perjantaina, syyskuuta 04, 2009

Tänään oli täysi turistipäivä. Tai no se alkoi vasta puolilta päivin, mutta kuitenkin. Ensimmäinen kohde oli Vakoilumuseo. Se oli ihan mielenkiintoinen ja ikävästi ylihinnoiteltu. Ei nyt varsinaisesti kaduta että tuli käytyä siellä, mutta kyllä se hyvin muistutti minulle siitä, minkä takia yleensä vietän aikani ulkonähtävyyksissä.

Seuraava kohde oli US Capitol, ja nimenomaan kierros sisätiloissa. Se kyllä muistutti hyvin siitä, miksi joihinkin sisäkohteisiin kannattaa kuitenkin mennä. Vaikuttava rakennus, varsinkin kun piti koko ajan mielessä, mikä rakennuksen merkitys on. Ja parlamenttitalossa sai Vakoilumuseosta poiketen valokuvatakin.

Oli kuitenkin hieman harmi, että parlamentti on lomalla, niin nyt ei ollut mahdollisuutta nähdä kuuluisia poliitikkoja. Kumman tahansa kamarin istuntoa olisi ollut mukava seurata hetken aikaa. Edustajahuoneen istuntosalia ei päässyt näkemään edes tyhjänä. Senaatin sentään pääsi.

Tässä vaiheessa jalat olivat erittäin poikki, ja päätin ottaa iisisti. Aloin kävellä hissukseen kohti National Mallin toista päätä. Välillä pysähdyin istumaan ruoholle ja soitin viimeisiä puheluita kavereille ja seurasin jonkin kaveriporukan leikkimielistä softball-peliä.

Matkan varrelle osuivat Washington Monument, Vietnam War Memorial ja Lincoln Monument. Viimeiselle tullessani aurinko oli jo laskenut. Oli mukavaa, että nyt ei ollut mitään painetta nähdä kaikki mahdollinen, vaan sain todellakin vain nauttia olemisesta. Olin nimittäin nähnyt kaiken jo edellisillä reissulla, monen National Mallin nähtävyyden jopa useammin kuin kerran.

Washingtonin ja Lincolnin monumenteille tulin juuri sopivasti auringon laskiessa. Ensin punaiseksi värjäytyi Washington Monument, sitten taivas. Olin ajatellut viivähtää paikalla vain lyhyen hetken, mutta niinhän siinä kävi, että odotin että aurinko oli laskenut kokonaan.

Illalliselle menin Georgetowniin. Tämä on yksi niitä Washingtonin miellyttävimpiä kaupunginosia. Niissä on tullut vietettyä turhankin vähän aikaa. Aina sitä tulee ensin kierrettyä niitä varsinaisia turistikohteita, ja se kaupungin todellisen arkielämän seuraaminen jää vähiin. Toisaalta, olisihan se nyt vähän outoa käydä Washingtonissa näkemättä National Mallia. Ja on kai sekin vähän outoa, että käy Washingtonissa, mutta ei ota kuvaa Valkoisesta talosta. Nyt kuitenkin kävi niin.

torstaina, syyskuuta 03, 2009

Eilen aamulla minulla oli aikainen herätys, sillä minun piti hypätä The El -junaan jo viideltä, jotta ehtisin lennolleni maan pääkaupunkiin. Eilen täällä nimittäin pelattiin US Open Cupin finaali, siis se ottelu, johon Seattle Sounders lunasti paikkansa kuusi viikkoa sitten voittamalla kotona Houston Dynamon. Samasta syystä tänään olikin sitten myöhäinen herätys.

Vastassa oli paikallinen DC United, jonka kannattajaporukka La Barra Brava on ylivoimaisesti tämän maan isoin, värikkäin ja äänekkäin. Vaan eipä tarvinnut meidänkään hävetä. Vaikka peli oli arkipäivänä yli 4000 kilometrin päässä kotoa, Seattlesta matkusti paikalle 100-150 laulavaa kannattajaa. Lisäksi ympäri stadionia oli parisataa hieman hillitymmin joukkuettaan seuraavaa fania.

Ja voi pojat että meidät palkittiin. Ensiksikin peli oli erinomaisen viihdyttävä ja stadionilla oli paras tunnelma mitä olen kannattamani joukkueen pelissä kokenut. Mutta se tulos: me voitimme 1-2 upean taistelun jälkeen. Tämä todellakin kruunasi reissuni. Tunnetta ei voi sanoin kuvailla.

Jospa kelaan vielä vähän takaisin. Päivä alkoi Valkoisen talon edessä ryhmäkuvalla. Alueella on tietenkin suuri määrä poliiseja, ja olimme hieman huolissamme siitä millaista huomiota saamme. Lopulta kuitenkin marssimme pois alueelta laulavana kulkueena usean poliisipartion ohi. Jokunen poliisi katsoi meitä vähän hassulla ilmeellä, mutta yksi kysyi kulkuetta tai laulua pysäyttämättä mitä porukkaa me olemme, ja vastauksen saatuaan sanoi jotakin sen tyylistä että that's cool.

Marssi jatkui reilun kilometrin verran kokoontumispaikaksi sovittuun baariin, jonne lopulta kokoontui yli sata seattlelaista. Valtasimme käytännössä koko baarin. Laulu raikasi aivan kuin kotona Seattlessa, ja paikalliset asiaakkaat olivat aika hämmästyneen näköisiä. Useimmat kyllä tuntuivat nauttivan kokemuksesta. Varmistimme poistuessamme baarin pitäjältä, että olemme tervetulleita takaisin, ja tämä ei epäröinyt sanoa että olemme.

Baarilta marssimme usean korttelin (yli puolen kilometrin) matkan maanalaisen junan asemalle. Oli iltapäivän ruuhka-aika, ja aiheutimme jonkinasteista kaaosta. Laulumme kaikui kuulemma usean kortteliin päässäkin. Jalankulkijat pysähtyivät ja kaivoivat kameroitaan esiin, ja autot joutuivat pysähtymään risteyksiin kun emme turhaan katkaisseet kulkuetta liikennevalojen vaihtuessa kesken kulkueen punaisiksi. Kun olimme aseman liukuportaissa ja laulu alkoi kaikua koko asemalla, paikalla ollut poliisi meinasi kurata housunsa. Olosuhteiden pakosta päätimme vaieta. Hetkeksi.

Stadionille saapuminen oli hieno hetki. Joukkue oli kentällä lämmittelemässä, ja stadion oli hiljainen. Aloitimme laulumme, ja lähes koko joukkue kääntyi tervehtimään meitä. Tämä oli varsin hillitty heilutus, pelin jälkeen oli hieman riehakkaampaa kommunikointia. Itse asiassa lauloimme voittolauluja siihen asti että stadionin valot sammutettiin ja meitä pyydettiin ystävällisesti poistumaan. Emme poistuneet katsomosta ennen kuin kaikki pelaajat olivat poistuneet kentältä, ja siinä meni lähes tunti.

Paluumatka maanalaisella oli sekin täyttä legendaa. Asema oli täynnä poliiseja, mutta se ei nyt pysäyttänyt laulujamme. Pakkauduimme yhteen vaunuun, ja laulut jatkuivat koko matkan. Ja lopun yön.

keskiviikkona, syyskuuta 02, 2009

Tänä aamuna heräsin junan kolinaan ja kirskuntaan. Ehkä siihen ääneen kyllästyisi piankin jos kiskojen lähellä asuisi, mutta minä heräsin hymyssä suin. Kerrankin sitä tiesi uudessa kaupungissa herätessä välittömästi missä ollaan.

Päivän ohjelmassa oli Chicagon keskustan arkkitehtuurin ja julkisen taiteen ihailua. Ihan ensimmäiseksi suuntasin kuitenkin kaupungin pahimpaan turistirysään eli Navy Pierille. Toki matkalla tuli nähtyä kaikenlaista, muun muassa The Bean aamupäivän valossa, keskustan arkkitehtuuria sekä Chicago-joen ylittäviä siltoja. Chicagon uusin pilvenpiirtäjä, Trump Tower, osui myös matkalle. Komeat lasiseinät.

Navy Pierin olisin toki jättänyt kokonaan väliin jollei Chicagon edustalla puolisen tuntia kiertävä risteily olisi lähtenyt sieltä. Reissu oli tietenkin riistohinnoiteltu, mutta ei kyllä kaduttanut yhtään. Sanoivat että Chicagossa on maan hienoin skyline. Ainakin New Yorkissa varmaan ollaan toista mieltä, mutta kyllä oli vaan tämäkin vaikuttava.

Loppupäivä menikin sitten keskustassa. Aluetta kutsutaan myös The Loopiksi sen ympäri kiertävien kiskojen mukaan. Pääsinkin ajamaan junalla useita kertoja, vaikka pyrin kävelemään lähes kaikki alueen kadut. Keskusta on kompakti, mutta juna säästää silti jalkoja.

Kirjaimellinen huippuhetki oli poikkeaminen Sears Towerin näköalatasanteella. Kyseessähän on Pohjois-Amerikan korkein rakennus, ja sitä se on muuten myöskin ollut aina. Maailman korkein rakennus se oli vuodesta 1974 vuoteen 1998. Virallinen lukema on 442 metriä, 527 jos katolla olevat mastot lasketaan mukaan. Kerroksia on 108, näköalatasanne on 103. kerroksessa 412 metrin korkeudessa. Näkymät ovat upeat: keskusta suoraan alla, tasankoa silminkantamattomiin kolmessa suunnassa ja sinisenä loistava Lake Michigan neljänteen. Järvihän on sen verran iso ettei vastarantaa näy. Noin 150 kilometriä taitaa olla leveys Chicagon kohdalla.

Jos tarkkoja ollaan, kyseessä oli kylläkin Willis Tower, sillä rakennus on saanut tämän uuden nimen heinäkuussa. Tuntuu vähän oudolta kyllä. Rakennushan rakennettiin alunperin 70-luvun alussa tavarataloketju Searsin toimistoja varten, ja alkuperäinen nimi säilyi yli 35 vuotta. Sears myi tornin jo viisitoista vuotta sitten, joten jäi tuo nimenvaihdos on silti luonteva käänne.

Ennen hotellille paluuta kävin vielä katsomassa Buckingham Fountainin. Suihkulähde on sinälläänkin ihan hieno, mutta tässä tapauksessa se "juttu" oli se, että useimmille se on tuttu "laatusarjan" Pulmuset (Married with Children) alkuteksteissä. Tunnelmasta puuttui vain Frankie-boy laulamasta. Tai no kyllähän se päässä soi.

Illan päätteeksi kävin katsomassa legendaarisen Chicago Cubsin pelin legendaarisella Wrigley Fieldillä. Olen jonkinasteinen stadionromantikko, joten tämä oli lähes pakollinen juttu. Ja kyllä kannatti. Peli nyt oli baseballia ja siksi tylsää, mutta stadionilla oli tunnelmaa. Se ei ollut yleisön luomaa tunnelmaa, vaan se vain huokui stadionista. Etenkin katsomon alla myyntipisteissä tuntui siltä kuin olisi matkustanut ajassa taaksepäin. Stadionhan on rakennettu vuonna 1914.

Yksi stadionin erikoisuus on myös se, että takarajoja (niitä on baseballissa kaksi) reunustavilla kaduilla olevien talojen katoilla on katsomoita. Ne eivät ole osa stadionia, vaan talojen omistajat myyvät lippuja näihin katsomoihin. Alunperin toiminnalla ei ollut Chicago Cubsin suostumusta, mutta nyttemmin talojen omistajat ja Cubs ovat sopineet miten Cubs saa osan tuloista. Kaikilla muilla pääsarjojen stadioneilla ratkaisu on ollut rakentaa korkeat aidat niin että talojen katoilta ei näe stadionille. Cubsin ratkaisu on minusta tyylikäs.

Yhteenvetona Chicagosta voi todeta, että se pääsee lyhyelle USA:n lomamatkan arvoisten kaupunkien listalle. Ykkösketjussa ovat New York City, San Francisco ja Washington, DC. Chicago pääsee sitten kakkosketjuun Bostonin kaveriksi. Suurin varauksin voin suositella myös Seattlea, New Orleansia, Los Angelesia ja Las Vegasia. Nämä eivät sovi kaikille, mutta jos näiden kaupunkien erityispiirteet tuntuvat houkuttelevilta, matkaan tuskin pettyy. Paitsi Los Anglesiin kyllä pettyy helposti, se kun on aika karsea paikka ennen kuin sitä alkaa ymmärtää. Lupaavista kaupungeista minulla on katsastamatta enää Philadelphia ja San Diego. Mikään muu kaupunki ei houkuta oikeastaan millään tasolla.

Silti edelleen korostaisin, että ei tähän maahan kannata kaupunkilomalle tulla. Paitsi New Yorkiin tietenkin. Ja myös ajatukset maan läpi ajamisesta kannattaa unohtaa. Se kuullostaa tietenkin hauskalta idealta, mutta ihan oikeasti siinä ei ole mitään järkeä, sillä maan keskiosissa ei ole mitään nähtävää. Läntisissä osavaltioissa voi tehdä useita yhtä pitkiä automatkoja, joilla maisemat ovat lähes koko ajan upeita, ja jokaisena päivänä näkee jotakin aivan erityistä.