Harvoin sitä tulee käytyä kahdessa UNESCOn maailmanperintökohteessa samana päivänä. Varsinkin Suomessa.

Ihan ensimmäinen pysähdys oli kuitenkin Marskin salonkivaunu. Sehän seisoa möllöttää aika vaatimattoman oloisena valtatien 12 varrella hieman Vammalasta Tampereelle päin. Siitä olen ajanut ohi monen monituista kertaa, mutta en muista koska olisin pysähtynyt. Nyt siihen sattui ruokatauko. Olin lähtenyt kotoa ilman lounasta ihan vain siitä syystä että kotona ei ollut mitään syötävää, ja nälkä iski jo lyhyen ajon jälkeen. Kyseessähän on siis vaunu, jossa Mannerheim ja Hitler neuvottelivat 4.6.1942.

Siitä ajoinkin sitten Sammallahdenmäen hautaröykkiöalueelle, ainoana pysähdyksenä Raumaan kuuluvan Lapin kylän punainen puukirkko. Hautaröykkiöaluehan sijaitsee juuri Lapin kylän lähellä, joten melkein perillä oltiin jo tuossa vaiheessa. Sammallahdenmäki ei ole vähiten vaikuttava maailmanperintökohde jossa olen käynyt, mutta ei se kauaksi jää (vaatimattomin lienee Tugendhat Villa Brnossa Tsekissä). Eipä silti, metsässä ja kallioilla oli mukava kävellä, ja kyllähän kiviröykkiöt tavallaan ihan jänniä olivat.

Minun oli kuitenkin aivan mahdoton nähdä kiviröykkiöt 3500 vuotta vanhoina muinaismuistoina. Samannäköiset kivikasat voisivat olla yhtä hyvin viime vuonna koottuja; ja toisaalta mieleen tuli Virginiassa Shenandoahin kansallispuistossa näkemäni samankaltaiset kiviröykkiöt, joiden sanottiin olevan luonnon oma aikaansaannos. Toki Sammallahdenmäellä on pystytty radiohiiliajoituksella osoittamaan, että sinne on haudattu ihmisiä pronssikaudella, eli ei paikan aitoutta ole sinällään syytä epäillä.

Sammallahdenmäen polku on puolitoista kilometriä pitkä ja sinällään oikein sopiva. Siinä kyllä ehtii saada kiviröykkiöistä hyvinkin tarpeekseen, mutta lyhyempi vierailu olisi kuitenkin liian pinnallinen.

Sammallahdenmäeltä ajoin Raumalle. Vanhaan kaupunkiin tutustuminen on kyllä tehty helpoksi. Päätieltä on hannunvaakunalla varustettu opaste, ja siitä sitten on kolmen korttelin matka ilmaiselle parkkipaikalle, joka on Vanhan Rauman puutaloalueen reunalla. Vietin lopulta alueella nelisen tuntia, vaikken käynyt missään museossa tai muutenkaan tehnyt mitään sen erityisempää kuin kävelin kaduilla rakennuksia ihaillen. Raumaan tultaessa maantien varressa kyltissä muuten kehoitetaan Rauman murteella näin: "Ol niingon gotonas".

Tiesin kyllä että Vanha Rauma on hieno paikka, mutta kyllä sen vaikuttavuus vain pääsi hieman yllättämään. Hienointa on alueen yhtenäisyys, mutta toisaalta muutamat yksittäiset talot ovat paljon koristeellisempia kuin olisin osannut odottaa. On myös hienoa, että ihan jokaisella tavallisella asuinrakennuksellakin on nimi, joka on merkitty soikeaan talonnimikylttiin. Vanhimmat asuinrakennukset ovat ilmeisesti peräisin 1700-luvulta. Kaikken vanhin rakennus on toki 1500-luvun alusta peräisin oleva Pyhän Ristin Kirkko. Kaikki pakolliset nähtävyydet tuli toki nähtyä: vanha raatihuone, Suomen kapeimmaksi kaduksi mainitu Kitukränn, Pyhän kolminaisuuden kirkon rauniot (ei näy kuvissa) sekä koko joukko niitä erityisen hienoja puutaloja.

Lähes kaikki kadut kierrettyäni pistäydyin oluella torilla olevan kahvilan terassilla. Vakka-Suomen Panimon pilsner oli erinomaista, sopivan voimakkaasti humaloitua ja kirpakkaa. Oluen päälle tuli sitten nälkä, ja söin samassa paikassa mainion kanasalaatin. Vanhassa kaupungissa ei olisikaan ollut kovin monta muuta ruokapaikkavaihtoehtoa. Muutenkin kaupunki oli kyllä harvinaisen kuollut. Melkein kaikki kaupat olivat menneet kiinni jo aiemmin iltapäivällä, ja ihmisiä oli liikkeellä vain hyvin vähän. Mietin että Tampereen keskustassa on tällaisena lämpimänä kesälauantaina hirveä hulina ja vilinä; terassit ovat täynnä ja puistoissakin on väkeä. Raumalla ei ollut edes niitä terasseja joita täyttää. Sekin jolla olin oli pieni, muistaakseni vain kuusi pöytää. Ymmärrän nyt hyvin miksi minulle ovat raumalaiset kertoneet ja jopa tilittäneet, että se on pikkukaupunki jossa ei tapahdu mitään. Jotenkin Tampereen eläväisyyden ottaa itsestäänselvyytenä.

Pois ajaessa kyltti toivotti "luanigast reissu" ja kyllähän loppupäiväkin ihan mukavasti meni. Aurinko alkoi olla jo alhaalla, mutta poikkesin vielä Köyliössä katsomassa Lallin patsaan sekä Huittisissa keskiaikaisella kivikirkolla ja kaupungin oman pojan Risto Rytin patsaalla.

Juuri ennen kotiin tuloa bongasin vielä aivan mielettömän hienon auringonlaskun Näsijärven rannasta. Ajoitus osui nappiin, mutta toisaalta sen verran ilta alkoi viiletä, että kirosin Suomen kesän hitaita auringonlaskuja.