, että katsoisimme jotakin kangastusta. Hän totesi lyhyesti että näin on, ja istui kanssani katsomaan näkyä pitkäksi aikaa vaikka oli taatusti ollut paikalla kymmeniä jos ei satoja kertoja. Olin sikäli onnekas, että takakautta ehdimme perille ennen kuin kovin moni pääreittiä tullut oli ehtinyt perille. Tunnelma oli rauhaisa.

Tästä jatkoin matkaa yksin. Vietin Monasteryllä noin tunnin verran ja kiipesin muunmuassa läheisellä mäellä olevalle näköalapaikalle. Juuri tänne olisi ollut mukava palata vielä auringon laskiessa, mutta se ei nyt ollut mahdollista. Vaikeaa se olisi muutenkin, sillä Monasteryltä on kahden tunnin kävelymatka Treasuryn kautta pois Petrasta.

Monasteryltä kävelin Petran keskustaan (eli eilisen kierroksen kääntöpaikkaan) kanjoniin tehtyjä portaita pitkin. Vastaan tuki jatkuvasti turisteja aasin selässä, mitä oli hauska katsella. Toki valtaosa oli kuitenkin jalan. Hiekkakivinaisenatkin olivat komeita, ja yhdessä johtaa avautui aika hieno näkymä Monasteryn kapeaan sivuprofiiliin.

Keskustaan päästyäni oli jäljellä enää kävely eiliseltä tuttua reittiä pitkin pois Petrasta. Otin vielä parhaissa kuvauspaikoissa kuvat, mutta muuten etenin rivakkaan tahtiin. Treasuryllä tosin oli pakko vielä pysähtyä vähän pidemmäksikin aikaa.

Treasuryltä pois vievässä kanjonissa askeleeni kiihtyi jo roimasti, sillä kello kävi, enkä halunnut ottaa sitä riskiä etten mahtuisi päivän viimeiseen Ammaniin menevään bussiin. Sitä riskiä ei kuitenkaan ollut, sillä tässä bussissa on vain noin neljännes paikoista käytössä. Nyt ei toki olekaan sesonki, mutta ymmärtääkseni tähän vaikuttaa arabimaissa meneillään olevat vallankumoukset. Beduiinileirin omistajakin valitteli että on tullut paljon peruutuksia. On se niin väärin. Ihmisten irrationaaliset pelot ja ennakkoluulot aiheuttava täällä paikallisille ihmisille paljon murheita. Toisaalta minulle tässä tilanteessa kävi hyvin, sillä Petrassa oli tietenkin paljon vähemmän ihmisiä kuin siellä olisi muuten ollut. En halua edes kuvitella millainen tilanne siellä pahimmillaan on, sillä eh siellä nytkään todellakaan mitenkään autiota ollut.

Petra on maineensa veroinen. Otin siitä tänään kaiken irti: nousin ennen auringonnousua ja palasin leiriin vasta pimeän laskeuduttua. Päivän päätteeksi olin sen verran poikki, että viimeisen kilometrin matkasin hevosen selässä.

Petra on alunperin Nabateanien (suomeksi?) noin 6000 vuotta ennen ajanlaskum alkua perustama kaupunki. Nabateanit eivät rakentaneet normaaleja omillaan seisovia rakennuksia, vaan kaiversivat ne hiekkakiveen. Tuloksena on jotakin aivan ainutlaatuista.

Petran vierailu alkaa varsin dramaattisella tavalla. Sinne nimittäin kuljetaan kapeaa reilun kilometrin mittaisen kanjonin läpi. Kun kanjoni yhtäkkiä loppuu, edessä on Treasury, joka on yksi Petran kuuluisimpia rakennelmia. Moni on nähnyt sen Indiana Jones elokuvassa Viimeinen ristiretki. Tästä onkin sitten vaikea enää parantaa, mutta kyllä muukin tänään näkemäni oli jotakin aivan erityistä. Huomiselle jää vielä Monastry, joka on se toinen erityisen kuuluisa rakennelma.

Treasuryllä vietin melkein tunnin, minkä jälkeen jatkoin tietenkin eteenpäin. Reitti jatkui vielä jonkin matkaa uudessa vähän leveämmässä kanjonissa, kunnes eteen avautui seinään kaiverrettuja suuria hautakammioita.

Suosituimman pääreitin kulkemisen sijaan päätin jatkaa tästä High Place of Sacrificelle kiipeämisellä. Kyseessä on pienen vuorentapaisen päällä oleva jonkinlaisten uskonnollisten uhrimenojen tapahtumapaikka. Maisemat olivat ihan hienot, mutta harmittavasti taivas meni pilviseksi ja ilma hieman sumuiseksi. Toisaalta tämä toi tunnelmaan sellaista sopivaa mystiikkaa. Uhripaikalta matka jatkui alas eri reittiä, ja matkan varrella oli useita varsin komeita rakennelmia. Lopulta päädyin Petran keskustaan, jossa suurin osa raunioista on roomalaista perua,

Tästä aloin kulkea pääreittiä pitkin takaisin Treasuryn suuntaan. Aurinkokin päätti tulla takaisin ilokseni, mikä oli oikein hyvä juttu, sillä nyt aurinko oli selkäni takana, ja edessä oli lisää valtavia seinään kaiverrettuja hautakammioita. Loppuaika menikin niille kiivetessä ja niihin lähietäisyydeltä tutustuessa. Nämä eivät ole aivan niin hyvässä kunnossa kuin Treasury, mutta ovat kuitenkin varsin vaikuttavia.

Treasurylle päästyäni aurinko oli jo melko alhaalla, joten vastavalosta huolimatta näkymät olivat vallan mainiot. Kun lähdin kanjoniin, huomasin saavani kävellä lähes yksin. Tunnelma olikin melko maaginen. Kanjonin päässä minulle tarjottiin hevoskyytiä parkkipaikalle. Jalat olivat sen verran poikki että tartuin siihen. Kun olin perillä, olikin jo pimeää.

Petra olisi vaikuttava paikka ilman Nabateanien rakennelmiakin. Hiekkakivimaisemat ovat hyvin samankaltaisia kuin suosikkipaikoissani Utahin kansallispuistoissa. Uskonkin, että niille jotka eivät ole Utahia kokeneet Petra on vielä monin verroin suurempi elämys kuin se minulle tänään oli. On pakko myöntää, että maisemia katsellessani mietin usein, että eipä tämä Utahille pärjää, sillä siellä kivi on hieman punaisempaa ja mittasuhteet Amerikan malliin selvästi suuremmat. Rauniot tietenkin kuitenkin tekevät Petrasta aivan ainutlaatuisen.

Tänään on ollut mukava päivä. Siihen ei kuulunut mitään matkaoppaista löytyvää turistikohdettai vaan elämyksiä tarjosi sen sijaan majapaikkani, joka on beduiinien telttaleiri. Perille pääsin parisen tuntia ennen auringonlaskua, mikä olikin aivan täydellinen ajoitus. Nyt makaan omassa teltassani ja en malta odottaa aamua. Petran ihmeet odottavat.

Vaikka kyllä tämä beduiinileirikin on varsin idyllisessä paikassa. Sen kupeessa nimittäin kohoaa pieniä hiekkakivisiä mäennyppylöitä, jotka tuovat minulle mieleen Utahin maisemat. Sitä samaa pitäisi olla luvassa huomenna Petrassa, jossa tuhansia vuosia sitten hiekkakiveen kaiverretut rakennelmat toki tuovat oleellisen lisämausteensa.

Ilta on ollut uskomaton. Vaikka kyse on turisteille varta vasten rakennetusta hommasta, se on tehty niin hyvin ettei se tunnu teennäiseltä. Paikan omistaja on aivan supermukava, ja lisäksi paikalla oli koko illan kymmenkunta hänen sukulaistaan ja ystäväänsä. Illallinen valmistui siten, että ensin tehtiin nuotio pyöreään kuoppaan, ja hilloksen valmistuttua laitettiin ruuat grilliritilällä kuoppaan ja kansi päälle. Valmistumisaika oli parisen tuntia. Odotellessa juotiin mukikaupalla teetä ja musisoitiin toisen avotulen äärellä. Instrumentteina olivat luuttu, rumpu sekä muutama pehmeä beduiinin lauluääni. Illan kylmetessä siirryttiin sisälle telttaan, jossa istuttiin ringissä lähes puoleen yöhön musisoiden, tarinoiden ja teetä juoden. Beduiinien kertomukset omasta elämästään olivat kiehtovia. Lisäksi tietysti vaihdettiin matkailukokemuksia ja annettiin vinkkejä niin kuin missä tahansa majapaikassa jossa reppureissaajat kohtaavat.

Yksi asia mikä kyllä hieman hämmentää on se, että kaikilla ilman miestä tänne tulleilla eurooppalaisilla naisilla oli illan lopussa beduiini kainalossaan. Tosin naapuriteltasta kuuluvista äänistä päätellen ainakaan aivan kaikkia ei kuitenkaan loppujen lopuksi onnistanut. Toinen hämmentävä juttu on se, että moni vieras tuntui olevan aivan pihalla paikallisesta kulttuurista. Yksi oli yllättynyt siitä, että beduiinit ovat muslimeja, toinen taasen ihmetteli miten muslimit voivat juoda alkoholia. Minkähän takia sitä usein ajatellaan, että muslimien pitää aina noudattaa kaikkia uskotonsa sääntöjä, mutta kristityiltä pikemminkin odotetaan omien sääntöjensä rikkomista?