Tänään olen kierrellyt taas paljon kaupungilla, ja jossain kohtaa naksahti niin, että tuli tunne että tämä valtava kaupunki on hallussa siten että tiedän mitä alueita täällä on ja miten niiden välillä liikutaan. Väkeä täällä on kertojasta riippuen 12-20 miljonaa. Wikipedia mainitsee 12,5 miljonaa, millä tämä on heidän tilastossaan maailman viidenneksi suurin kaupunki, edellään vain Shanghai, Mumbai, Karachi ja Delhi. Lisäksi tämä on levittäytynyt hyvin laajalle, ilmeisesti paljon laajemmalle kuin vaikkapa Lontoo, joka oikeastaan onkin tähän verrattuna pikkukaupunki ainakin jos turkkilaisilta asiaa kysytään.

Aamu alkoi taas Sultaani Ahmedin moskeijan ja Hagia Sofian luota. Täältä hostellilta kun ei ole muuta reittiä oikein mihinkään. Se mihinkään oli tänä aamuna Topkapin palatsi, jossa tutustuin Osmanien valtakunnan (engl. Ottoman Empire) sulttaanien entiseen residenssiin.

Ja vaikuttavahan palatsi tietysti oli, mutta jotenkin siellä tuli mieleen, että kesäiset jonot ja yleinen ryysis eivät kyllä jättäisi kokonaisuutta positiivisen puolelle. Tosin näkymät Bosporinsalmelle olivat aika hienot.

Paras osa oli ehdottomasti haaremi, jonne saikin kyllä sitten maksaa vielä oman pääsymaksunsa. Siellä hovin elämä heräsi eloon eri tavalla kuin juhlavissa huoneissa.

Palatsilta suuntasin maustebasaarille. Siellä sekä tuoksut että näkymät olivat vaikuttavia. Myyntipöytien värikkäät maustekeot näyttivät jännittäviltä. Täällä myös kauppiaat olivat hyvin rehellisen oloisia, sillä useampikin lähestyi minua sanomalla "let me help you get rid of your money".

Maustebasaarilta jatkoin matkaani pitkän kierroksen kautta suurelle basaarille. Tämä se olikin sitten paikka. Käytävät vain jatkuivat ja jatkuivat, ja kaikenlaista tavaraa oli myynnissä. Minulla oli mielessä nahkahanskat, ja sellaiset sainkin edulliseen teekupposen äärellä neuvoteltuun hintaan.

Siinä se päivä sitten alkoi ollakin. Aurinko oli jo laskenut kun kävelin Sultaani Ahmedin moskeijan ohitse hostellille. Nähtävyyksiä oli tänään vähän, mutta sen sijaan kaupunki tuli tutuksi aivan ruohonjuuritasolla. Eräskin hauska hetki oli, kun päädyin laajalle alueelle, jossa kaikki kaupat näyttivät myyvän koko muoviesineitä tai leluja. Suurkaupungin ihmeitä.

Päivä alkoi Sulttaani Ahmedin moskeijan ihmettelyllä. Ilmeisesti vain Medinassa on merkittävämpi moskeija, ja se on kyllä helppo uskoa. Rakennus on lievästi sanotuna vaikuttava sekä ulkoa että sisältä. En ollut lainkaan tullut ajatelleeksi, että perjantai on muslimien tärkein rukouspäivä, mutta olin sikäli onnekas, että osuin paikalle tuntia ennen kuin moskeija meni turistien osalta kiinni.

Vastapäisen Hagia Sofian suhteen ei sen sijaan ollut kiirettä, sillä sitä ei ole ilmeisesti käytetty rukoiluun muutamaan sataan vuoteen. Se oli sisältä jopa vaikuttavampi kuin Sultaani Ahmedin moskeija. Ajan patina näkyi jotenkin positiivisella tavalla. Lisäksi on tietysti aina hauska olla paikassa joka on entuudestaan tuttu. Vielä varmemmaksi vakuudeksi katsoin televisiosta juuri viime sunnuntaina Bond-elokuvan From Russia with Love, jossa yksi kohtaus sijoittuu Hagia Sofiaan.

Hagia Sofiasta päästyäni aurinko oli alkanut paistaa, joten valokuvakierros mainittujen moskeijoiden ympäristössä piti ottaa tietenkin uusiksi. Eritysesti vietin aikaa Sultaani Ahmedin moskeijan sisäpihalla. Tässä vaiheessa monesta alueen muun moskeijan minareetista alkoi kuulua rukouskutsu. Eksoottista.

Muuten päätin ottaa hetken lepoa hostellilla ennen kun alkaisin siirtyä Besiktasiin kaupungin pohjoisosaan. Siellä nimittäin pelattiin illalla koko reissun kohokohdaksi suunnittelemani Besiktasin ja izmirläisen Bucasporin välinen jalkapallo-ottelu.

Ja kohokohta siitä tulikin, ei voi sanoin riittävän hyvin edes kuvailla. Matkalla stadinia kohti poikkesin vielä Galatan tornissa ihailemassa maisemia. Sinne kukkulalle olikin ihan kiitettävästi kavuttavaa niin että itse tornissa oleva hissi tuntui aika turhalta. Ylhäältä katsoen Bosporinsalmi kimmelsi ja muiden kukkuloiden päällä olevat moskeijat minareettineen lisäsivät näkymään eksotiikkaa. Sumu ja vastavalo vain vähän häiritsivät. Tornin juurella söin vielä mainion Iskenderin, posliinilautaselta tietenkin.

Tästäkin jatkoin matkaa jalkaisin. Määränpäänä oli ensin Taksimin aukio, jonne tie vei Beyoglun kaupunginosan läpi kuulua Istiklal Caddesi -kävelykatua pitkin. Sitä voidaan kuulemma pitää niin sanotun uuden Istanbulin pääkatuna, ja väkeä ainakin oli liikkeellä sen verran että status tuntui ansaitulta. Monella oli myös kaulassaan Besiktasin kaulahuivi.

Pääkatua enemmän pidin poikkeamisista pikkukaduille. Niillä myytin kaikenlaista ruokaa ja tavaraa kadunvarteen levitetyillä pöydillä. Erityisesti kaikenlaisia tuoreita kaloja kaupattiin. Paikasta tulikin mieleen elävästi pohjois-amerikkalaisten kaupunkien chinatownit. Tunnelma oli hyvin samankaltainen.

Taksimin aukiolle päästyäni pelin alkuun oli vielä lähes kolme tuntia, joten päätin kävellä lopunkin matkan. Se olikin hyvä ratkaisu. Matkalla nimittäin alkoi näkyä enemmän ja enemmän Besiktasin kannattajia ja kaikenlaisia huiveja ja muuta kannattajatavaraa myyviä herroja. Aloin olla jo ihan fiiliksissä.

Parasta oli kuitenkin se kun näkymä stadionille vihdoin aukesi. Silloin nimittäin näki kentälle asti, ja sellainen stadionnäkymä on aina uljas näky. Löysin myös asianmukaisen valokuvattavan kyltin, jossa näkyi stadionin nimi ja seuran tunnukset.

Netistä ostamamini lipun sain haltuuni helposti lipputoimistosta, ja loppuaika olikin sitten odottelua tunnelmasta nauttien. Stadionille pääsi sisään vasta tunti ennen pelin alkua, joten sitä odottelua olikin ihan kiitettävästi. Vaan ei haitannut, tunnelma oli kohdillaan ja turkkilaista pikku purtavaa eli mausteista lihaa pitaleivän välissä sai kojusta kahdella liiralla eli noin eurolla. Mellakkapoliisien tajutonta määrää oli myös hauska ihmetellä.

Stadionin pääty alkoi olla täynnä noin 40 minuutia ennen pelin alkua. Jo tässä vaiheessa siellä laulut raikuivat ja ajoittain koko pääty hyppi tasajalkaa tasatahtiin. Se oli uskomaton näky, mutta pelin alettua koko stadion hyppi samaan tapaan muutamaan otteeseen. Samoin koko stadion osallistui moniin lauluihin. Mitään tällaista en ole aiemmin kokenut.

Vaikka stadionin länsipääty aloitti laulut ennen pelin alkua ensimmäisenä, varsinainen kannattajakatsomo eli pohjoislaita hallitsi kyllä sitten myöhemmin isännän ottein. Tosin jopa itäpääty aloitti muutaman laulun joka levisi koko stadinille. Etelälaidalla oli kalleimmat paikat, ja siellä ihmiset osallistuivat lauluihin hieman valikoiden.

Ehkä paras hetki oli kun eräs helpohko laulu kiersi koko stadionia niin, että sitä laulettiin vuorotahtiin pohjoislaita-itäpääty-etelälaita-länsipääty. Lauluun kuului myös koreografia, jossa aina laulettaessa tehtiin tiettyä liikettä käsillä, hypittiin tai heilutettiin huivia. Laulun aloittanut pohjoislaita aina päätti mitä tehdään, ja muut toistivat. Tai siis tarkkaan ottaen päätöksen teki pohjoislaitaa johtanut capo. Itsekin lauloin mukana sen minkä osasin ja osallistuin muutenkin toimintaan.

Kentällä erottuvin pelaaja oli Besiktasin tähtipelaaja Guti. Hänen johdollaan Besiktas murjoi Bucasporin 5-1. Izmiristä tulleet vajaat satakunta kannattajaa pitivät tästä huolimatta ihan kohtalaisesti ääntä. Niinä harvoina hetkinä joina kotiyleisö oli hiljempaa, vierailijoiden laulu kuului aivan selvästi. Sitkeitä sissejä. Heidän seuransa on putoamisvaarassa ja matkaa peliin heillä oli lähes 600 kilometriä.

Ensivaikutelma Istanbulista on äärimmäisen positiivinen. Paljoa en toki ehtinyt tänään nähdä, sillä tulin kaupunkiin vasta iltasella. Hostelli on vanhassa kaupungissa eli Sultanahmetissa, joten lyhyt kävelykierros kulki kaupungin päänähtävyyksien eli Agia Sofian ja Sultaani Ahmedin moskeijan (Sinisen moskeijan) kautta. Ne näyttivät iltavalaistuksessa vaikuttavilta, mutta en malta odottaa samaa kierrosta huomenna päivänvalossa. Muutenkin vanha kaupunki tuntuu todella miellyttävältä. Nyt on turismin osalta hiljaisin aika vuodesta, joten täällä on todella leppoisa ja rauhallinen tunnelma.

Myös illallinen meni nappiin. Valitsin listalta turkkilaisia lampaanlihalla täytettyjä ravioleja jugurtti-minttu kastikkeella, ja se jos mikä oli hyvää. Myös turkkilainen olut maistui. Tyylikkään ravintolan listalla olisi ollut myös 12 euron hintainen Iskender kebab, mikä näytti kyllä jotenkin hauskalta. Täällä se ei ole ensisijaisesti aamuyöllä syötävää pikaruokaa.

Kaupunki tuntuu hyvinkin eurooppalaiselta, mikä ei sikäli olekaan ihme että Euroopassahan se onkin. Vain mainittujen moskeijoiden minareetit viittaavat muuhun. Toisaalta ei tämä ole ainoa eurooppalainen maa, jossa islam on valtauskonto. Tai no ei kai Turkki eurooppalainen maa ihan ole, mutta pääkaupunki sitä kyllä tuntuisi olevan.

Hostellielämään en ehkä kyllästy koskaan. Tänäänkin olen saanut kymmenkunta uutta kaveria. Iltaa istuttiin vähän turhankin pitkään sikäli että huomiselle on suuria suunnitelmia.

Sitä ei oikein tajua, että alle 20 tunnin päästä olen Istanbulissa. Ja sen verran kun sitä tajuaa, vatsanpohjassa on ihan oikeaa matkajännitystä. Sellaista ei olekaan aikoihin ollut, ei ainakaan täällä Euroopassa. Perillä on kolme täyttä päivää aikaa tutustua kaupunkiin, sitten takaisin kotiin. Luulen että tutustuminen jää pintaraapaisuksi. Sääennustetta katsoessa tulee myös mieleen, että sisänähtävyydet voivat olla kova sana. No, saa nähdä.

Toisaalta tällainen lyhyelle matkalle kesken työkiireiden lähteminen on aika helvetillistä. Parina viime yönä olen nukkunut yhteensä alle kahdeksan tuntia, eikä tänä yönäkään taida ihan täydet yöunet tulla, sillä nyt puoliltaöin muunmuassa pakkaaminen on vielä aloittamatta. Palatessa sama meno sitten jatkuu, mutta nyt ei ole sopiva aika miettiä sitä. Työpuhelin ja kasa paperia on kyllä pakko ottaa mukaan, mutta ensimmäinen luultavasti pysyy kiinni kun en ole Suomessa ja jälkimmäiseen ei toivottavasti tarvitse kajota kuin lentokoneessa.

Ehkä suurinta innostusta herättää se, että minulla on perjantai-illalle lippu Beşiktaşin kotipeliin Bucassporia vastaan. Beşiktaşin kannattajat ovat ehkä Euroopan äänekkäimpiä, joten toivottavasti siellä odottaa jonkinlainen spektaakkeli. Bucasspor ei ole ihan kärkipään joukkueita, mutta peli on ensimmäinen sarjapeli yli kuukauden mittaisen talvitauon jälkeen. Toivottavasti kannattajat pitävät tätä vaikkapa jonkinlaisen koreon arvoisena tapahtumana.

Sunnuntaina olisi myös Galatasarayn kotipeli Sivassporia vastaan, mutta siihen ei ole myyty netissä lippuja. Ehkäpä paikanpäältä saa. Tuo lippujen ostaminen oli kyllä melkoinen temppu sekin, sillä lippukaupan sivut ovat vain turkiksi, ja osa turkin kielen erikoismerkeistä tuotti hankaluuksia sähköpostin ja Googlen kääntäjän kanssa. Sivusto oli toki osa isoa kansainvälistä lipunmyyntiketjua, joten sikäli ei hätää ole. Rahat on jo veloitettu luottokortilta, ja ehkäpä joku hostellilla auttaa minua ymmärtämään pitääkö liput hakea lipunmyyntipisteestä kaupungilta vai stadionilta.

Yhden sähköposteista loppukaneetti kääntyi Googlessa näin: "Will thank you for your interest, sorry for a good time."

Tsekin matkan paluumatkan seikkailu sai tänään päätöksensä, kun Finnair sai käsiteltyä korvaushakemukseni, ja lupasi maksaa koko hakemani summan eli 73,30 euroa. Tai no ilmeisesti tässä saa vielä muutaman päivän odottaa, että rahat ovat tilillä. Mutta ihan mukavaa, että korvaushakemuksen käsittely ei vienyt paljoa yli kuukautta ja että taksimatka satamasta lentoasemalla korvataan nurkumatta.

Laskettelukausikin tuli vihdoin avattua lauantaina. Ei sen näin myöhäksi pitänyt mennä, mutta tekosyitä on näemmä helppo keksiä. No, kyllähän harmaa päivä jolloin on yli 20 astetta pakkasta tietysti onkin vähän ikävä laskettelupäivä.

Vaan nyt oli pakko mennä, sillä keli oli paras mahdollinen. Sen verran kuitenkin oli lähtövaikeuksia aamulla, että ehdin Himokselle vasta iltapäivän puolella. Kolmen tunnin lippu riitti juuri auringonlaskuun asti. Auringonlasku olikin todella hieno, mutta siinä vaiheessa lasku luisti siihen malliin, että en enää pysähtynyt kuvia ottamaan. On se vain hienoa miten tähän aikaan vuodesta aurinko on punaisena taivaanrannassa reippaasti yli tunnin ajan.

Tai itse asiasa minulla kyllä oli kuuden tunnin lippu. On käsittämätöntä että kolmen ja kuuden tunnin lippujen hinnanero on kaksi euroa, kun molemmat liput kuitenkin maksavat yli 30 euroa. Näin on ollut koko sen ajan kun euroa on käyettty, sitä ennen ero taisi olla kymmenen markkaa. Kolmen tunnin lippua ei ole käytännössä mitään järkeä ostaa. Silloin kun liput olivat parinkymmenen euron luokkaa, hinnanero ehkä vielä jossakin tuntui, mutta nyt se on kyllä pelkkää kohinaa.

Polven osalta laskut menivät aivan erinomaisesti. Itse asiassa voi sanoa, että polvi ei vaivannut millään tavalla. Siinä mielessä on kyllä tultu pitkä matka viime kauden aloituksesta. Muuten toki jaloilla oli taas totuttelemista, mutta yhdellä kaakaotauolla siitäkin selvittiin. Ainakin pari laskukertaa täytyy silti saada vielä alle ennen Libanonin isompia mäkiä.

Suurempi ongelma oli se, että yli 20 asteen pakkasessa tuli todella kylmä. Muuten olisin saattanutkin jäädä vielä laskemaan keinovalossa, mutta auringon laskiessa oli niin kylmä, että tuntui että siitä toipuminen vaatisi lähes tunnin tauon. Ja oli sitä paitsi ihan mukava ajaa kotiin ennen kuin tuli aivan pilkkopimeää. Vielä yli tunnin ajon jälkeen kotiin tullessakin oli kylmä, mutta minttukaakaolla ja lämpimällä suihkullahan siitä selviää.