sunnuntaina, kesäkuuta 15, 2008

Tänään päätin unohtaa EM-jalkapallon ja lähdin vuorille. Kohteena oli Mountain Loop Highway, joka tuhoutui syksyn 2003 tulvissa, ja saatiin avautua uudelleen vasta viime syksynä. Nimestään huolimatta kyseessä ei ole rengastie, vaan tie yhdistää Granite Fallsin ja Darringtonin kaupungit. Normaalioloissa maantien saisi toki osaksi rengasta, mutta viime talvena tuli niin paljon lunta, että se pitää Barlown solan läpi menevän osuuden toistaiseksi suljettuna. Päätin kuitenkin käydä alueella tänään, koska oli hyvä sää eikä toista tilaisuutta välttämättä tällä erää tule.

Mountain Loop Highwayn alue on pieni osa valtavaa Mount Baker-Snoqualmie National Forestia. Kansallismetsissä luonnonsuojelun taso ei ole likikään samaa luokkaa kuin kansallispuistoissa, mutta toisaalta vapauksiakin on enemmän. Liikkua saa missä tahansa, ja teltankin saa pystyttää minne tahansa kunhan ei aivan tien tai polun viereen laita. Täällä lännessä kansallismetsää onkin paljon, ja se on hieno asia se. Yksityisillä mailla kun ei saisi tietenkään liikkua lainkaan. Voi sanoa, että kansallismetsät pitkälti korvaavat sen, että täällä ei ole pohjoismaisia jokamiehenoikeuksia. Ja kansallismetsien alueesta 87 prosenttia on Mississipin länsipuolella, joten ero lännen ja idän välillä on tässä asiassa todella iso. Nämä lännen kansallismetsien maat eivät yleensä ole koskaan edes olleet yksityisessä omistuksessa, kun taas idän kansallismetsät ovat käytännössä kokonaan myöhempinä aikoina yksityisiltä ostettuja maita.

Mountain Loop Highwayn läpäisemä alue on kylläkin melkein kansallispuiston kaltainen paikka. Näköalapaikkoja, polkuja, picnic-alueita ja leirintäalueita on tuhka tiheään. Tälle alueelle voisi tehdä vaikka kuinka monta retkeä! Alueella on kymmenkunta Kaskadien merkittävää huippua, ja kaikkien ympäristössä riittä nähtävää.

Minun päiväni alkoi Granite Fallsista tunnin ajomatkan päässä Seattlesta. Suunnitelmissa oli aikainen lounas jolla jaksaisi päivän vuoreilut.Toiveissa oli, että pääteiltä sivussa oleva pikkukaupunki olisi edes vähän viehättävä, mutta toisin oli. Granite Falls on niitä kaupunkeja joiden keskustassa huomio kiinnittyy ensin nurin menneisiin firmoihin, ja sitten huomaa toisiaan vastapäätä olevat "liquor & wine" ja "guns and ammo" -kyltit. Hyvä että on kannattaviakin bisneksiä. Löysin sentään ravintolan, jonka raviolit olivat ihan hyviä.

Granite Fallsista lähdin suoraan itään kohti Barlown solaa. Haikkia en ollut etukäteen valinnut, enkä oikein tiennyt mitä odottaa. Big Four Mountainin jääluolat olisivat olleet ilmeinen kohde, mutta niille ei toistaiseksi pääse, sillä Stillaguamish-joen yli menevä silta on jossain vaiheessa talvikautta lähtenyt vauhdilla alajuoksun suuntaan. Kävin kuitenkin kävelemässä sillan jäänteille asti. Big Four on kyllä aika vaikuttava vuori vaikka onkin vain 1880 metriä korkea. Muutenkin alue jolta tätä vuorta ihailin oli aika hieno: upea lumihuippujen ympäröimä laakso, jonka keskellä oli jonkinlaista suota. Näillä huipuilla ei toki useimmilla enää monta viikkoa lunta ole.

Tästä jatkoin edelleen matkaa, ja Barlown solasta tuli odotetusti kääntöpaikka. Tien sulkemisesta kertovat kyltit olivat kyllä aika hauskan näköisiä, kun jotenkin tuntui että asia olisi ainakin tänään tullut selväksi ilman kylttejäkin.

Solaan tullessa kello kävi vasta kahta, joten utta tekemistä oli syytä keksiä. Olin tietä ajellessani katsellut että suurin osa päätieltä lähtevistä sivuteistä oli lumen peitossa, mikä sopivasti rajasi vaihtoehtoja. Lopulta päätin lähteä katsomaan, kuinka pitkälle Mount Dickermanin haikkia pääsisi. Ehkä reilun kolmen kilometrin tiukan nousun jälkeen totesin, että ei taida olla turvallista jatkaa. Olin jo jonkin aikaa kävellyt melkoisilla lumikentillä aika jyrkässä vuorenrinteessä, ja nyt alkoi näyttää että lumen alla virtaavan veden muodostamia lumisiltoja oli kaikkialla ja muutenkaan homma ei näyttänyt kovin stabiililta. Kännyin siis takaisin, ja haikista jäi palkinnoksi pari ei mitenkään erinomaista näkymää Big Four Mountainille. Ei voi mitään, mutta jälkeenpäin ajatellen Barlow Pointin polku olisi voinut olla parempi, vaikka se turhan lyhyt olisi ollutkin. Haikin kuvaus kun lupaa hyviä näkymiä alas jokilaaksoon, jolloin kai ympäröivien vuorienkin on pakko näkyä.

Metsässä oli sinällään mukava kävellä. Isoa ja pientä tukkia oli taas kerran aivan sikin sokin kaikkialla, maassa ja pään päällä. Kyllähän viime talvena oli uutisissa vuoriston lumimyrskyjä ihan jatkuvasti, mutta jotenkin sen meiningin tajuaa vasta kun on paikan päällä katsomassa, siis sen mitä se sellainen myrsky voi saada aikaan. On meinaan nuo isot tukit sitten täällä päin "vähän" isompia kuin Suomessa.

Ja kyllähän se tietty jännitysmomenttikin tuntui ihan kivalta, kun siis lunta alkoi tulla polulle enemmän ja enemmän. Sen verran vissiin jännitti, että yhtään kuvaa en pahoista paikoista pysähtynyt ottamaan. Kääntöpaikassani lumen likkeellelähtöpotentiaalia (ja omaa liukastumispotentiaalini) miettiessäni oli sellainen olo, että olen aika lailla omillani. Vastaan oli koko aikana tullut kolme seuruetta, jotka olivat jo kaukana alempana, eikä edessäpäin selvästikään ollut ketään. Alas tullessa selvisi että olin myös päivän viimeinen haikkaaja, eli jos jotain olisi käynyt, siellähän olisin ollut. Päätin olla ottamatta riskejä, mikä on näissä hommissa elinehto ihan kirjaimellisesti. Tietysti joku saattaisi arvioida noita riskejä eri tavalla kuin minä.

Paluumatkalla poikkesin heti kansallismetsän ulkopuolella satunnaiseen tienvarsiravintolaan. Ravintolassa ja varsinkin sen baarin puolella oli aika sekalaista sakkia, mutta syömäni pekoni-juusto-avokado -hampurilainen oli erinomainen. On se vaan kumma miten maukkaat avokadonpalaset kruunaavat purilaan kuin purilaan.

lauantaina, kesäkuuta 14, 2008

Jostain syystä kuvittelin, etten suuremmin jaksaisi innostua meneillään olevasta jalkapallon EM-turnauksesta. Erehdys. Olen tällä viikolla joka aamu miettinyt, että tänään menen ajallaan töihin, enkä jämähdä katsomaan pelejä, mutta toisin on käynyt joka kerta. Tänään kyllä todellakin kannatti jäädä katsomaan Hollannin ilotulitusta.

perjantaina, kesäkuuta 13, 2008

Huomasin, että jos uusisin vuokrasopimukseni Seattlen asunnossani, vuokra nousisi yli sadalla dollarilla. Kaikkiaan nousua on 16 kuukauden takaisesta tullut tasan 200 dollaria. Se tarkoittaa 21,5 prosentin nousua. Aika hurjaa. En ole tarkkaillut, ovatko vuokrat nousseet yleisestikin tällä alueella. Ehkä ovat, mutta on sekin mahdollista, että tällä firmalla on vain tapana nyhtää lisää vuokraa aina sopimuksen uusimisen yhteydessä. Toisaalta on eurokin vahvistunut tuon parikymmentä prosenttia dollariin nähden tässä ajassa, joten eipä sitä suuresti jaksaisi valittaa vaikka tänne olisinkin jäämässä.

tiistaina, kesäkuuta 10, 2008

Tämä Seattlen "kesä" alkaa mennä jo aivan naurettavaksi. Tänä iltana on myrskynnyt siihen malliin, että tuossa vain hieman etelämpänä on sähköt poikki 30 000 kodista. Vuorilla on satanut solien yli menevillä pääteillä jopa 25 senttiä lunta, ja lumiaurat ovat palanneet. Töistä kotiin kävellessä lämpö ei tainnut yli kymmentä astetta olla.

Viikonlopuksi on luvattu yli 20 astetta ja pilvetöntä taivasta. Uskoisiko?

maanantaina, kesäkuuta 09, 2008

Yksi tämän kevään ja kesän piirteistä on Seattlessa ollut se, että aamupäivät ovat lähes poikkeuksetta pilvisiä ja usein sataisiakin, mutta viimeistään myöhään iltapäivällä pilvet repeävät. Niin tänäänkin, ja päätin suunnata keskustaan ihan muuten vain. Tai no, eräs teksasilainen barbecue-paikka oli ehkä se kimmoke, jolla sain revittyä itseni liikkeelle, mutta kuitenkin. Taas oli mukavaa. Mikähän siinä on, että pelkkä keskustan humussa käppäily tuntuu mielekkäältä tekemiseltä?

Kuvat ovat Pioneer Squarelta eli Seattlen vanhimmalta alueelta, perustettu vuonna 1852. Alkuperäiset puutalot kylläkin paloivat Seattlen suuressa palossa vuonna 1889. Nykyiset tiili- ja kivirakennukset on rakennettu heti palon jälkeen.

sunnuntaina, kesäkuuta 08, 2008

Hei hulinaa! Tänään oli iltapelinä Seattle Sounders vs. Minnesota Thunder. Täydellistä dominointia, lopputulos 3-1. Kuvissa juhlitaan 2-0 -maalia ottelun 76. minuutilla. Seuran toimitusjohtaja oli kuulemma ollut soihduttelusta aika nyreisssään, ja stadionin pomo oli kuulemma suorastaan repinyt peliverkkarinsa. Jälkimmäisestä kuultiin pelin jälkeen seuran omistajalta, joka antoi soihduttelulle hiljaisen hyväksyntänsä. Pelaajat taasen olivat soihduista aivan innoissaan: ei tarvinnut kuin onnitella voitosta niin vastaukseksi sai kehut hienosta soihdutuksesta.

Taisin joskus kirjoittaa tänne jotakin siitä, kuinka suuri osuus maapallon geysireistä on Yellowstonen kansallispuistossa. En silloin muistanut tarkkaa osuutta tai lähdettä, mutta nyt tämä tuli taas vastaan, kun muusta syystä selasin UNESCOn maailmanperintölistaa. Sen mukaan Yellowstonessa on yli 300 geysiriä, mikä on kaksi kolmannesta kaikista maailman geisiireistä. Kaikkiaan geotermisiä ilmiöitä/kohteita on yli 10 000, noin puolet koko maailman tunnetuista kohteista.

Alkakaa nyt ihmeessä suunnitella reissua Yellowstoneen!

lauantaina, kesäkuuta 07, 2008

Auton kuljetusvakuutukseen alkaa vähitellen tulla selkoa. Pyysin lopulta tarjouksen kahdesta isosta suomalaisesta vakuutusyhtiöstä, ja tarjouksissa on yllättävän paljon eroa. Toinen nimittäin suostuu vakuuttamaan auton vain lähtömaan käyvästä arvosta, kun taas toisessa voi vakuuttaa myös vastaavan auton Suomen arvon mukaan. Tässä tapauksessa näissä on aika iso ero. Molemmissa tapauksissa vakuutuksen hinta on prosenttimäärä vakuutusarvosta, ja näissä prosenteissakin on yllättävän paljon eroa: 0,885 % ja 0,6212 %. Suomen arvon mukaan vakuuttavassa firmassa on tuo pienempi prosentti, joten siellä Suomen arvon mukaan vakuuttaminen ei tule edes juurikaan kalliimmaksi kuin toisessa firmassa USA:n arvon mukaan vakuuttaminen.

Muut muuttojärjestelyt ovat edelleen pelkän idean asteella. Alan vakavasti harkita, että tiedustelen paikallisilta lahjoituksia vastaanottavilta tahoilta, hakisivatko he asunnollisen tavaraa pois. Ilmeisesti tällaisia lahjoituksia voisi jopa vähentää verotuksessa, mutta siihen ei taida energia riittää.

Muistelen taannoin valitelleeni, että tuleva lyhyt Kalifornian reissu ei herätä suurta innostusta. Siinä on sentään tapahtunut muutos. Olen pikkuhiljaa alkanut tutustua reissuun osuviin kansallispuistoihin hieman tarkemmin, ja en malta odottaa näihin pääsyä. Reissuun osuu muunmuassa viimeksi vuonna 1915 purkautunut tulivuori, halkaisijaltaan viisitoistametrisiä mammuttipetäjiä ja asuttamaton saaristo Los Angelesin edustalla. Sinällään kaikki nuo ovat aiemmilta reissuilta tuttuja elementtejä, mutta tuntuu vakaasti siltä, että tämän reissun kohteissa nämä elementit saattaisivat olla hienoimmillaan. Lisäksi Kalifornia on aina Kalifornia, hyvässä ja pahassa.

Tähän reisuunhan olen siis lähdössä siksi, että auto pitää joka tapauksessa ajaa Los Angelesiin, ja lähtökiireistä huolimatta tuntui fiksulta tehdä vähän muutakin kuin ajaa 1800 kilometriä Interstate 5 -moottoritietä pitkin. Kiertely palkitsee karkeasti arvioiden 600 lisäkilometrillä.

perjantaina, kesäkuuta 06, 2008

Kävin äsken viemässä työkaverini lentokentälle. Vähän käy kateeksi, Suomen helteisiin on ryökäle matkalla. Täällä ei kesäntuloa huomaa juuri muualta kuin kalenterista.

keskiviikkona, kesäkuuta 04, 2008

Muuttojärjestelytkin etenevät hissukseen. Tai no lähinnä autoon liittyvät asiat etenevät, huonekalujen myymisruljanssiin olen valmistautunut vasta henkisesti. Tällä viikolla posti toi kaksi tärkeää asiaa: kosteudenimijiä ja auton euromallisen valokytkimen.

Kosteudenimijät ovat niitä paperipussissa olevia pieniä rakeita, joita kaikki varmaan ovat saaneet esimerkiksi elektroniikka- tai kenkäostosten yhteydessä. Nyt tuli vähän isompia pusseja: paino 125 grammaa per pussi ja pusseja on 32. Tuota määrää suositeltiin kokonaiselle kontille, joten eivätköhän nuo yhden auton suojaa komeasti. Olisin toki ostanut pienemmän määrän jos olisi ollut tarjolla, mutta eipä noiden hinta (55 dollaria eli noin 35 euroa) päätä huimannut. Paketti löytyi täältä. Jostakin toisesta blogista muistan lukeneeni, että irtotavarana saa samaa ainetta havalla, olikohan alle viisi taalaa per kilo. En oikein osaa perustella itselleni, miksi olisin muutaman kympin takia nähnyt sen vaivan että olisin tuota irtotavaraa jostakin rautakaupasta metsästänyt ja sitten vielä pussittanut sen itse.

Euromallista valokytkintä taasen tarvitaan siksi, että Suomessa takasumuvalo on pakollinen varuste, mutta täällä ei. Niinpä sitä ei myöskään autossani ole, eikä myöskään ole kytkintä josta valon saisi päälle kun se on asennettu. Löysin netistä kaupan, jolla on hyllyssä aitoja VW:n eurovalokatkaisimia. Hintakin oli ihan edullinen, ja kun Suomessa tuosta voidaan kiskoa ihan mitä tahansa (ja saatavuuskin voi olla mitä sattuu), oli ostopäätös aika helppo tehdä. Katkaisimen vaihtokin näemmä sujuu aivan ilman työkaluja alle minuutissa, mutta jospa sitä kuitenkin olisi kokeilematta tässä vaiheessa. Nyt vain toivon ettei takasumuvalon asentaminen ole Suomessa kovin kallista, ja jännitän ettei vain katastusmies sitten Suomessa keksi kovin pitkää listaa muita muutettavia asioita.

Eilen illalla taasen soitin erääseen suomalaiseen vakuutusyhtiöön kysyäkseni auton vakuuttamisesta rahdin ajaksi. Lupasivat että joku asiasta tietävä soittaa takaisin tänään illalla (varhain aamulla Suomen aikaa). Tämä ensimmäinen puhelu oli kyllä aika jännittävä. Linjassa oli vähän viivettä, ja ilmeisesti asiakaspalvelijalta meni ohi kun sanoin auton olevan tulossa USA:sta. Mikään muu ei kai voi selittää sitä, että minulta kysyttiin olenko tulossa Suomeen samalla laivalla kuin autoni. Muutenkin minulla oli koko ajan sellainen tunne, että asiakaspalvelija on joko ihan hukassa tai ei kuule mitä puhun. Aivan lopussa kun sanoin antavani numeroni täällä USA:ssa, asiakaspalvelija ehdotti että aluksi pitää sitten valita suunnaksi 358. Toivottavasti puhelimeni kuitenkin myöhäisillassa soi.