tiistaina, helmikuuta 26, 2008

Kanada on kyllä jännä paikka. Ensinäkemältä se on ihan kuin USA, mutta se on sittenkin erilainen. Sitä on hankala panna sanoiksi. Lausahdus Kanadassa on ilmainen terveydenhoito ja USA:ssa tuliaseita kylläkin tietyllä tavalla tiivistää eron.

Kaikenlaista pientä tuli kyllä viikonlopun aikana havainnoitua. Kuten vaikkapa se, että Whistlerissä kaikki työntekijät tuntuivat olevan australialaisia hiihtopummeja. Hissipojat, hiihdonopettajat, tarjoilijat, you name it. Kansainyhteisö on varmaan siinä mukana oleville ihan hieno asia.

Myös kieli on Kanadassa paikoin erilaista. Esimerkiksi siellä WC on washroom kun täällä etelässä on käytössä kummallinen restoroom. Toinen heti mieleen tuleva on että suuntavilkut ovat siellä flashers kun täällä on signals. Ehkä sitäkään sanaa ei voi täällä etelässä käyttää. Ainakin google nimittäin löytää tuolla hakusanalla jotain ihan muuta kuin suuntavilkkuja.

Laskujen osalta pidennetty viikonloppu Whistlerissä oli kerrassaan mainio. Lauantaina oli aamupäivällä aika pilvistä, mutta sunnuntai ja maanantai saatiinkin laskea lähes pelkästään auringossa. Valokuvia katsellessa tuli kyllä mieleen, että taisin keskittyä valokuvaamisen sijasta laskemiseen. Ja se on ihan hyvä se.

Rinteet olivatkin minusta aivan loistavia. Tosin rinnealueen kokoa ehkä hieman liioitellaan. Kyllä minulle jäi sellainen kuva, että vaikkapa Portes du Soleilissa (jossa olin viime keväänä) on paljon enemmän laskettavaa. Vaikea näitä toki on näin perstuntumalta vertailla.

Whistlerin kylä on rakennettu 1980-luvulla (ensimmäinen hiihtohissi kylläkin avattiin vuonna 1966), ja mallia on otettu eurooppalaisista alppikylistä. Tämä kyllä näkyykin, ja paikka on tavallaan ihan viihtyisä. Kaikki on kuitenkin ihan feikkiä, ja se kyllä hieman häiritsee. Whistler on hiihtokeskusten Las Vegas.

Kuuden tunnin ajo mennen tullen joka tapauksessa todellakin kannatti. Tänään lasketeltiin ensin koko päivä ja sitten ajettiin Seattleen. Ihmeen kivuttomasti se meni, vaikka Vancouverin ruuhkissa meinasi hermo taas kerran mennä. Sea-to-Sky Highway saatiin ajettua auringon laskiessa, ja maisemat olivat kyllä vielä upeampia kuin viimekertaisella kesäisellä reissulla.

perjantaina, helmikuuta 22, 2008

Vasta kun parisen viikkoa sitten valitin että Seattlessa sataa koko ajan, nyt on sitten ollut ainakin viikon ajan aurinkoiset kelit. Aiemmat puheeni Olympian vuoriston Seattleen muodostamasta osittaisesta sateen katvealueesta (engl. rain shadow) eivät olekaan aivan katteettomia. Sekä idässä että lännessä nimittäin on näkynyt pilviä lähes koko ajan, mutta täällä senkun porottaa.

torstaina, helmikuuta 21, 2008

Meneillään juuri nyt: kuunpimennys. On muuten ensimmäinen kerta kun olen uudelleenrajannut valokuvaa blogia varten. Tai sen puoleen tehnyt mitään muitakaan käsittelyjä.

tiistaina, helmikuuta 19, 2008

Tänään tarkoitukseni oli mennä töihin vapaapäivästä (President's Day) huolimatta. Vaan kun luonto päättää tarjota toista päivää peräkkäin pilvetöntä taivasta, eihän sitä vain voi. Siispä suuntasin heti aamusta Stevens Passiin laskettelemaan. Ylimmässä kuvassa on matkanvarrella kuvaamani Mount Index. Se on kyllä komea vuori, varsinkin siitä kulmasta josta sitä ei päässyt millään kuvaamaan. Alemmassa kuvassa taasen näkyy korkeimpana Glacier Peak, Stevens Passin Seventh Heavenin aluueelta kuvattuna. Glacier Peak on Washingtonin tulivuorista syrjäisin, eikä taida näkyä millekään maantielle. En ollutkaan aiemmin nähnyt sitä.

maanantaina, helmikuuta 18, 2008

Viikonloppu meni Tyynenmeren rannalla ja Astorian suominähtävyydet kiertäessä. Osittain seurattiin samoja polkuja kuin Lewis ja Clark kuuluisalla vuosien 1804-1806 löytöretkellään.

Reissu alkoi perjantai-iltaisella lauttamatkalla Seattlen keskustasta Puget Soundin yli Olympian niemimaalle. Siellä ajettiin yöksi Forksiin saakka, jotta heti aamulla olisi maisemia, joissa ei olla ennen oltu. Nukkumaan ennen yhtätoista ja ylös heti kuuden jälkeen: tällainen on kuri road tripillä.

Lauantain mittaan ajettiin koko Washingtonin rannikko. Siihen mahtuikin monenlaista. Rantojen lisäksi poikettiin Olympian kansallispuistossa Quinault-järven lähistöllä olevassa sademetsässä.Keli oli mukavasti pilvinen, jolloin tiheässä metsässäkin sai järkeviä valokuvia. Normaalistihan ongelmana on, että osa kuvasta palaa puhki ja loput on niin tummaa ettei siitä näe mitään. Nyt oli lähes optimiolosuhteet valokuvaukselle, ja ehkäpä sademetsään muutenkin sopii synkeä ja utuinen keli auringonpaistetta paremmin. Tunnelma oli kuin satumetsässä.

Washingtonin hiekkarannoilla olisi saanut ajaa Olympian kansallispuiston ulkopuolella autollakin ihan niin paljon kuin sielu sietää. Ja näin olisi voinut aivan hyvin tehdä matkaa, sillä hiekka on kovaa ja teitä rannalle on melko tiuhaan. Päätimme kuitenkin monestakin syystä jättää tämän väliin, päälimmäisenä ehkä kokemukset siitä, miten hauskaa hiekkarannalla on vaihtaa puhjennutta rengasta. Ei se hiekka nimittäin ihan niin kovaa kuitenkaan ole, ei ainakaan Teksasissa. Pari kertaa auto oli toki hiekkarannalla parkissa kun käppäilimme ympäriinsä.

Lauantai päättyi Cape Disappointmentin majakalle. Auringonlasku oli komea ja paikka muutenkin ihan hieno. Se olikin luultavasti viimeinen sellianen Washingtonin paikka, joka mainitaan usein matkaoppaissa, mutta jossa en ollut käynyt. Tai no on Seattlessa toki kaikenlaista. Mutta kuitenkin, tämän viikonlopun reissua ehkä hieman vaivasi se, että kohteet olivat sellaisia, joihin ei ollut aiemmin tullut mentyä ihan vain sen takia, että kiinnostavampaakin tekemistä on.

Yksi tällainen kohde on Astoria, noin kymmennentuhannen asukkaan kaupunki Columbia-joen suistossa. Se mikä tänne Washingtonin ja Oregonin rajalle veti on se, että Astorian ovat aikoinaan asuttaneet lähinnä suomalaiset, ruotsalaiset ja norjalaiset siirtolaiset. Vuoden 2000 väestönlaskennan mukaan kaupungissa asuu nykyisinkin kuutisensataa suomalaisten jälkeläistä. Suomalaisten siirtolaisten jälki ei sinällään kaupungissa juurikaan enää näy. Entinen suomalaisten siirtolaisten kokoontumispaikka Suomi Hall on päässyt aika pahaan kuntoon ja lähes sen päälle on rakennettu Columbia-joen ylittävä silta. Se silta on kyllä hieno: pituutta on noin kuusi ja puoli kilometriä.

Suomi Hallin lisäksi Astoriassa on pieni Tapiola Park ja suomalaisetn siirtolaisten ylläpitämä Finn Ware -kauppa. Pettymyksekseni sieltä ei saanut salmiakkia, vaan ainoastaan ruotsalaisten karseaa saltlakritsia-, ja muutenkin karkkivalikoima oli aika vaisu. Monille tärkeistä tuotteista Turun sinappia ja Juhlamokkaa oli tarjolla; minä ostin Linkosuon kuivattua ruisleipää. Astiaston tuolla olisi voinut laittaa uusiksi: Iittalan ja Arabian useita sarjoja oli tarjolla. Katsoin mitä Kartio-juomalasi maksaa: 10 dollaria. Ei kovin paha.

Astorian lisäksi tänään kierrettiin Lewisin ja Clarkin jalanjäljillä Fort Stevensissä ja Fort Clatsopissa. Ensinmainitussa nähtiin Cape Disappointmentin tapaan komeita maisemia Columbia-joelle ja Tyynellemerelle. Itse asiassa tuulisessa ja aurinkoisessa kelissä tyynenmeren vastatuuleen murtuneet aallot olivat ehkäpä komeimpia mitä olen nähnyt. Fort Clatsop oli oikein National Park Servicen ylläpitämä paikka, mutta siellä ei ollut kyllä oikeastaan mitään alkuperäistä nähtävää. Ehkäpä näyttelyt ja 50-luvulla rakennettu alkuperäisen linnoituksen kopio kuitenkin herättivät sopivasti kiinnostusta tätä historiaa kohtaan.

torstaina, helmikuuta 14, 2008

Tänään sain illansuussa puhelun Utahista. Työkaverini on siellä ystävänsä kanssa laskettelulomalla, ja lunta oli tänä iltana tullut siihen malliin, että matka eteni I-15:llä alle 10 km/h nopeudella. Olivat sitten vieläpä matkassa ilman karttaa, ja kun se ramppi josta olisi pitänyt palata kämpille oli suljettu, jäi ainoaksi vaihtoehdoksi soittaa apua. Hain heille sitten Google Mapsistä vaihtoehtoisen reitin, ja nyt he ovat onnellisesti kämpillä. Normaalisti matkaan olisi mennyt tunti, nyt meni neljä. Puhelun jälkeen sentään helpotti, ja ohjeideni avulla pääsivät perille alle tunnissa.

Itse en kyllä autoilisi vuoristossa ilman karttaa, en ainakaan talvella. Onneksi nykytekniikka pelasti tällä kertaa.

keskiviikkona, helmikuuta 13, 2008

Tänään pääsin vihdoinkin iltamäkeen. Snoqualmie Passiin vievä tie oli menomatkalla jopa täysin sula, ja ajokeli oli muutenkin aivan hyvä. Yllätyksekseni rinteetkin olivat plusasteista huolimatta aivan mainiossa kunnossa. En tiedä oliko lumi poikkeuksellisen liukasta vai saiko keinovalo vain vauhdin tuntumaan kovemmalta, mutta tuntui että aivan kiisin rinteitä alas loivissakin kohdissa. Pidän kyllä kovasti keinovalossa laskettelussa, sillä rinteen pinnan vain näkee niin paljon paremmin.

Vajaan parin tunnin laskettelun jälkeen alkoi taivaalta tulla teräviä rakeita ja tuulikin kiihtyi melkoisen kovaksi. Siinä sitä sainkin kysellä itseltäni, kuinka paljon tästä laskettelusta oikein pidänkään. Oli meinaan melkoista tuskaa kun nuo rakeet piiskasivat naamaa. Kolmisen varttia sinnittelin, ja sitten sai riittää. Laskiessa mieltä kaihersi pelko siitä, että kelin viilentyessä ja lumisateen alettua voi ajokelikin mennä kurjaksi, joten sekin motivoi lopettamaan. Ajokeli olikin aika paha: tienpinta oli lumen peittämä ja ilma oli sen verran täynnä tavaraa ettei näkyvyyttä ihan hirveästi ollut. Hissukseen ajamalla siitäkin selvittiin. Oltiin kuitenkin vasta varoitusluokassa "traction tires advised". Ennen tien poikkilaittamista on vielä luokat "traction tires required" ja "tire chains required". Varsinkaan jälkimmäiseen en kyllä haluaisi joutua, sillä ei juuri kiinnostaisi alkaa ketjuja viritellä.

tiistaina, helmikuuta 12, 2008

Käynnissä olevia esivaaleja seuratessa on tullut taas mieleen, että kyllä täällä USA:ssa vain osataan näissä asioissa töpeksiä. Tämän kirjoituksen laukaisi republikaanien sähläys Washingtonin osavaltion esivalissa (tai oikeastaan vaalikokouksissa, mutta ei puututa tässä siihen). Washingtonin republikaanisen puolueen puheenjohtaja nimittäin julisti McCainin vaalin voittajaksi kun vasta 87 prosenttia äänistä oli laskettu. Ääntenlasku loppui siihen, eikä laskemattomia ääniä ilmeisesti aiota missään vaiheessa laskea. Suomessahan lasketaan aina kaikki äänet ensin heti vaali-iltana ja sitten vielä tarkistuslaskennassa seuraavien päivien aikana. Tuo tuntuu jokseenkin itsestäänselvältä menettelyltä, mutta mitä vielä. Täällä voidaan ääntenlaskenta lopettaa vaikka ehdokkaiden välinen ero lasketuissa äänissä on pienempi kuin laskemattomien äänien määrä. Huckabee vaatiikin äänten uudelleenlaskentaa ja tutkii mitä oikeustoimia voisi aloittaa. Kuulostaako tutulta?

Floridasta puheen ollen, siellähän demokraatit aikaistivat puolueen sääntöjen vastaisesti esivaalinsa tammikuulle. Rangaistukseksi puolue ilmoitti jo ennen esivaalia, ettei tällä esivaalilla nimetä puolueen ehdokkaasta päättäviä puoluekokousedustajia. Nyt kun Florida on tiukasti kieltäytynyt järjestämästä uutta esivaalia, näyttää siltä että floridalaisilla ei ole sanaa demokraattien ehdokasasetteluun. Tämä on aika yleisesti todettu kestämättömäksi tilanteeksi, joten luultavasti vaalin tulos lopulta otetaan huomioon. Mutta ei kai sekään ole oikein, että esivaali jota ei kukaan ottanut tosissaan koska sen ei pitänyt vaikuttaa mihinkään yhtäkkiä olisikin jopa aivan ratkaiseva vaali?

Republikaanien kisa on käytännössä ratkennut, mutta demokraateilla on vielä tilaisuus töpeksiä oikein kunnolla. Jos ehdokkaiden välille ei saada eroa, ollaan nimittäin aika kestämättömässä tilanteessa. Jos demokraattien presidenttiehdokas ratkeaisi vasta elokuun lopun puoluekokouksessa, ehdokkaalle jäisi vain vähän aikaa kampanjoida, ja McCain saisi melkoisen edun varsinaiseen vaaliin. Tulee vain mieleen, että miksi järjestelmä on rakennettu niin, että kaiken mennessä kirjaimellisesti sääntöjen mukaan ollaan pulassa. Siihenhän tässä on luotettu, että jokin ehdokas erottuu voittajaksi jo hyvissä ajoin, ja nyt sitten ihmetellään mitä tehdä kun ensimmäistä kertaa näin ei käykään. Eikä kumpikaan ehdokas voi oikein luovuttaakaan, koska se kyllä takaisi sen, että sen ehdokkaan kannattajia olisi vaikea saada sen toisen taakse varsinaisessa vaalissa.

maanantaina, helmikuuta 11, 2008

Olen varsin tyytyväinen, että päätin tänään lähteä laskettelun sijasta Olympian niemimaalle. Tarkoituksemme oli mennä heti aamusta ylös vuorille, tarkemmin sanoen Hurricane Ridgelle. Matkalla tunnelmaa nostikin se, että sieltä täältä pilvien välistä pilkistä lumista vuorenrinnettä ja jokunen pienempi huippukin. Näkyipä vähän sinistä taivastakin.

Paikanpäällä meille kuitenkin kerrottiin, että tietä aurataan parhaillaan, ja että se aukeaisi aikaisintaan puolilta päivin. Niinpä suuntasimme ensin rasvaiselle amerikkalaiselle aamiaiselle Port Angelesiin ja sitten rangerin suosittelemalle lyhyelle lähes merenpinnan tasolla olevalle haikille Marymeren putouksille. Metsä ei ollut ihan sademetsää, mutta ei paljon puuttunut. Oli mukavaa olla lumettomassa metsässä taas pitkästä aikaa, ja vesiputouskin oli hienompi kuin olin uskaltanut toivoa.

Hurricane Ridgellekin päästiin. Päädyimme vajaan parinkymmenen auton jonon perään noin viisi minuuttia ennen tien aukeamista, joten ajoitus meni kyllä aivan nappiin. Lähes 1600 metrin korkeudessa lunta olikin ihan riittämiin ja lisää tuli koko ajan. Tämän vuoden saldo on toistaiseksi 9 metriä, josta toki maassa on tällä hetkellä "vain" kahdesta viiteen metriä paikasta riippuen. Maisemia ei tällä kertaa juuri nähty, eikä lumikenkäilemäänkään oikein ollut asiaa muuten kuin rangerin vetämällä kierroksella. Siinä oli kyllä enemmän puhetta kuin kävelyä, mutta pääasia oli olla ulkona. Ja opin minä jotakin uuttakin: Pohjois-Amerikassa ei kuulemma tunnettu suksia ennen kuin pohjoismaiset siirtolaiset toivat niitä mukanaan. Lieneekö totta? Erilaisia lumikenkiä on toki ollut jo vuosituhansien ajan.

Paluumatkalla pysähdyttiin vielä yhdelle näköalapaikalle. Tällä kelillä paikalta ei kuitenkaan ollut juuri nähtävää. Tai niin luulimme, kunnes huomasimme että toinen paikalla ollut auto heilui rytmikkäästi. Eipä ollut ennen kohdalle osunut.

sunnuntaina, helmikuuta 10, 2008

Ennen kuin lähdin jouluksi Suomeen, täällä ei ollut tarpeeksi lunta laskettelua varten. Mäkeen sentään pääsin, mutta missään keskuksessa ei ollut kaikki rinteet auki. Nyt kun olen täällä takaisin, lunta tulee koko ajan niin paljon, ettei laskettelemaan pääse. Näen ironian, mutta en näe siinä mitään hauskaa.

Crystal Mountain taitaa olla ainoa laskettelukeskus johon voisi teoriassa päästä. Se vain on liian kaukana iltamäkeä ajatellen, joten ainoa vaihtoehto olisi mennä sinne viikonloppuna. Ainakin nyt tie on auki, joten huominen olisi kai mahdollinen laskupäivä, mutta kun sääennuste lupaa plusasteita ja lumisadetta, en oikein usko että viihtyisin. Tuore märkä lumi ei ole hauskaa laskettavaa.

Vuorille on kuitenkin huomenna päästävä. Kohteena on Olympia, koska Kaskadeille on turha yrittääkään, sillä kaikki Kaskadien yli menevät tiet ovat lumentulon takia poikki. Olympialla en olekaan käynyt sitten elokuun 2006. Silloinkin sieltä löytyi lunta, mutta huomenna sitä taitaa olla ihan liikaakin. Saapa nähdä päästäänkö lumikenkäilemään ollenkaan, vai tuleeko ihan vain autoreissu.

Reissuun lähtee neljä suomalaista, mikä sekin on hauskaa vaihtelua. Suomalaisessa seurassa reissaaminen on minulle lomaa ihan eri tavalla kuin silloin kun pitää puhua englantia.