keskiviikkona, joulukuuta 05, 2007

Aamulla vuokrattiin kahden istuttava merikajakki, lyötiin se auton katolle ja lähdettiin Kealakekuan lahdelle. Takakonttiin heitettiin snorklauskamat. Melottavaa oli mailin verran lahden poikki, ja perillä Captain Cookin monumentilla odotti akvaariomaisemat: uskomattomia värikkäitä kaloja ja hienoa korallia täysin kirkkaassa vedessä. Ei voi käsittää miten hienoa oli. Kaloja oli muuten sitten paljon.

Aurinko paistoi ilman pilvien häirintää, kunnes yhtäkkiä alkoi tuulla ja kovaa. Snorklata ehdittiin täydellisessä kelissä, mutta paluumatkasta tuli jännittävä. Jo mennessä olivat aallot hieman mietityttäneet, mutta nepä eivät olleetkaan vielä mitään. Nyt iski parimetristä aaltoa, ja kajakki hörppi jatkuvasti vettä. Vaan hyvin päästiin perille, on ne merikajakit vaan aika vempeleitä. Moottorivenettä en olisi niissä aalloissa uskaltanut ajaa.

Melonnan jälkeen oltiinkin aivan poikki, joten käytiin enää vain katsomassa havaijilaista temppeliä, ja loppuaika vietettiin Hapuna Beachilla aalloissa pomppien ja nurtsilla loikoillen. Täysin alkuperäisessä kunnossaan säilynyt temppeli oli aika vaatimaton kivikasa sihen nähden että se oli peräisin 1790-luvulta. Se antoi vähän perspektiiviä siihen, millaista täällä oli ennen valkoisen miehen tuloa. Se ensimmäinen valkoinen mies oli muuten Kuninkaallisen laivaston kapteeni Cook, joka vuonna 1779 sai Kealakekua Bayllä surmansa polynesialaisesta nuolesta.

tiistaina, joulukuuta 04, 2007

Tänään mentiin taas aamulla sademetsään. Kävely oli lyhyt, mutta sen päässä oli klassinen trooppinen sadeputous, joka putosi suureen vihreään kuoppaan. Enpä olisi uskonut, että sellaisen pääsee näkemään muuten kuin kuvissa.

Aamulla oltiin herätty merenpinnan tasolta Hilosta saaren sateiselta itäpuolelta, mutta jo puoli yhteen mennessä oltiin 4205 metrin korkeudessa Mauna Kean huipulla. Tämä on se kuuluisa paikka, jonka päällä olevista pyöreistä valkoista avaruusteleskooppimajoista melkein kaikki ovat nähneet kuvia. Tästä syystä sinne menee myös tie, joka toki vaatii nelivedon. Toki hyvin korkealle pääsee millä tahansa Sedanilla. Jo pelkän Mauna Kean ja Mauna Loan (4169 metriä) välistä kulkevan Saddle Roadin ajaminen olisi ollut elämys. Molemmat vuoret ovat kyllä aika oudon näköisiä, koska muodot ovat todella loivia. Pelkiltä kukkuloilta näyttävät. Näissä kuvissa niitä ei oikein edes vuoriksi hahmota, koska ovat pahasti pilvessä.

Koko matka kohti huippua oli pilvisestä kelistä huolimatta huikea. Pilvisyys toki hellitti ylös mentäessä, sillä ylitimme monta pilvikerrosta. Visitor centerin kohdalla 2805 metrissä meinasi käydä huonosti, sillä tie oli lumentulon takia poikki. Vajaan tunnin mittaisen pakollisen aklimatoitumisen jälkeen tie kuitenkin taas avattiin, ja voi veljet, olipahan reissu. Luntakin nähtiin, ja trooppinen sademetsä tuntui todella kaukaiselta. Tuuli vain oli sellainen, että autosta ei talvivaatteista huolimatta pystynyt kovin moneksi kymmeneksi sekunniksi kerrallaan nousemaan.

Nyt ollaan taas hotellilla merenpinnan tasalla, nyt vain taas täällä saaren aurinkoisella länsipuolella. Vuoren rasitukset pestiin Hapuna Beachin suurissa aalloissa, ja paljon muuta ei sitten ennen pimeän tuloa ehdittykään, mitä nyt katsottiin auringon painuminen mereen oman hotellihuoneen parvekkeelta. Etualan kookospalmut muuttuivat silueteiksi.

maanantaina, joulukuuta 03, 2007

Eilen jäi mainitsematta, että tulipahan käytyä USA:n eteläisimmässä pisteessä, samoin kuin eteläisimmässä kaupungissa Nāʻālehussa jossa myös syötiin lounaaksi Loco Mocoa USA:n eteläisimmässä ravintolassa. Tänään eteläkärki ohitetiin pysähtymättä ja jatkettiin mustahiekkaiselle rannalle. Se olikin oiva alku päivälle, jonka teemana oli Hawaiʻi Volcanoes National Park.

Punaisen laavan läheltä näkeminen jäi tänään haaveeksi, sillä nykyisin sitä tulee vain sellaisesta paikasta, että 12 mailia lähemmäksi ei pääse. Se on harmi, sillä vielä pari kuukautta sitten sitä valui mereen, ja sen olisi nähnyt hyvinkin läheltä. Tapahtumarikas päivä päätettiinkin niin, että katseltiin höyryten purkautuvaa Kīlauea-tulivuorta, ja kun tuli pimeä, laava värjäsi taivaan punaiseksi. Vaikuttava näky kaikesta huolimatta (kuvan punainen taivas on kuitenkin auringon värjäämä; laavasta ei pokkarilla saanut oikein minkäänlaista kuvaa). Myös pilkkopimeässä haikkaaminen laavakenttien yli takaisin autolle oli elämys, toki taskulamppujen kanssa heijastimilla merkittyä reittiä oli helppo seurata.

Näköalapaikalla päästiin puhumaan myös ruotsia. Siellä näet ruotsalainen turisti tuli kysymään, voisiko hän ja polkupyöränsä saada meiltä kyydin ylös Visitor Centerille. Ja tokihan sai, ja kaikille tuli hyvä mieli. Ihmeen hyvin irtosi small talk ruotsiksikin, englantia ei puhuttu ollenkaan.


Vierailu myös oli alkanut aamulla sieltä Visitor Centeriltä, jossa päästiin heti tunnelmaan. Rikki nimittäin haisi vielä pahemmin kuin Yellowstonessa. Siitä sitten lähdettiin kiertämään valtavaa höyryävää Kīlauean kalderaa. Yhdellä näköalapaikalla ilma oli niin huonoa, että kaikki paikalla olijat yskivät, ja ainakin itselläni nenää pisti ja silmiä kirveli. Taustalla näkyivät yli nelituhatmetriset Mauna Loa (kuvassa) ja Mauna Kea.

Lisäksi päästiin kiertelemään trooppisessa sademetsässä, kävelemään pilkkopimeässä noin satametrisessä laavaputkessa ja kävelemään vain muutama vuosi vanhalla laavakentällä. Tuntui hurjalta ajatella, että vielä ihan äskettäin laava oli siinä kohtaa mennyt sihinällä mereen. Myös 70- ja 80-luvulla syntyneitä laavakenttiä nähtiin. Vaikka Mount St. Helensillä ja vähän muuallakin on kaikenlaista tullut nähtyä ja laavaputkessakin on kävelty, hitaasti valunut ja lopulta ihme makkaroille ja muille pehmeille muodoille jämähtänyt laava oli jotakin aivan uutta. Muualla laava on ollut terävää ja röpyliäistä ja tuhansia vuosia vanhaan. St. Helens kun purkautui silloin alle 30 vuotta sitten räjähdysmäisesti, ei laavaa valuttaen.

Herätys oli muuten kuudelta ja nyt kymmenen aikaan mennään nukkumaan. Emme ole turhaan sopeutuneet uudelle aikavyöhykkeelle, sillä näin hyödynnämme valoisan ajan maksimaalisesti. Aurinkohan laskee täällä jo viiden aikaan ja nousee ennen seitsemää.

sunnuntaina, joulukuuta 02, 2007

Havaiji on paratiisi.

Heti Big Islandille saavuttaessa huomasin, että täällä ollaan ulkona. Sittemmin huomasin, että lentokentän terminaalin lisäksi ulkotiloissa on paljon muutakin: hotellin respa, ostoskeskus ja kansallispuiston visitor center nyt ainakin. Lämpöä on tänään ollut 28 astetta, koko ajan aurinkoa. En keksi miten sää voisi olla parempi.

Aamulla suunnattiin majapaikastamme Kailuasta etelään. Ensimmäinen kohde oli Puʻuhonua o Hōnaunau, Havaijin alkuperäiskansan pyhä paikka, jonne pääsemällä tiukkoja käyttäytymissääntöjä rikkoneet ja kuolemantuomion saaneet saattoivat saada uuden mahdollisuuden. Upea paikka: puupatsaat, palmut, meri ja taivas.

Kulttuuripläjäyksen jälkeen olimme valmiita rannalle. Siinä sitten menikin hyvän aikaa. Upeita aaltoja.

Päivän pääkohde oli 8 kilometrin haikki vihreähiekkaiselle rannalle ja takaisin. Kerrankin haikki oli tasaisessa maastossa, eikä itse kävelyyn mennytkään kuin puolitoistatuntia. Vaan ne maisemat: tummansininen meri, vaaleansininen taivas, vihreä niityt, mustaa laavaa ja oranssi nelivedon ja kunnon maavaran vaativa hiekkatie. Se värimaailma toimi! Myös perillä odottava palkinto oli vaivan arvoinen.

Siinä se valoisan aika sitten menikin. Auringonlaskuksi ehdimme nippa nappa takaisin Puʻuhonuaan, jossa saimmekin nauttia taas aivan uudenlaisesta värimaailmasta. Viimeisessä kuvassa hieman keskikohdan vasemmalla puolella näkyy rantakalliosta (laavasta) ilman roiskahtavaa vettä.

lauantaina, joulukuuta 01, 2007

Aloha!