keskiviikkona, marraskuuta 04, 2009

Tiukan työrupeaman jälkeen koittaa loma Roomassa ja Napolissa. Historiaa ja pizzaa, eiköhän niistä hyvä loma muodostu. Reissusta olisi tarkoitus taas jotakin kirjoittaa ja muutenkin aktivoitua blogin suhteen. Tässä välissä on jäänyt pari jutun tynkää julkaisemattakin ja tulevan loman motivoimana sain ne kirjoitettua loppuun.

Oli kyllä hyvä että olin heinäkuussa vain rohkeasti varannut Skotlannin matkan, sillä jos ei olisi matkaa ollut varattuna, olisi kyllä taaskin jäänyt menemättä vaikka olin pitkään kovasti luvannut vierailla. Reissuun kuului vain kolme täyttä päivää, mutta ehdin silti kokea useita hyvin skotlantilaisia asioita: Edinburghin linnan ja vanhan kaupungin tunnelman, skotlantilaisen oluen ja haggisin maistalun pubissa, viskin maistelun toisessa pubissa, viskin maistelun viskiseuran illassa, viskitislaamon, Ylämaiden parhaat puolet aurinkoisena päivänä ja huonoimmat puolet tuulisena ja sumuisena päivänä, skotlantilaisen klaanin omistaman linnan järven rannassa, skotlantilaisen lehmien aiheuttaman liikenneruuhkan sekä aitoa pikkukylien pubitunnelmaa. Ylämailla ollessa majoituttiin Rua Reidhin majakassa, ja iltaisin istuttiin majakan takkahuoneessa viskiä juoden ja tummaa suklaata syöden. Aika tunnelmallista.

Reissun ensimmäinen ajopäivä meni ajaessa Edinburghista kauas Ylämaille. Matka oli pitkä, joten ajamisen lisäksi päivään ei suuria mahtunut: puolen tunnin kävelykierros Invernessissä ja lounas pubissa, puolen tunnin käppäily tien varressa olleelle pienelle mäennyppylälle sekä majoittuminen majakalle. Viimeiset kilometrit ajettiin illan jo pimentyessä, joten ajoitus meni oikeastaan ihan nappiin. Edinburgh oli jäänyt 400 kilometrin päähän. Heti illalla sai huomata, että Skotlannin länsirannikolla todellakin tuulee jos niikseen on. Paikalliset olisivat kuulemma kylläkin kommentoineet säätä tyyliin että "it's a bit windy today isn't it". Minulla hiipi mieleen, että kuinkahan mukavaa sitä on seuraavana päivänä lähteä kiipeilemään vuoren rinnettä jos näin tuulee.

Aamulla tilanne ei näyttänyt yhtään paremmalta. Vaan kuinkas kävikään, mitä lähemmäksi valittua haikkia tultiin, sitä paremmaksi sääkin muuttuin. Lopulta vuoren rinnettä päästiin kapuamaan skotlantilaisittain katsottuna täydellisessä auringonpaisteessa. Alue oli Beinn Eighe National Nature Reserve ja haikiksi valikoitui lopulta Coille na Glas Letiren Mountain Trail. Skotlannissa paikannimien muistaminen on kyllä hankalaa, tulee ihan mieleen se miten Washingtonissa intiaanikieliset paikannimet eivät aluksi meinanneet millään jäädä päähän. Joka tapauksessa polku oli mainio valinta. Pituutta oli mukavat 6,5 km ja korkeuseroa hyvin inhimillisesti noin 450 metriä. Tosin jännästi huomaan, että tuo 450 metriä ei oikein hahmotu, koska ehdin Washingtonissa tottua mittaamaan korkeuseroja jaloissa. Outoa kyllä, mutta tässä yhteydessä "noin 1500 jalkaa" hahmottuu ihan toisella tavalla kuin "noin 450 metriä".

Haikki alkoi Loch Mareen rannalla olevalta parkkipaikalta, ja järveä saikin sitten ihailla lähes koko haikin ajan. Coille na Glas Letire kääntyy suomeksi harmaan rinteen metsäksi, ja haikin aluksi taivallettiinkin pieni matka havumetsässä. Washingtonista tuttua metsän siimekseen turhautumista ei kuitenkaan tapahtunut, koska metsä oli hyvin pieni ja niin harvaa, että koko ajan näki järven sekä vastarannan huiput. Niistä upein oli Slioch, joka kuulemma on kuvakalenterien vakiokamaa. Metsääkin pitää kuitenkin kunnioittaa, sillä se on yksi harvoista Britannian luonnontilaisista metsistä. Ikääkin on ihan kunnioitettavasti, ilmeisesti ainakin 8000 vuotta.

Hieman ennen haikin huippukohtaa aluskasvillisuus muuttui minimaaliseksi ja alkoi tuntua todella siltä että ollaan vuoristossa. Ainoa pieni pettymys oli se, että Beinn Eighe pysytteli pilvessä. Haikin korkeimmilla kohdilla tunnelma oli hyvinkin samanlainen kuin jos olisi ollut Washingtonin Kaskadeilla noin 2000 metrin korkeudessa. Nyt sii oltiin kuitenkin noin 1500 metriä alempana. Pienet vuoristojärvetkin olivat hyvin tutun oloisia. Skotlanti onkin kyllä siitä jännä paikka, että vuorten korkeudesta kertovat luvut eivät anna ihan oikeaa kuvaa siitä, miten hienoja maisemat ovat. Katselin haikin mittaan järven takaa noussutta vastarinnettä ja yritin verrata Kaskadien maisemiin. Ehkäpä Kaskadeilla on vähän isompaa, mutta ei ero mitenkään olennainen kyllä ole. Ja Skotlannissa on kyllä se etu, että ilma ei ole niin ohutta. Sen huomaa veden kulutuksessakin.

Kolmantena päivänä sää ei sitten enää palkinnutkaan. Paluumatka oli aika pitkä kun maisemia ei oikein ollut ja reissun rasitukset painoivat. Eikä asiaa kyllä yhtään auttanut edellisillan takkahuonesessioiden tuottama pienimuotoinen krapula. Pysähdys idyllisen Applecrossin kylän pubissa on kuitenkin jäänyt mieleen. Pubin tunnelma oli jotenkin niin alleviivatun leppoisa ja kyllä se sentään tarttui minuunkin ainakin vähän kun sain olutta ja ruokaa. Siitä jatkettiin sitten Bealach nam Bon eli Britannian korkeimman solan yli. Noin 600 metriä merenpinnasta ei toki kuulosta kovin kummoiselta, mutta kyllä vain tunnelma solassa oli ihan samanlainen kuin mitä olen kokenut yli 3000 metrin korkeudessa muunmuassa Coloradossa ja Montanassa. Siihen oli varmasti osansa hirvittävällä tuulella ja sumulla, mutta kyllä vain kasvillisuuskin näytti juuri samalta.

Viimeinen pysähdys oli Eilean Donanin linna. Postikorttiainesta on tämäkin, ja moni on varmaan nähnyt linnan elokuvassa Highlander – kuolematon. Täytyy kyllä todeta, että pysähdyksen kohokohta oli valokuvan nappaaminen parkkipaikalta. Ei kierros linnan sisällä aivan huono ollut, mutta muistutti taas hyvin siitä, miksi yleensä menen maksullisiin sisäturistirysiin vain jos kyseessä on jokin aivan erityinen juttu. Toisaalta mitäpä sitä muutakaan olisi sadepäivänä tehnyt, ja jaloittelu linnalla katkaisi pitkän matkan oikein mukavasti.

Edinburghissa ei sitten paljon muuta ehdittykään kuin käydä hakemassa peribrittiläiseen tapaan currya illalliseksi. Aamulla oli aikainen herätys ja lento kotiin. Hyvä reissu, mutta kyllä tällaisista lyhyistä reissuista ystävien luo jää aina vähän sellainen ontto olo.

Muutama viikko sitten taasen tuli käytyä koulutusseminaarissa Naantalissa. Tilaisuus olisi ollut kaksipäiväinen, mutta en katsonut että minulla olisi ollut varaa olla poissa varsinaisista töistä torstaina. Se oli vähän sääli sikäli, että reissun hupiosuudet eli kylpylässä kylpeminen ja illallinen jäivät väliin. Aika raskas päivä oli kun lähdin kotoa hieman ennen aurngon nousua seitsemän aikaan ja tulin kotiin reilu 12 tuntia myöhemmin auringon jo laskettua.

Seminaarin päätteeksi sentään päätin pyörähtää nopeasti Naantalin vanhassa kaupungissa. Vasta kirkonmäellä kävellessäni oivalsin, että olin ollut paikalle ennenkin. Käynnistä vain oli vierähtänyt useampi vuosi, ja silloin sitäpaitsi tultiin kaverin kesämökiltä moottoriveneellä, joten vasta juuri kirkolla aloin olla tutuilla paikoilla.

Vierasvenesataman ympäristö on kyllä hieno alue. Äkkiähän se on kierretty, mutta kesäravintolat ja puutalokorttelit ovat todella tunnelmallisia. Kesäisellä veneretkellä alueella oli melkoinen hulina, sillä se osui Unikeon päivälle. Nyt tunnelma olikin sitten aivan eri. Kaikki kesäravintolat olivat tietysti jo tämän kauden osalta kiinni, enkä tavannut koko alueella kymmentä ihmistä. Menneen kesän hulinan pystyi vielä aurinkoisena syyspäivänä kuvittelemaan, mutta tunnelma oli hyvin unelias.

keskiviikkona, syyskuuta 16, 2009

Tässä muutamia kuvia viime viikonlopulta mökin pihasta ja lähiympäristöstä. Syksy on kyllä mukavaa aikaa.

keskiviikkona, syyskuuta 09, 2009

Syksyn alku on aika mukavaa aikaa. En jotenkin osaa harmitella kesän loppumista, vaan nautin vain väreistä, tuoksuista ja ilman kirpeydestä. Erityisesti pidän tästä meneillään olevasta ajasta, jona on vielä aika lämmintä, mutta ilmassa on jo aavistus syksyn kirpeydestä.

Mannertenvälisen matkailun ansiosta vuodenaikojen vaihteluun kiinnittää erityistä huomiota. Esimerkiksi nyt syksy nimittäin alkoi kuin veitsellä leikaten, ja sitä osaa arvostaa jotenkin enemmän. Seattlessahan ei siis toki vielä ollut tietoakaan syksystä. Maassa olevat muutamat keltaiset lehdet näyttivät heti jotenkin tosi miellyttäviltä. Vastaavastihan koin tänä vuonna kevään kaksi kertaa.

maanantaina, syyskuuta 07, 2009

Eilen oli mökkipäivä. Ja mökkipäivät ovat aina hyviä päiviä, etenkin silloin kun kummilapset ovat siellä. Kolmivuotias oli minun Seattlessa ollessani kertonut, että mökillä on kivaa koska kummieno on siellä. Nyt kun vihdoinkin todella olin taas siellä, ei poika tuntunut tietävän miten päin olisi. Niin hauskaa oli kun taas kaikki olivat koolla. Tytöllekin on tullut sen verran ikää, että hänen kanssaan voi kommunikoida ihan toisella tavalla kuin seitsemän viikkoa sitten. Olen hyvin iloinen, että hän ei yhtään vierasta minua vaikka onkin juuri siinä iässä että vierastaminen olisi odotettua. Köllöttelimme lounaan jälkeen hyvän aikaa vierekkäin sohvalla. Minä koska aiakeroväsymys painoi, tyttö koska hänellä on ikää viisi kuukautta.

Tarkoitukseni oli ajaa illaksi kotiin, mutta saunan ja illallisen jälkeen alkoi taas väsyttää siinä määrin, että katsoin parhaaksi yöpyä. Jälkeenpäin ihmettelen, etten heti älynnyt, että noin kannattaa tehdä. Aamulla kun heräsin automaattisesti ennen auringonnousua, jolloin ehdin töihin hyvin normaaliin töihintuloaikaan vaikka kävin välissä kotona suihkussa.

Tänään töissä olen sitten huomannut, että Seattlen reissu meni töidenkin osalta varsin putkeen, vaikka välillä olinkin hieman masentunut siitä, että ihan kaikki ei sujunut niin kuin olin ajatellut. Toin taas mukanani paljon uutta tietoa, ja asiat ovat taas tänään nykineet eteenpäin hyvällä vauhdilla. Ja lisäksi Seattlessa tekemistäni labrahommistakin tuli kotiin tuomista sen verran, että niillä pärjää hyvän aikaa, vaikka tuomisia olikin paljon vähemmän kuin olin ajatellut.

Taannoiseen USA:n kaupunkeja ruotineeseen kommenttiin on lisättävä, että myös Teksasin pääkaupunki Austin on varsin mukava kaupunki, Sen voisi ehkä listata kaupunkina, jossa voi hyvin viihtyä, mutta joita ei varsinaisesti voi matkan arvoisena pitää. Kuitenkin jos tykkää käydä kuuntelemassa musiikkia livenä, on Austinin 6th Street loistava paikka. Siellä on kymmeniä klubeja, joissa pääsee kuuntelemaan bändejä ilmaiseksi, kunhan ostaa ainakin yhden juoman. Ja ehkäpä Philadelphian ja San Diegon seuraksi kiinnostaviin kaupunkeihin joissa en ole käynyt voisi lisätä Nashvillen. En toki ole mikään suuri kantrin ystävä, mutta luulen että Nashvillessä olisi silti mukavaa käydä kuuntelemassa sitä livenä. Meininki on kuulemma saman henkistä kuin Austinin 6th Streetillä tai New Orleansin Bourbon Streetillä – mutta musiikki siis vain on kantria.

lauantaina, syyskuuta 05, 2009

Aikaeroväsymyspäivät ovat rankkoja. Varsinkin silloin kun Suomeen saapuu jo aamulla, päivä on tuskaisen pitkä. Kummilasten seurasta huolimatta en tänään onnistunut täysin vastustamaan päiväunien kutsua, mutta eipä kai parin tunnin nokoset vielä ihan täysin aikaerosta toipumista pilaa. Nyt on sitä paitsi sopivasti vielä valoisa vuodenaika, mutta yöt ovat kuitenkin jo pimeitä.

Kännykkään metrossa istuessani ja muina luppoaikoinani kirjoittamani blogitekstit on nyt lisätty. Kuviakin on tulossa kun vain ehdin ne lisätä.

perjantaina, syyskuuta 04, 2009

Tänä aamuna minulla oli vielä muutama tunti aikaa Washingtonissa. Ensimmäiseksi poikkesin kaupungin rautatieasemalla, Union Stationilla. Se olikin sekä sisältä että ulkoa aivan maineensa veroinen. Valtava rakennus.

Lopun ajan vietin Arlingtonin sotilashautausmaalla. Olin käynyt siellä aiemmin kuusi vuotta sitten, mutta se on niin vaikuttava ja hiljaiseksi vetävä paikka, että halusin käydä siellä uudestaan. Alue on valtava, ja valkoisia hautakiviä on silminkantamattomiin. Lisäksi kun ajattelee miten ja minkä takia nämä miehet ja naiset ovat kuolleet, ei oikein tiedä miten olisi. Minäkin olen heille ikuisessa kiitollisuuden velassa.

Lisäksi muutama viikko sitten kuolleen senaattori Edward Kennedyn hauta kiinnosti. Teddy onkin saanut kunniapaikan kahden murhatun veljensä läheltä. Nyt paikalla on vain muistolaatta ja risti, mutta kaipa siihen jotakin muutakin on tulossa. JFK:n haudalla on tulta, RFK:n haudalla vettä. Mitäköhän pikkuveli saa?

Tedin haudalla ilmeeni vakavoitui entisestään. Voi olla että hän ei ole Suomessa kovin tunnettu, mutta minulle hän oli yksi USA:n politiikan harvoista valopilkuista. Ja niin oli monelle muullekin. Tänäänkin haudalle oli jatkuvasti lyhyt jono.

Kennedyjen hautojen lisäksi poikkesin Tuntemattoman sotilaan muistomerkillä. Sen jälkeen olikin jo kiire takaisin hotellille ja lentokentälle. Nyt lennon lähtöön on aikaa reilu tunti.