Olen aika onnekas että olen Dubrovnikissä. Aamulla en nimittäin herännyt viideltä soineeseen herätyskelloon. Enkä herännyt varttia myöhemmin soineeseenkaan. Onneksi kello 6:20 soineeseen torkkuhälyytykseen heräsin. Auto oli liikkeellä klo 6:35, ja syytä oli ollakin, sillä lento lähti Helsinki-Vantaalta klo 8:35. Parisen minuuttia jäi luppoaikaakin.

Dubrovnikin kauneus on häkellyttävää. Ensimmäisen kerran vanha kaupunki näkyi lentokoneesta, toisen kerran lentokenttäbussista. Koko vanha kaupunki on muurien ympäröimä, ja ylhäältä katsoen punaiset katot hallitsevat näkymää. Vahinko että aurinko ei aamupäivällä paistanut.

Hienointa täällä on se, että koko vanha kaupunki on täysin autoton. Arkkitehtuuri on hienoa ja yhtenäistä, eikä aivot tahdo käsittää silmiltä tulevaa signaalia. Sinisenä kimmeltävä Adrianmeri kruunaa tunnelman. Iltapäivällä nimittäin pilvetkin väistyivät auringon tieltä.

Päivä kului vain kaupungin katuja kierrellessä. Kapeista kujista ja asuinrakennuksista roikkuvista pyykeistä tulee mieleen viime syksyinen Napolin reissu, mutta muuten täällä on ihan toisenlaista, sillä kaupunki on tosi puhdas ja tuntuu hyvin turvalliselta.

Tippaakaan slaavilaiselta kaupunki ei kyllä tunnu. Pikemminkin tuntuu siltä kuin olisi Italiassa. Pizzaa myydään ihan kaikkialla, ja myös jäätelö on gelatoa. Ja sinne päin kaupungin arkkitehtuurikin on kallellaan.

Iltaa vietin hostellilta löytyneessä uusiseelantilais-australialaisessa seurassa. Ruokapaikaksi valikoitui bosnialainen ravintola. Juustolla täytetty vasikanpihvi oli varsin mainio, mutta talon viini oli kyllä aika mitäänsanomatonta.