Eilen jäi mainitsematta, että tulipahan käytyä USA:n eteläisimmässä pisteessä, samoin kuin eteläisimmässä kaupungissa Nāʻālehussa jossa myös syötiin lounaaksi Loco Mocoa USA:n eteläisimmässä ravintolassa. Tänään eteläkärki ohitetiin pysähtymättä ja jatkettiin mustahiekkaiselle rannalle. Se olikin oiva alku päivälle, jonka teemana oli Hawaiʻi Volcanoes National Park.

Punaisen laavan läheltä näkeminen jäi tänään haaveeksi, sillä nykyisin sitä tulee vain sellaisesta paikasta, että 12 mailia lähemmäksi ei pääse. Se on harmi, sillä vielä pari kuukautta sitten sitä valui mereen, ja sen olisi nähnyt hyvinkin läheltä. Tapahtumarikas päivä päätettiinkin niin, että katseltiin höyryten purkautuvaa Kīlauea-tulivuorta, ja kun tuli pimeä, laava värjäsi taivaan punaiseksi. Vaikuttava näky kaikesta huolimatta (kuvan punainen taivas on kuitenkin auringon värjäämä; laavasta ei pokkarilla saanut oikein minkäänlaista kuvaa). Myös pilkkopimeässä haikkaaminen laavakenttien yli takaisin autolle oli elämys, toki taskulamppujen kanssa heijastimilla merkittyä reittiä oli helppo seurata.

Näköalapaikalla päästiin puhumaan myös ruotsia. Siellä näet ruotsalainen turisti tuli kysymään, voisiko hän ja polkupyöränsä saada meiltä kyydin ylös Visitor Centerille. Ja tokihan sai, ja kaikille tuli hyvä mieli. Ihmeen hyvin irtosi small talk ruotsiksikin, englantia ei puhuttu ollenkaan.


Vierailu myös oli alkanut aamulla sieltä Visitor Centeriltä, jossa päästiin heti tunnelmaan. Rikki nimittäin haisi vielä pahemmin kuin Yellowstonessa. Siitä sitten lähdettiin kiertämään valtavaa höyryävää Kīlauean kalderaa. Yhdellä näköalapaikalla ilma oli niin huonoa, että kaikki paikalla olijat yskivät, ja ainakin itselläni nenää pisti ja silmiä kirveli. Taustalla näkyivät yli nelituhatmetriset Mauna Loa (kuvassa) ja Mauna Kea.

Lisäksi päästiin kiertelemään trooppisessa sademetsässä, kävelemään pilkkopimeässä noin satametrisessä laavaputkessa ja kävelemään vain muutama vuosi vanhalla laavakentällä. Tuntui hurjalta ajatella, että vielä ihan äskettäin laava oli siinä kohtaa mennyt sihinällä mereen. Myös 70- ja 80-luvulla syntyneitä laavakenttiä nähtiin. Vaikka Mount St. Helensillä ja vähän muuallakin on kaikenlaista tullut nähtyä ja laavaputkessakin on kävelty, hitaasti valunut ja lopulta ihme makkaroille ja muille pehmeille muodoille jämähtänyt laava oli jotakin aivan uutta. Muualla laava on ollut terävää ja röpyliäistä ja tuhansia vuosia vanhaan. St. Helens kun purkautui silloin alle 30 vuotta sitten räjähdysmäisesti, ei laavaa valuttaen.

Herätys oli muuten kuudelta ja nyt kymmenen aikaan mennään nukkumaan. Emme ole turhaan sopeutuneet uudelle aikavyöhykkeelle, sillä näin hyödynnämme valoisan ajan maksimaalisesti. Aurinkohan laskee täällä jo viiden aikaan ja nousee ennen seitsemää.