maanantaina, lokakuuta 20, 2008

Viikonloppu olikin sitten täynnä yllättäviä tapahtumia.

Lauantaina saamastani polvivammasta syytän Sakari Saarista, Henri Mynttiä ja Jonne Hjelmiä. Ensimmäinen antoi aivan unelmanomaisen kierteisen pystypallon, josta keskimmäinen pääsi vastatusten Hongan maalivahdin kanssa. Kolmas sitten pisti maalivahdin eteensä torjuneen pallon maaliin, jolloin tietenkin koko porukka hyppi lankkukatsomosta alas halailemaan pelaajia. Minun hypyssäni sattui polveen. Ihan mitätön tilanne, josta ei millään olisi voinut uskoa seuraavan mitään lääkärikäyntiä vaativaa. Diagnoosi on kuitenkin lukkopolvi, hoito todennäköisesti tähystys, ja ennuste se että olen muutamassa viikossa täysin toipunut. Ja olin vielä poikkeuksellisesti vieraspelireissulla täysin selvin päin. Tai ehkä se oli juuri se virhe, sillä selvin päin hypystä ja liikkeistä puuttui se tarvittava rentous.

Elämää tämä ei ihan hirveästi rajoita. Tänäänkin olen vielä lähdössa Kaisaniemen kentälle sirkustellttaan PMMP:tä kuuntelemaan. Onneksi tuli siellä Helvetinkolullakin jo käytyä. Huomisia sokkotreffejä ajatellen voisi todeta, että onpahan ainakin antaa helppo tuntomerkki. Kyynärsauvoillahan tässä nimittäin tepastellaan toistaiseksi.

Sunnuntaina sitten rysähti lisää. Tämänkin voi laskea kuuluvaksi tapahtumasarjaan, joka lähti liikkeelle Sakari Saarisen kierteisestä pallosta. Olin nimittäin lukkopolven takia ollut koko päivän isäni kyydittävänä, lääkärissä ja äidin ruokia syömässä. Kun isä toi minua illalla kotia kohti, eteemme tuli kolmion takaa auto. Siihen sitten rysähdettiin auton kylkeen niin että molemmat autot näyttävät menevän lunastukseen. Nopeutta oli ehkä hieman alle 60 km/h, joten vielä tuossa nopeudessa auton turvaominaisuudet pelastivat sen, että kukaan ei saanut kummassakaan autossa mitään vammoja. Turvatyynytkin laukesivat, mutta niistä ei vielä tässä nopeudessa ollut mitään iloa. Kauhun hetkiä ja pitkiä sekunteja koin siinä vaiheessa kun tajusin auton ajautuvan vastustajien kaistalle. Onneksi ei tullut ketään vastaan. Myöhemmin tien laidassa poliisia odotellessamme katselin ohi kiitäviä rekkoja hyvin puistattuneena. Nyt tosiaan kuitenkin selvittiin pelkillä peltivaurioilla. Korvat kyllä soivat vielä nukkumaan mennessäkin, oli se sen verran kova rysäys.

Vastapuoli tunnusti heti minulle ja myöhemmin poliisille, että hänen vikansahan kolari oli. Sen puolesta ollaan rahallisestikin turvassa. Nyt kylläkin näyttää siltä, että isä saa omaan vakuutukseensa kuuluvan uusarvolunastusedun turvin uuden auton pelkän omavastuun hinnalla. Suht uusi autohan oli kyseessä. Tänään haettiin toisen lääkärireissun yhteydessä autosta irtain tavara pois, ja olihan se aika karun näköistä jälkeä mitä oli tullut. Ja kyllä se tunnelma, joka autossa oli turvatyynyjen paukahtamisen ja pysähtymisen välillä jää ikuisesti mieleen. Ihmeen rationaalisesti sitä osasi kuitenkin toimia vaikka välitön järkytys oli suuri. Kysyin ensin isältä oletko kunnossa. Kun oli, käskin laittaa hätävilkut päälle ja käydä viemässä varoituskolmion. Isä totesi soittavansa poliisin paikalle ja itse menin katsomaan mitä vastapuolelle oli käynyt. Tosin sen verran tuossa oli tunnekuohua, että kaikessa hötäkässä kyynärsauvat unohtuivat aluksi takakonttiin

Ensimmäinen poliisipartio tulikin paikalle hyvin nopeasti, ja alkoi varoittaa liikennettä vastaantulijoiden kaistalla olevasta autosta. Toista partioita saikin sitten odotella melkoisen pitkään, mutta kun he tulivat, poliisien jämäkkää ja järkevää toimintaa oli hieno seurata.

perjantaina, lokakuuta 17, 2008

Viime aikoina minulla on näemmä ollut paljon sellaista elämää, josta tänne ei kirjoiteta. Loppuviikko meni työreissussa Helsingissä. Koska ohjelma alkoi torstaina klo 9, oli fiksua mennä Helsinkiin jo keskiviikkoiltana. Erityisen fiksua se oli kylläkin siksi, että keskiviikkona oli tilaisuus käydä katsomassa vähän bändejä.

Mainitsemisen arvoisia näistä bändeistä oli kaksi: Underwater Sleeping Society ja Pintandwefall. UWSS:stä olin hädin tuskin kuullut ennen tämän keikan huomaamista, mutta Myspacesta kuuntelemani UWSS:n musiikki lupasi ihan hyvää. Ei siitä kuitenkaan livenä jaksanut ihan hirveästi innostua. Ja sitäpaitsi, tämän tyyppistä musiikkia ovat tehneet sadat bändit, ja moni huomattavasti paremmin. Joku Radiohead nyt ainakin.

Pintandwefall oli kyllä edellisen kerran tapaan varsin hauska. Soitto oli huomattvasti tiiviimpää kuin edellisellä kerralla, mutta "omaperäisestä ja hieman sekoilevasta esiintymistyylistä" oli vielä ihan riittävästi jäljellä. Ehkä yllätävin veto oli, että yhden kappaleen ajaksi lavalle likkojen eteen tuli pari ninjaa miekkailemaan.

Hauska juttu oli myös se, että PAWF myi keikalla uutta Maxi Baby -vinyylijulkaisuaan. Jokaisessa myytävässä levyssä on uniikit tyttöjen itse piirtämät kannet. Kun katselin levyjä, niitä myymään nakitettu kaveri mainitsi, että bändi on parhaillaankin piirtämässä lisää kansia. Olihan siitä yksi pakko ostaa. Saapa nähdä missä vaiheessa tuota pääsee kuuntelemaan.

Työreissun iltaohjelmaan kuului illallinen Storyvillen alakerrassa ja päälle ihan hyvää New Orleans -tyylistä Jazzia. Salissa leijaili vahva tupakan savu. Tai no enemmistö taisi olla sikareita. Enpä ollut tiennytkään, että tällainen on vielä toistaiseksi mahdollista.

sunnuntaina, lokakuuta 12, 2008

Tänään toteutuin pitkäaikaisen ajatuksen käydä Helvetinkolulla. Helvetinkoluhan on Helvetinjärven kansallispuiston pääkohde. Nyt kun on läntisen USA:n kansallispuistot tullut kierrettyä, oli kai jo aika käydä katsastamassa tämä aivan kotikulmilla oleva.

Helvetinjärven kansallispuisto näyttää olevan aika lailla samalla tavalla järjestetty kuin amerikkalaiset kansallispuistot: tietä pitkin pääsee hyvin lähelle pääkohdetta, mutta sen lisäksi on paljon teistä etäisempää erämaata. Tämänpäiväiselle käppäilylle tuli pituutta neljä kilometriä, siis Helveltinkolu on kahden kilometrin päässä parkkipaikalta. Parkkipaikalla oli myös kioski, joka oli tosin mennyt lokakuun alussa talveksi kiinni.

Täytyy myöntää, etten odottanut Helvetinkolulta suuria. On sitä kuitenkin tullut aika monenlaisessa kanjonissa Amerikan mantereella käytyä. Helvetinkolu kuitenkin pääsi tekemään suuren vaikutuksen; ehkä osin siksi, että Suomessa ei odottaisi olevan tällaisia paikkoja, mutta kuitenkin. Ei se nyt niin syvä rotko toki ole, mutta seinät ovat todella pystyt. Ylhäältä Helvetinjärven näköalapaikalta alas järven rantaan mennessäni en kylläkään ensin edes huomannut koko rotkoa. Alhaalla Helvetinjärven rannalla taukotuvalla ihmettelinkin jo, missä Helvetinkolu oikein on, mutta intuiitio vei oikeaan suuntaan järven rantaa pitkin. Ennen tätä söin kuitenkin välipalan nuotiopaikan loimussa. Ruisleipä maistui, mutta huomasin että en ole ehkä enää oikea suomalainen, sillä kaikki muut olivat älynneet tuoda makkaraa paistettavakseen.

Nuotiopaikalla sain kiinni jutunjuuresta ventovieraiden ihmisten kanssa, Erämaassa ehkä suomalainenkin muuttuu hieman sosiaalisemmaksi. Toki polulla kun tervehdin kaikkia vastaantulijoita, muutama katsoi minua tuppisuuna sillä tavalla oudosti. Raipas enemmistö toki tervehti takaisin.

Helvetinkolun ja Helvetinjärven lisäksi pelkkä syksyinen metsä oli upean näköistä. Nyt olikin viimeiset hetket, että puissa oli vielä lehtiä. Ilokseni huomasin, että suomalaisesta metsästä saa myös hienoja valokuvia. Seattlessa aurinko on niin paljon kirkkaampi, että valoisten ja varjoisten kohtien kirkkausero on suurempi kuin kameran dynamiikka, mutta Suomessa sekä valot että varjot näkyvät yhtä aikaa hienosti.

Helvetinkolulle ajoin Teiskon läpi. Se on minusta jotenkin tosi tunnelmallista maisemaa, ja nytkin keltaisten puiden reunustamat järvet olivat upean näköisiä. Oman lisänsä tunnelmaan tuo Teiskon monet kylät, joista yhdellä on ehkä Tampereen hauskin nimi: Velaatta. Velaatassa kyllä näyttäisi taas olevan palvelut nollissa, kun klassinen Velaatan baarikin näkyi olevan taas poissa toiminnasta, ja kylän suurin nähtävyys Maitolaiturimuseo oli sekin sulkenut ovensa. Tuolla Maitolaiturimuseossa tuli joitakin vuosia sitten käytyäkin. Kyseessä on maitolaiturin sisään rakennettu maitolaitureiden historiasta kertova museo. Sisällä mahtuu hädintuskin kääntymään, mutta siitä huolimatta ainakin silloin seinään oli merkitty nuolella kiertosuunta. Se on sitä tamperelaishuumoria.

Tuo viimeisen kuvan kukka on muuten valokuvattu ihan vain Teiskossa seututie 338:n varrella. Parin metrin päässä asfaltin reunasta tuo kasvoi.

lauantaina, lokakuuta 11, 2008

Egotripin ja Maija Vilkkumaan lisäksi viime aikoina on kuuntelussa ollut muutama muukin levy. Jonna Tervomaan Lemmikit 1998-2008 -kokoelma sai muistamaan, miten upeasta laulajasta ja urasta on kyse: 21 kappaleen verran upeita hetkiä, ja enempäänkin olisi ollut varaa. Ilkka Mattila on kirjoittanut levyn mukana tulevaan vihkoseen hienon esipuheen, josta lainaan tähän kohdan joka sai nyökyttelemään listan jokaisen sanan kohdalla.

Jonna Tervomaa on muuttunut vuosien mittaan perinteen mukaiseksi singer-songwriteriksi, mutta hänen todellinen pääomansa on ääni. Se syntyy vaivattomasti ja soi tarkasti, ja siinä on sopivassa suhteessa itsevarmuutta, lempeyttä, epätietoisuutta, vihaa, lämpöä, ilkikurisuutta, kiimaa, ja surua.

Jonna Tervomaahan levytti ensimmäisen kokonaan itse säveltämänsä kappaleen vasta neljännelle levylleen, mutta sanat ovat aina olleet omat. Se tuo tulkintaan syvyyttä ja tunnetta – kaikkia noita asioita joita Mattila listaa.

Lisäksi kuuntelussa on ollut Matti Johannes Koivun Irwin Goodmanin lauluja. Tämähän on jo joitakin kuukausia vanha julkaisu, mutta sain hankittua sen vasta nyt. Kerta kaikkiaan upea levy. Koivu on herkän tulkinnan mestari. Esimerkiksi Ei tippa tapa ja Työmiehen lauantai saavat aivan uudenlaisia sävyjä, kun Koivu laulaa ne herkällä äänellään akustisesti säestettynä. Reteily muuttuu surumielisyydeksi. Levyn päättävä Tervemenoa jätkänretale tuo tipan silmään.

Kolmantena kuuntelussa on ollut Vuokko Hovatan Lempieläimiä, josta kirjoitinkin kuukausia sitten sen verran, että Myspacessa olleiden näytteiden perusteella se on upeaa musiikkia. Niin on. Sävellykset ovat pääasiassa Kerkko Koskisen ja Tuure Kilpeläisen, sanoitukset Aulikki Oksasen. Eihän näillä parametreillä mitään ihan tavanomaista voisi syntyäkään.

perjantaina, lokakuuta 10, 2008

Eilen Yo-talolla mieleeni tuli, että olen siellä kokenut vuosien varrella monia upeita hetkiä. Zen Cafén keikkatauoltapaluukeikat ilman uutta levyä keväällä 2002, syksyllä 2004 ja keväällä 2006 (huikein tunnelma mitä missään koskaan), Scandinavian Music Groupin uran ihan ensimmäinen keikka 15.2.2002 (sanat eivät riitä), Kemopetrol vuoden 2000 Tammerfestin päätteeksi sunnuntaina (upeaa chillailua rankan putken päätteeksi), Ultramariini Tammerfesteillä 2004 (ostin levyn seuraavana aamuna). Ja paljon muuta.
Olipahan iltamat. Bändi tuli lavalle ja sanoi: "Me olemme The Trippers, ja me pidämme Egotripin ja The Beatlesin musiikista."

Beatles-vaikutteet jäivätkin Egotripin uudesta levystä mainitsematta. Se oli jotenkin niin ilmeinen asia, ettei se tullut blogiin kirjoittaessa mieleen. Ja onhan niitä vaikutteita aina ollut – Knipihin kasvatti muutama vuosi sitten samanlaisen parrankin kuin Paul McCartney kasvatti vuonna 1967 – mutta tällä uudella levyllä ne huomaa sellainenkin, joka on kuunnellut Beatlesinsa vain aivan pinnallisesti.

Mutta keikkaan. Tämähän oli nyt toinen Egotripin keikkatauon jälkeen heittämä keikka. Eilen The Trippers oli Helsingissä, huomenna Turussa.
Tapansa mukaisesti he aloittavat tauon jälkeisen keikkailun pseudonyymin alla, sanovat harjoituskeikoiksi. Tänään bändi soitti koko uuden levyn ja paljon vanhaa materiaalia – niin paljon että keikka venyi yli kaksituntiseksi. Kaikki oleellinen kuultiin, tärkeimpinä minulle yhä edelleen Polkupyörälaulu, Unihiekkaa ja Koivuniemen herra. Oli muuten paras fillariveto minkä olen toistaseksi kuullut.

Mutta hienointa oli keikan tunnelma. Kun tulin paikalle alle puoli tuntia ennen keikan ilmoitettua alkamisaikaa, paikalla oli noin 20 henkeä. Keikan aikanakin väkeä ei montaakaan yli sataa ollut. Varsin intiimi oli henki. Bändi soitti parhaille tamperelaisille ystävilleen, ja oli tullut rennolla otteella kokeilemaan, miten biisit sujuisivat. Osa meni oikein hienosti, mutta suurimman osan kanssa oli kaikenlaista pientä sekoilua, väärin soittamista ja etenkin sanojen unohtelua. Ja kaikki sillä tavalla "tänään ei haittaa vaikka ei mene putkeen" -hengessä. Itse asiasta keikasta tuli mieleen Scandinavian Music Groupin alkutaipaleen keikat. Tuon mokailun lisäksi nimittäin välispiikit olivat aivan käsittämättömän häröjä. Esimerkiksi: "meidät tunnetaan myös nimellä Lauluyhtye Kieku ja Kaiku" ja "meillä on heavy-tausta, ja se näkyy siinä että kertosäkeet vedetään korkeelta ja kovaa." Ja lisäksi paljon sekavampia juttuja, joita ei voi muistaa.

Ensimmäisten encorejen lopuksi Mikki sanoi että vedetään vielä yksi ässä hihasta. Sitten alkoi Gloria, joka ensimmäisellä yrityksellä päättyi toiseen riviin ja kaaokseen. Toinen yritys päättyi samaan riviin, naureskeluun ja kysymykseen "onko teillä aikaa, me vedetään tää vaikka väkisin?" Kolmas yritys päättyi kertosäkeen alkuun ja totaaliseen repeämiseen. Neljäs yritys alkoi pitkän odottelun jälkeen kertosäkeestä, ja meni kunnialla loppuun.

Toisten encorejen jälkeen Mikki tuli vielä lavalle sanomaan, että tänään oli tullut kuluneeksi tasan 15 vuotta Egotripin ensimmäisestä keikasta. Samalla hän kehoitti lähtemään kotiin, ennen kuin hän toistaa vanhaa tapaansa tulla loppuillasta kännissä soittamaan Eaglesia. Siitähän yleisö innostui vaatimaan Eaglesia, ja Knipikin tuli siihen kannustamaan. No, Mikki alkoi soittaa ja laulaa Desperadoa vaikkei muistanut sanoja, Knipi repeili lavan vieressä aivan täysillä.

torstaina, lokakuuta 09, 2008

Egotripin uusi levy on aivan loistava! Ennakkotiedot johdattivat oikeaan tunnelmaan, ja valitsemani kuuntelutilanne myöhään illalla hämärässä valossa oli oikea valinta. Yllättäen moni edellisessä blogimerkinnässä mainitsemani kappale on säveleltään ja sovitukseltaan iloinen pop-ralli – sanoiltaan ei toki niinkään. Ja toisaalta moni positiiviselta tai neutraalilta kuulostava kappaleen nimi on niitä ranteet auki -henkisiä; tosin jos minulla joskus on häät, voisin soittaa ihan ironiahengessä tämän levyn Häälaulua. Tosin en varmasti saisi lupaa. No, on siellä muutama oikeasti positiivinenkin kappale.

Oli hieman hämmentävää kuunnella kappaletta Kuules Aino. En kai ole ainoa, joka kuulee siinä suoraa lainaa Paul Oxley's Unitin klassikosta Terry's Inside?

keskiviikkona, lokakuuta 08, 2008

Ostin aamulla Egotripin uuden levyn. En ole vielä ehtinyt kuunnella sitä, koska ajattelin tehdä sen kotisohvalla kaikessa rauhassa musiikkin keskittyen. Rippasin levyn jo kuitenkin tietokoneelle, ja kappaleiden nimet kyllä pistivät hymyilyttämään. Levyn nimiraita on Maailmanloppua odotellessa. Lisäksi levyllä on muun muassa kappaleet Kaikenlaista harmia, Mies räjähtää, Ei se tästä ja Suruisa. Veikkaan että Knipillä on näissä sormensa pelissä.

Kaiken kaikkiaan jännittää aika paljon, mitä levyltä oikein löytyy. Ennakkotietojen mukaan musiikki on muuttunut taas aika paljon. Tänä iltana olisi siis tarkoitus tuohon syventyä, ja huomenillalla on sitten The Trippersin keikka Yo-talolla.
Katselin työhuoneessani vanhojen tavaroiden siivouksen takia täyttynyttä roskista, että mikä on kun ei ole tyhjennetty. Sitten tulin ajatelleeksi, että siivoja taitaa täällä käydä vain kerran viikossa. Jotenkin sitä Seattlessa alkoi pitää päivittäistä työpisteen siivousta normaalina. Oikeastihan on toki vain mukava, että työpisteellä käy joku vieras ihminen vain kerran viikossa.

tiistaina, lokakuuta 07, 2008

Verottaja oli sitten muistanut kirjeellä. josta selvisi, että ensimmäistä kertaa elämässäni saan oikein tuntuvan veronpalautuksen. Nyt kävi näin, koska viime vuoden tulot olivat vähän poikkeukselliset ja sekavat, enkä jaksanut ulkomailta käsin säätää veroprosenttia kohdalleen.

Täytyy myöntää, että veronpalautussumman näkeminen sai mielen iloiseksi. Oikeastihan nyt pitäisi tietenkin olla pahoillaan siitä että tuli munattua. Verottajahan antaa rahoille vain 2,5 prosentin koron, joten jopa perinteisistä suomalaisista pankeista olisi saanut tällaiselle pitkäaikaiselle talletukselle huomattavasti korkeampaa korkoa, sittemmin valtion syliin menneistä islantilaispankeista nyt puhumattakaan. Puhutaan kuitenkin vähintään useista kympeistä tai ehkä jopa satasista, jotka jäivät nyt saaamatta.