maanantaina, huhtikuuta 30, 2007

Laskettelukausi sai tänään arvoisensa päätöksen Mount Bakerilla (kuvan huippu on tosin Mount Shuksan): aurinkoa riitti, maisemat olivat mainiot, eivätkä laskutkaan olleet hieman loskaisesta lumesta huolimatta yhtään hullumpia. Kuten alemmasta kuvasta näkee, ympärillä pyöri koko ajan huonon kelin uhka, mutta jostain syystä tummat pilvet eivät koko päivänä osuneet kohdalle, eivät edes sen vertaa että aurinko olisi ollut kokonaisen laskun ajan pilvessä.

Itse asiassa tuo "koko päivä" on hieman liikaa sanottu. Edellisen illan house partyn takia jouduin tinkimään lähtöaikatavoitteestani yli tunnin, ja pääsin liikkeellä vasta jonkin verran kahdeksan jälkeen. Ruokataukoineen ajoaika olikin yli kolme tuntia, ja kun perilläkin aina hetki menee kamojen ja lippujen kanssa säätäessä, olin suksilla jokseenkin tasan puolilta päivin. Vaan eipä tuo jäänyt harmittamaan, sillä raskaassa kelissä neljä tuntia riitti mainiosti, ja kaudesta jäi kyllä hyvä mieli. Saldo on yksi laskupäivä Suomessa (oli kyllä surkea syksy), viisi ranskassa, kuusi Washingtonissa ja kaksi Oregonissa. Ei paha.

Amerikkalainen kotibilekulttuuri on kyllä juomien osalta aika erilaista kuin Suomessa. Suomessa on eilisen tyyppisissä juhlissa tavanomaista, että kaikki tuovat omat juomansa, juovat vain omiaan, ja vievät vielä ylijääneet mukanaan. Täällä moinen olisi aika ennenkuulumatonta. Eilen oli sikäli poikkeuksellinen tapaus, että vieraita oli pyydetty tuomaan juotavaa, mutta silloinkin oli tietenkin ilman eri mainintaa selvää, että pullot laitetaan yhteiseen "pankkiin", eikä kukaan kyttää kuka mitäkin toi tai mitäkin juo. Niinpä koin jonkinlaista myötähäpeää, kun eräs hieman myöhemmin juhliin ilmaantunut suomalainen tuttavani ei tätä vakuutteluistani huolimatta uskonut, vaan joi omia lämpimiä kaljojaan repustaan, vaikka tarjolla olisi ollut hyvä valikoima kylmiä oluita.

Ja loppuun vielä jotain ihan muuta. Amerikkalainen tapa kehittää homofoonisia lyhenteitä on minusta varsin hauska. Alla oleva poliisiauto sai minut taas hymyilemään. Tuo autoon kirjoitettu "K-9" ei nimittäin ole mikään koodi, vaan se kertoo siitä, että autossa kulkee poliisikoira. Pelkästään se, että nämä käyttävät poliisikoirista nimitystä canine officer on hupaisaa, mutta tuo lyhenne on minusta suorastaan hulvaton. Toinen vastaava on käyttämäni veroilmoituslomake 1040NR-EZ, joka siis on helpompi versio lomakkeesta 1040NR.

torstaina, huhtikuuta 26, 2007

Kotona ollaan taas. Amerikkalaiset junat ovat sitten ärsyttäviä: pitää joka tasoristeyksessä soittaa torvea monta kertaa. Ja tässä amerikkalaisessa torviversiossa ei ole mitään rautatieromantiikkaa: KOVAA soi. No, ainakaan ei ollut väsymyksestä huolimatta pelkoa nukahtamisesta, ja sain tehtyä junassa hyvin töitä. Lisäksi maisemat rantaviivaa pitkin kulkevasta junasta olivat kyllä hienot.

keskiviikkona, huhtikuuta 25, 2007

Taas sitä ollaan Vancouverissa, tällä kertaa työn merkeissä. Tässä päivässä on kuitenkin ollut jotakin samaa kuin Euroopassa tekemissäni reppureissuissa. Tulin näet tänne bussilla ja paluumatkan teen junalla. Lisäksi olen tutustunut paikalliseen joukkoliikenteeseen, eli olen kulkenut kaupungilla eurooppalaiseen tapaan metrolla ja bussilla. Jotakin eurooppalaista tässä Vancouverissakin on, mutta en kyllä ole silti tähän keskusta-alueeseen mitenkään erityisen ihastunut. Sottaista on, ja kodittomia sekä muuta epämääräistä porukkaa on kaikkialla. Silmiinpistävintä on kuitenkin ollut Vancouver Canucksien lippujen määrä autojen katoilla. Canucks nimittäin voitti eilen seitsemännen pelinsä play off -sarjassa Dallas Starsia vastaan. Kyllä näkee, että täällä on kiakkokulttuuria.

Pääsin myös parin lempiharrastukseni pariin: etnistä ruokaa ja pienpanimo-olutta. Lounaan söin Chinatownissa ja illallisen mainiossa intialaisessa ravintolassa. Siellä oli kyllä muutenkin mukava kävellä ja hämmästellä omituisia ruokatavaroita joita kaduilla oli kaupan. Illalla kävin parissa pienpanimossa Granville Islandilla ja Gastownissa.

tiistaina, huhtikuuta 24, 2007

Sunnuntain sakkoihin liittyen: onhan tämä meininki täällä aika käsittämätöntä.
Autoni mp3-levyjä soittavassa cd-soittimessa on ärsyttävä piirre: satunnaissoitto on nimittäin kaukana satunnaisesta, samat biisit toistuvat jatkuvasti. Ja tämä ei todellakaan ole mitään kuvittelua. Esimerkiksi Egotripin Hiljaisuus (joka on aika masentavan kuuloinen kappale) on soinut joka kerta ensimmäisen viiden kappaleen joukossa. Ärsyttävää!

Eilisestä reissusta jäi raportoimatta paluumatkan käynti intiaanikasinolla. Käynti kesti odotetusti noin viisi minuuttia: meininki oli aivan kuin Las Vegasin halvoilla pikkukasnoilla. Siellä ei siis ollut mitään nähtävää, ja tiheä tupakansavukin alkoi kirvellä silmiä. Reservaatteihin ei näemmä yllä Washingtonin osavaltion laki siltäkään osin. Hämmästyttää muutenkin tällainen kaksinaismoralismi, että vedonlyönti on muuten ehdottomasti lailla kiellettyä (edes rahapeliautomaatteja ei saa olla reservaattien ulkopuolella), mutta reservaateissa kaikki on sallitua. Onko valkoisen miehen syyllisyydentunne näin voimakas?

maanantaina, huhtikuuta 23, 2007

Tämän päiväinen matkakohde oli Whidbeyn saari: tunti ajoa pohjoiseen ja parinkymmenen minuutin lauttamatka saarelle – näin vähällä pääsi kauas kaupungin vilinästä.

Saarella käppäiltiin ensin Langleyn ja Coupevillen pikkukaupungeissa. Molemmissa oli käytännössä kaksi kävelemisen arvoista katua, jotka olivat täynnä "vanhoja" puutaloja. Coupevillessä myös rantalaituri oli oikein mukava. Merellistä tunnelmaa oli mukava aistia. Sitä kun ei Seattlessa varsinaisesti ole, vaikka vettä kaikkialla onkin.

Pikkukaupunkien jälkeen suuntasimme Deception Pass State Parkiin aivan saaren pohjoiskärkeen. Salmi on niin kapea, että Joseph Whidbeyn johtama retkikunta oli alunperin 1700-luvun lopulla luullut Whidbeyn saarta niemeksi, siitä siis tuo nimikin. Rannalla oli mukava käppäillä, vaikka siellä melko paljon väkeä olikin. Rannan ajopuista tuli aivan mieleen Olympian kansallispuiston rantakaistale, vaikka toki tunnelma oli ihan eri nyt kun oltiin vielä kaukana avomereltä. Kivan näköistä, kerrassaan.

Meidän retkikuntamme onni loppuikin sitten saarelle: tai ainakin kuljettajan onni. Ajoin nimittäin tutkaan 35 mph alueella 50 mph. Tätä olen vähän pelännytkin: jotenkin näitä paikallisia väärän värisiä ja väärän muotoisia nopeusrajoituskylttejä on vaikea rekisteröidä, eikä täällä aina oikein intuitiokaan pelaa oikean nopeusrajoituksen päättelyssä. Nyt sitten minäkin saan pohtia, minkä vaihtoehdon hoitaa asia valitsen. Näyttää siltä, että mitään kovin hyviä vaihtoehtoja ei ole. Washingtonissa ei sentään voi kuitata asiaa millään älyttömillä turvallisen ajamisen kursseilla, joten ei onneksi tarvitse sellaisia edes pohtia. Lähinnä jää mietittäväksi, maksanko vain kiltisti pois sen 132 taalaa ja nielen nousevat vakuutusmaksut, vai olisiko mahdollista saada jonkinlainen deferment jolla rike katoaisi rekisteristä nopeammin kuin kolmessa vuodessa. Täytynee soittaa huomenna Skagitin piirikunnan oikeustalolle ja selvittää vaihtoehdot. Jonkinlainen mitigation hearing on kai myös mahdollinen. Siinä ei ole lainkaan asianajajia mukana, mutta eipä kyllä kiinnostaisi ajaa Skagitiin oikeuteen muutaman kympin takia. Tämä vaihtoehto kun ei vaikuta vakuutusmaksuihin.

Skagit-joen laaksossa tuotetaan enemmän tulppaaneja kuin koko Hollannissa. Nekään eivät kukkineet.

sunnuntaina, huhtikuuta 22, 2007

Eipä ollut Swangard likikään loppuunmyyty, mutta tunnelmaa oli silti ainakin seattlelaisten katsomossa. Meitä seisovia ja laulavia oli tullut Seattlesta vajaa kolmekymmentä: ihan hyvä saavutus tässä maassa. Tulos ei vain palkinnut, vaan turpiin tuli 1-0. Silti tuntuu siltä, että tätä varten kannatti istua autossa se seitsemän tuntia.

Ennen ottelun alkua seisoskellessani pääkatsomon takana joku kanadalainen huomasi Emerald City Supporters -kaulahuivistani, että olen Seattlesta. Hän sitten katsoi asiakseen tulla kertomaan minulle, että meidän pitäisi valita seuraavaksi presidentiksi demokraatti. Jotenkin päässäni napsahti, ja sanoin tosi vihaisesti takaisin jotakin että "I'm from Finland so please don't talk to me about American politics". Tämä kanadalainen lähti häntä koipien välissä poispäin ja oli vaan että "I'm sorry, my bad".

Napsahtamiseni tausta on se, että minua on Euroopassa reppureissatessani aina harmittanut niiden amerikkalaisten puolesta, jotka aina tuntuvat joutuvan keskustelemaan politiikasta – ja samalla suorastaan pyytämään anteeksi amerikkalaisuuttaan. Koita siinä sitten viettää hauskaa lomaa Euroopassa.
Jalkapallokausi sitten alkoi, ja Tampere United jäi 1-1 tasapeliin Vaasassa. Poissaoloja oli niin paljon, että tätä on kai pidettävä tyydyttävänä tuloksena. Maali on myös aina hyvä asia. Ja sitä paitsi, nyt meillä on Vepsulta yksi piste enemmän kuin mitä viime kaudella saatiin.

Seattle Soundersin kausi United Soccer Leagues First Division -nimihirviössä alkaa vajaan viiden tunnin päästä. Tapahtumapaikkana on vajaan 7000 katsojan Swangardin stadion Vancouverissa. Ennakkotietojen mukaan peli on loppuunmyyty, joten odotan hyvää tunnelmaa. Toinen ulkomaanmatkani on alkamassa.

lauantaina, huhtikuuta 21, 2007

Näin viikonlopun alla pyörii taas mielessä tämä paikallinen tapa liikkua autolla riippumatta siitä, kuinka paljon tulee nautittua alkoholijuomia. Näin viikonloppuisin nimittäin mietityttää, pitäisikö tuolla kaduilla olla normaalia tarkkaavaisempi. Olen ollut tässä maassa lukuisissa juhlissa, joissa kaikki ovat juoneet itsensä iloiseen kuntoon, ja samoin kaikki ovat ajaneet itse kotiin. Kysyin asiasta Washington DC:ssä asuvalta kaveriltani. Hän vain totesi: "it's a skill you're supposed to have". Mitähän tuohonkin sitten sanoisi? Käsittääkseni humalassa ajelu on kyllä Suomessakin aika yleistä harvemmin asutuilla alueilla, koska eipä sitä oikein muullakaan tavalla pääse järkevällä hinnalla baariin ja baarista pois. Täällähän tilanne on suurimmassa osassa maata täsmälleen sama. Kukahan se oli joka kertoi suomalaisesta kotipaikkakunnastaan, jossa kylän ainoassa kaljabaarissa soi puhelin aina kun nähdään poliisi liikkeellä, ettei vain kukaan erehdy lähtemään kotiin juuri silloin kun kärähtämisen vaara on suurin.

perjantaina, huhtikuuta 20, 2007

Tämä blogi sitten täytti tuossa iltapäivällä vuoden. Aikoinaan perustin tämän lähinnä uteliaisuuttani, vaikkakin mielessä pyöri ajatus siitä, että kaikenlaisilta matkoilta olisi mukava raportoida. Tavallaan se on toteutunutkin, vaikkakin useimmille tämä varmaan näyttäytyy expatriaatin blogina. Joku tämän joskus linkkasikin "Antin Seattle-blogina", vaikka yleisblogina tämä on toki perustettu. Taitaa olla niin, että silloin kun asun Suomessa, tämä kiinnostaa lähinnä niitä jotka minut muutenkin tuntevat – ja kuulemma heitäkin silloin paljon vähemmän. Enpä ihmettele kyllä että näin on.