torstaina, huhtikuuta 22, 2010

En tiedä onko liian aikaista alkaa luottavaiseksi, mutta sikäli lentotilanne alkaa näyttää paremmalta, että Britannian lentokentät ovat auki, ja ainakin tänään BA lensi sen lennon johon minulla on parin viikon päässä varaus. Ja vieläpä aivan aikataulun mukaisesti. Tai itse asiassa lento on juuri nyt vielä ilmassa. Jatkolento Suomeen ei toki tänään lennä.

Muuten elämä on sujunut työnteon merkeissä. Tänään työskentelin ensin klo 10-20 labrassa, ja sen päälle olen jatkanut töitä tietokoneella. Jännä juttu miten hyvin menneen labrapäivän jälkeen jaksaa tehdä vielä vaikka mitä. Huonosti menneen jälkeen tilanne on ihan päinvastainen. Toki minulla oli illallinen mukana kun arvasin että labrassa menee myöhään.

Loppuviikko on vähän kevyempi. Huomenna olisi tarkoitus ehtiä jo neljän jälkeen keskustaan. Siellä kokoonnutaan katsomaan Soundersin vieraspeli FC Dallasia vastaan. Kahden tunnin aikaeron takia peli on kyllä Seattlen aikaa vähän turhan aikaisin. Perjantaina taasen lähden New Mexicon pikareissuun. Lentokentälle pitää lähteä ilmeisesti jo puoli kahden aikaan.

keskiviikkona, huhtikuuta 21, 2010

Matkatoimisto tiedotti juuri, että kolmen tunnin päästä New Yorkista lähtee Finnairin lento Helsinkiin. Sepäs on tosi hyödyllistä tietoa täällä kuuden tunnin lentomatkan päässä. Ei sillä että minä olisin minnekään vielä pariin viikkoon lähdössäkään. Huomenna olisi tarkoitus taas tehdä koko päivä töitä labratakki päällä ja kumihanskat kädessä.

maanantaina, huhtikuuta 19, 2010

Matkatoimisto tarjosi juuri ylihuomiselle lentoa New Yorkista "jonnekin" Pohjois-Norjaan hintaan 2800 euroa. Eipä paljon naurattaisi jos tässä olisi hätä päästä kotiin. Kello 00:48 ei olisi mikään ideaali aika alkaa suunnitella matkustavansa 4000 kilometrin päähän siltä varalta että sieltä ehkä lähtisi seuraavana päivänä lento jonnekin joka on lähempänä kotia. Nyt voin vielä naureskella, mutta saapa nähdä kuinka paljon parin viikon päästä enää naurattaa.

Hauskaa tässä on sekin, että parin viikon päästä olisi tarkoitus pitää Bostonissa puhe ruotsalaisen kolleegan kutsumana. Tämä kolleega vain on juuri nyt Euroopassa konferenssireissulla. Oli päässyt Hollannista Pariisiin veljensä luo ja saanut keskiviikoksi junalipun Ruotsiin, jossa mies ja lapset odottavat. Koko perheellä on varattuna lento Bostoniin seuraavana tiistaina, joten saapa nähdä pääsevätkö. Minä menen ilmeisesti Bostoniin kävi miten kävi. Kuulemma saan avaimen heidän kotiinsa naapurilta. Siinä sitä on pohjoismaalaista yhteistyötä jos missä.

Oma lentoni Eurooppaan on nimenomaan Bostonista. Nyt vain mietin mitä teen jos en pääse suunnitellulle lennolle. Silloin tietenkin tekisi mieli palata Seattleen ja jatkaa elämistä ja työntekoa normaalisti, mutta siinä on sitten se ongelma, että jos lento Bostonista kotiin järjestyisi lyhyellä varoitusajalla, en välttämättä niin vain ehtisi Bostoniin ennen kuin lento lähtee. Mutta hittoako minä Bostonissa kökkisin?

Ja siitä tavallisesta elämästä puheen ollen, tänään on ollut laiska päivä. Nukuin pitkään ja poikkesin työpaikalla tekemässä perjantaina aloitetut labrahommat loppuun. Siellä alkoi myöskin tänään tieteellinen konferenssi, ja kuuntelin pari puhetta. Kotiin palattuani katsoin televisiosta eilisen Soundersin pelin, minkä jälkeen olikin aika palata työpaikalle konferenssin posterisessioon. Oli siellä pari minua kiinnostavaa posteriakin, mutta enemmän kyse oli seurustelusta ja oluen juonnista lämpimässä illassa.

Kuvat on otettu Fremontin sillalta. Kuvissa näkyvä isompi silta on Auroran kahdeksankaistainen silta. Aikamoinen rakennelma.

sunnuntaina, huhtikuuta 18, 2010

Tänään Soundersilla oli vaihteeksi kotiottelu. Avauspotku oli jo puoliltapäivin, joten kannattajien baari oli täynnä jo aamuyhdeksän jälkeen. Aamiaiseksi nautin burriton ja tuopillisenn olutta. Kummasti sitä pääsee heti aamusta tunnelmaan kun vain menee tunnelmaan.

Pelin jälkeen oli aikaa kierrellä kaupungilla. Tai siis joskus viiden jälkeen oli. Tokihan sitä piti ensin palata baariin juhlimaan lisäajalla syntynyttä voittomaalia.

Kierros alkoi Pioneer Squaren alueelta, mistä kävelin ensimmäistä avenueta pitkin kauppahallille. Siellä myyjät olivat jo pakanneet tavaransa, mutta kyltti oli toki paikallaan. Matkalla muutama poikkikadun varrella oleva pilvenpiirtäjä näyttäytyi mukavasti.

lauantaina, huhtikuuta 17, 2010

Pitääköhän tässä ihan tosissaan alkaa jännittää tulivuorenpurkaustilannettea? Kotiinpaluun olisi tarkoitus olla kolmen viikon päästä ja nythän ei kukaan osaa arvata milloin lentokoneet taas lentävät Euroopassa. Sikäli tilanne ei ole kovin paha, että koti se on minulla täälläkin.

torstaina, huhtikuuta 15, 2010

Tänään taisi olla tämän reissun ensimmäinen päivä, jona lopetin työpäivän ennen pimeän tuloa ihan ilman sen kummempaa syytä. Tai no, käytin minä nälkää tekosyynä, ja päätin pyöräillä yliopiston alueelle syömään kunnon burriton. Matkalla poikkesin Gas Works Parkissa, ja paluumatkalla poljin Wallingfordiin I-5 moottoritien ylitse. Wallingfordissa kuvasin klassista seattlelaista hampurilaispaikkaa. Aivan viimeinen kuva on napattu Fremontin sillalta. Siinä vaiheessa ilta on pimentynyt sen verran, että fiksu arvaa minun vielä poikenneen työpaikalla. Piti vain ottaa läppäri reppuun, mutta kyllähän sekin reissu vähän venähti.

keskiviikkona, huhtikuuta 14, 2010

Akatemia teki päätökset akatemiatutkijoista. Sain erittäin hyvät arviot, mutta hakemustani ei silti rahoiteta. Se on tietenkin ihan normaalia näin kilpaillussa rahoitusmuodossa. Itse asiassa näyttää siltä että kaikilla tutuilla oli sama kohtalo: numeerinen arviointi 5 mutta ei rahoitusta. Maksimi olisi 6, mutta se vaatii aivan poikkeuksellisen hyvää hakemusta; itse asiassa vielä muutama vuosi sitten asteikko oli 1-5, mutta Akatemia päätti luoda uuden kategorian aivan poikkeuksellisille hakemuksille. Eli ei muuta kuin ensi vuonna uudestaan. Harvallapa tärppää ensimmäisellä yrityksellä.

Ja asiasta toiseen: viikonlopun reissun kuvat on nyt lisätty blogiin. On siinä sunnuntain ja maanantain maisemissa eroa!

tiistaina, huhtikuuta 13, 2010

Tänään on sitten taas työpäivä. Eilen päättynyt matka tuntuu jo kuin unelta.

Perinteisiä tilastotietoja:
  • Matkan kesto: 3 vrk
  • Ajomatka: 933 km
  • Osavaltioita: 1 (Utah)
  • Kansallispuistoja: 1 (Arches National Park)
  • Merkittäviä kaupunkeja: 1 (Salt Lake City)
  • Pisin ajopäivä: 426 km (Salt Lake City - Alta - Moab)
  • Suurin lämpötila: 27°C (Arches National Park)
  • Matalin lämpötila: 4°C (Alta)
  • Korkein piste: 3216 m (Alta)
  • Matalin piste: 1288 m (Salt Lake City)
Eipä se ollut aamuherätys tänäänkään helppo. Mutta niin vain auto liikkui jo ennen aamukahdeksaa. Matkaa Archesin kansallispuistoon oli vain viitisen kilometriä, joten vaikka illaksi piti vielä ehtiä takaisin Salt Lake Cityn kautta Seattleen, ehdin viettää puistossa yli kuusi tuntia.

Ensimmäinen pysähdys oli tavan mukaisesti Park Avenuella. Ilmeisesti paikka on saanut nimensä New Yorkin Park Avenuen mukaan. Ainakin punaiset hiekkakivimuurit nousevat laaksoon molemmin puolin kuin pilvenpiirtäjät ikään. Myös Courthouse Towersilla oli pakko pysähtyä. Varsinkin lammasta muistuttava Sheep Rock on herkullinen valokuvattava.

Sen jälkeen maltoinkin sitten ajaa pysähtymättä puiston perälle asti Devil's Gardeniin. Täällä olin viimeksi käynyt kesällä 2006, ja silloin jäi hieman harmittamaan, että Landscape Archilla tuli käytyä vasta iltapäivällä. Silloin nimittäin kaaresta sai otettu kuvia vai vastavaloon, eivätkä ne oikein näyttäneet miltään. Nyt olin ainakin riittävän aikaisin liikkeellä.

Matkallakin oli toki kaikenlaista nähtävää. Tai no lähinnä valtavia punaisia hiekkakivimuodostelmia. Erityisen jänniä ovat pitkulaiset muodostelmat, joita sanotaan eviksi. Käsittämättömän näköisiä.

Mutta itse kaari se vasta käsittämätön onkin. Sillä on pituutta käsittämättömät 88,40 metriä ja se on lisäksi niin ohut, että näyttää siltä että se voi romahtaa koska tahansa. Itse asiasta kaaresta on pudonnutkin vuoden 1991 jälkeen kolme isoa palasta, eikä kaaren alle enää päästetä ihmisiä. Riittävän lähelle kyllä pääsee, ja aamuauringossa kaari oli kyllä upean näköinen. Kyllä oikeanlaisesta auringovalosta on tietenkin etua muutenkin kuin valokuvien kannalta.

Upeinta oli se, että sain olla kaarella aivan yksin. Menomatkalla en tavannut ketään, mutta paluumatkalla vastaan tuli ainakin 50 ihmistä. Se on aika iso määrä kun ajattelee että paluumatka kesti vain 20 minuuttia. Voin vain kuvitella millainen hässäkkä kaarella oli vain hetki minun sieltä poistumisen jälkeen.

Seuraavaksi vuorossa oli käynti Fiery Furnacen alueella. Sinne ei saa mennä ilman erikseen puiston toimistolta ostettava lupaa, paitsi ohjatulle kierrokselle rangerin kanssa. Valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon, koska aluen on sokkeloinen, eikä siellä ole mitään reittimerkintöjä. Myöskään karttoja ole olemassa. Nyt kun siellä on kerran käynyt, voisi seuraavan kerran mennä toki omatoimisesti.

Toki amerikkalaistyylinen kierros on paikoin hieman tuskallista jaarittelua, mutta kyllä tuon nyt kesti kun alue on niin hieno. Upeita evien muodostamia kanjoneita ja kaikenlaisia nelivetoa vaativia paikkoja. Ja kruununa muutama upea hiekkakivikaari. Erityisesti aivan yhtäkkisesti kulman takaa esiin tuleva Surprise Arch on hieno. Harmi että se on käytännössä aina vastavalossa.

Lopuksi kävin vielä katsomassa lähes tien vieressä olevan Sand Dune Archin. Sinne kävellään kahden evän muosotamassa kanjonissa, jossa oli jotenkin tosi jännä valo. Itse kaari nyt ei niin hieno ole. Ongelmana on erityisesti se, että sen läpi ei näe taivasta. Tässä vaiheessa kello läheni jo kahta, ja koska auto piti palauttaa Salt Lake Cityn lentokentälle seitsemään mennessä, oli syytä poistua puistosta. Yksi pidempi haikki olisi puistossa vielä tekemättä. Saapa nähdä tuleeko siihen vielä joskus tilaisuus.