Taas sitä ollaan Amerikassa. Meneillään on kuukauden mittainen työkeikka Seattlessa, ja kiirettä on pitänyt. Toisaalta olen suunnitellut vapaa-aikani niin että se ei haittaa.

Tuloviikonlopun vietin Chicagossa. Kaupunki oli viime kesän reissusta tuttu, joten tällä kertaa ei ollut suuria paineita tehdä turistijuttuja. Pääsyy tähän pysähdykseen olikin se, että 200 hyvää ystävääni saapui kaupunkiin kannattamaan Seattle Soundersia paikallista Chicago Firea vastaan. Stadioni oli kylläkin Chicagon sijasta kaukana lähiöissä Bridgeview'n kaupungissa. Tai oikeastaan pitäisi sanoa slummissa. Tilausbussimatka Chicagon keskustasta stadionille oli hämmentävä kokemus. Ajoimme sellaisten alueiden läpi, joissa jopa viinakaupat olivat menneet nurin. Se ei kerro alueesta hyvää.

Muuten reissun parasta antia oli Chicagolaisen pizzan syöminen. Usein puhutaan että Chicagossa saa pannupizzaa, mutta siitä ei saa ihan oikeaa kuvaa. Pannupizzasta toki on kyse, mutta vastaavaa pizzaa ei saa mistään muualta. Pizzan valmistuminen kestää nimittäin vähintään 45 minuuttia. Ja kyse ei ole mistään jonoista, vaan ihan vain siitä, että pizza on niin paksu että sitä pitää paistaa kauan, ja toisaalta paistamisen jälkeen sen pitää jäähtyä ja asettua hyvän aikaa, jotta pizzaa leikatessa juusto ja muut täytteet eivä valuisi ympäriinsä. Pizzerioissa onkin sellainen käytäntö, että vaikka pöytää joutuisi odottamaan (yleensä joutuu), tilaus tehdään samalla kun ilmoittaudutaan jonottamaan pöytää.


Niin ja kyllähän se pizza on kaiken vaivan ja odottamisen arvoista. Uskomatonta herkkua. Testasin viikonloppuna parikin legendaarisinta pizzapaikkaa, Pizzeria Unon ja Giordano's Pizzerian. Ketjuja toki molemmat. Ei kai keskilännessä muuta olekaan kuin ketjuja?

Seattlessa en ole mitään erityisen mainittavaa tehnyt, mitä nyt käynyt muutamassa Soundersin pelissä. Nykyisin ei ole oikein intoa tehdä mitään sen erityisempää Seattlessa kuin viettää aikaa kavereiden kanssa. Kaikki paikat on niin nähty.

Tänä viikonloppuna teen pikaisen matkan Pohjois-Dakotaan. Tänään olen yötä osavaltion pääkaupungissa Bismarckissa, ja huomenna ja ylihuomenna haikkaan Theodor Roosevelt National Parkissa. Odotettavissa on villieläimiä ja badlandseja, jolle ei taida suomennosta olla. Wikipedia puhuu vaaleista kiviharjuista, mutta se ei anna oikein järkevää kuvaa. Hehtaaritolkulla mihinkään kelpaamatonta mutta upean näköistä maata olisi luvassa.

Tänään en toki paljoa vielä kokenut, mutta voisi varovaisesti sanoa että kyllä tämä aika erilainen paikka on kuin Seattle tai Chicago. Piskuisella lentokentällä oli kaiketi yhteensä viisi porttia, ja poimin karttoja standiltä, jossa luki isolla welcome hunters. Autoksi olin pyytänyt normaalin henkilöauton, mutta se vaihtui ilman lisäkustannuksia hirvittävän kokoiseksi katumaasturiksi, sillä normaaleja henkilöautoja ei sattunut nyt juuri olemaan paikalla.

Illalla poikkesin katsomassa osavaltion parlamenttitaloa. Sen 19 kerroksista pääosaa kutsutaan preerian pilvenpiirtäjäksi. Art Deco -tyylinen rakennus on kaikinpuolin aika poikkeavan näköinen kun muiden osavaltioiden parlamentteitaloihin vertaa. Taidan aamulla käydä katsomassa sitä vielä päivänvalossa.

Ruokapuolella menin paikalliseen drive-in -pikaruokalaan, Big Boy Restaurant on nimeltään. Valitsin evääkseni paikallisia erikoisuuksia, eli pizza burger flying style sekä hot-n-tot. Ensimmäinen on voileipägrillissä grillattu kahden vaalean leivänpalan väliin laitettu hampurilaispihvi, sisällä höysteenä myös tomaattikastiketta, juustoa ja sipuleita. En nyt varsinaisesti tästä innostunut, mutta toki se hyvää oli. Jälkimmäinen taas on kolajuoma johon on lisätty kanelisiirappia. Sanoisin että kyseessä on niin sanottu opittu maku, mutta ei se nyt ihan kamalaa ollut.