Koko yön sateessa olleen auton katolla oli aamulla sadepisaroita sellaisina helminä, että heti näki, ettei eilinen työ ollut mennyt hukkaan.

Maija Vilkkumaan Superpallon kuuntelu oli kyllä hieman hämmentävä kokemus. Musiikki on ottanut ison harppauksen uuteen suuntaan, ja aluksi oli vähän sellainen jännä olo että tällaistako tää nyt onkin. Paikoin tuli mieleen jopa Björk. Kyllä sieltä silti vanhan Maijan tunnistaa, ja varsinkin tekstit ovat täynnä maijamaisia sanavalintoja ja kikkailuja. Ensimmäisen kerran kuuntelin levyn vain siihen keskittyen. Kun sitten laitoin levyn toisen kerran soimaan ja puuhailin muuta, huomasin välillä laulavani mukana. Niin että kyllähän tuo uusi levy tuntuu toimivan.

Levyä kuunnellessa tuli myös mieleeni se mainitsemani hyvä ystäväni, jolla taitaa kyllä oikeasti olla enemmän purkkeja itselleen kuin mulla auton hoitoon. Eikä siitä lausunnostakaan taida sentään ihan kymmentä vuotta olla. Eihän?