tiistaina, tammikuuta 04, 2011

Käväisin alkuillasta viemässä edellisen Amerikan matkan jäljiltä makuuhuoneeseen jääneen matkalaukkuni vintille varastoon. Se muistutti siitä, miten paljon varastossa on kaikenlaista ihan turhaa tavaraa säästössä ihan vain siksi, että silloin kun olen ne sinne muutama vuosi sitten vienyt, en ole raaskinut heittää niitä pois. Saattaisi olla fiksuinta heittää vain kaikki kylmästi menemään, mutta en kuitenkaan ole valmis tekemään sitä käymättä tavaroita läpi, missä taas olisi ihan liian iso homma.

Tästä kuitenkin innostuin käymään vaatehuoneeni läpi, ja sieltä löytyikin iso pahvilaatikollinen vaatteita, joita en missään nimessä enää aio käyttää. Tai no osa on jäänyt pieneksi, kasvuiässä kun tässä on oltu, mutta ei puhuta siitä. Nyt sitten mietin, pitäisikö nuo viedä UFF:lle vai varastoon odottamaan josko kelpaisivat kummipojalle joidenkin vuosien päästä.

lauantaina, tammikuuta 01, 2011

Suomessa tuli tänään 10 prosenttia etanolia sisältävä E10-polttoaine huoltoasemille. Moni on minulta kysynyt, miten USA:ssa ostettu autoni selviää tästä. Vastaus on että hyvin. USA:ssa nimittäin uusien autojen on ollut oltava E10-yhteensopivia vuodesta 1980 lähtien. Tämäntyyppisissä lainsäädännöllä hoidettavissa asioissa USA onkin yllättävän usein selvästi Eurooppaa edellä. Siinä syynä on toki se, että Kalifornian ja New Yorkin osavaltioissa on edistyksellistä porukkaa. Kun näissä isoissa osavaltioissa säädetään jokin laki, koko muun maan on usein seurattava perässä, sillä ei ole järkevää että samassa maassa toimitaan kahdella eri tavalla. Hyvä esimerkki tästä on lyijytön bensiini, joka oli Kaliforniassa ainoa sallittu bensiini vuosikausia ennen kuin lyijytöntä bensiiniä oli edes saatavilla Suomessa.

torstaina, joulukuuta 30, 2010

Tänä aamuna tein retken Helvetinkolulle. Talvinen retki oli jo parina viime talvena mielessä, mutta vasta nyt sain aikaiseksi. Ajattelin että Tapaninpäivän lumet tekevät metsästä mikavan, mutta kuitenkin muutama lumisateeton päivä takaa sen että polku on auki ja helppokulkuinen. Siinä osuinkin oikeaan.

Herätyskellon olin laittanut soimaan jo klo 6:30, jotta ehtisin polun päähän ennen auringonnousua. Se onnistuikin, ja klo 9:15 oli lähes optimaalinen aika reissun aloitukseen. Auringonnousuun oli vielä puolisen tuntia, mutta oli kuitenkin jo niin valoisaa, että metsässä näki hyvin, ja itse asiassa valokuviakin saattoi jo ottaa ihan hyvin. Tunnelma oli kieltämättä melko aavemainen.

Ja loistavan yksinäinen reissuhan siitä kaiken kaikkiaankin tuli. En nimittäin tavannut koko aikana yhtään ihmistä, eikä parkkipaikalla ollut tullessani eikä lähtiessäni yhtään toista autoa. Aivan mahtavaa! Luminen metsä oli sinällään kaunis ja tunnelmallinen, mutta Helvetinkolun viereinen näköalapaikka sekä itse kolu olivat tietysti kohokohdat. Katselin Helvetinkolun jäistä pohjaa hetken aikaa, ja totesin että kaipa sinne voi mennä kun sinne vei niin monet jalanjäljet. Ei se kyllä varsinaisesti yksin ollessa fiksua ollut. Pohjalla oli nimittäin siinä määrin jäätä, että ylöspäin ei olisi mitenkään päässyt, ja alaspäin olisi voinut päätyä liikkumaan aika vauhdilla. Muutamassa paikassa hieman jännitti, pysähtyykö matka sen jälkeen kun jäätä pitkin liukuminen loppuu.

Vaan kyllä kannatti mennä, sillä ei se lopulta niin kovin vaarallinen reissu ollut, ja pohjalla oleva jää oli harvinaisen upea näky. Sitä paitsi, Helvetinkolussakin kuului kännykkä, ja minulla oli lämmintä päällä ja repussa ruokaa ja juomaa. Pelastuspartio olisi ehtinyt Tampereelta paikalle parissa kolmessa tunnissa, joten eipä siinä suurta hätää olisi ehtinyt tulla.

Kolusta päästyäni kävelin Ison Helvetinjärven jäätä pitkin päivätuvalle, jonka vieraskirjaan oli viimeksi tullut nimiä toissapäivänä. Söin pari viipaletta joulukinkulla päällystettyä limppua, luin työsähköpostit kännykälläni ja suuntasin matkani takaisin autolle. Hyvä reissu. Työpaikalle ehdin vielä kahdeksi, ja tänään tulikin tehtyä suhteellisen normaalin pituinen työpäivä.

Siellä päivätuvassa yksikseni leipää mutustaessani ja sähköposteja lukiessani tilanne tuntui kyllä melko absurdilta.

keskiviikkona, joulukuuta 29, 2010

Olen lähdössä myöhemmin keväällä lomamatkalle Lähi-itään. Maiksi valikoituivat Libanon, Syyria ja Jordania. Ne ovatkin alueen ainoat reppureissaajalle sekä kiinnostavat että turvalliset maat jos Israelia ei oteta lukuun. Sinne kuitenkin on helpointa mennä eri reissulla kuin Libanoniin ja Syyriaan. Jordanian matkaan sen voisi helposti yhdistää, sillä Jordanialla ja Israelilla on rauhansopimus, eikä maidan välistä matkailua ole sinällään rajoitettu. Vaikka olen minä asiasta kysyneille vitsaillut, että roistovaltioon en sentään suostu menemään, että joku raja minullakin on vaikka Yhdysvalloissa olenkin asunut.

Vaikka matkaan lähtöön on vielä pari kuukautta, valmistelut olen tietenkin jo aloittanut. Eilen lähetin viisumihakemuksen Syyrian suurlähetystöön, joka sijaitsee Ruotsissa. Prosessi tuntuu varsin kivuttomalta, varsinkin jos sitä vertaa siihen prosessiin jolla Yhdysvaltojen viisumeja haetaan. Hyvässä lykyssä minulla on viisumi kourassa jo ensi viikolla.

Ei Syyriaan toki olisi pakko viisumia etukäteen hankkia, sillä suomalainen saa sen myös rajalta. Ennakkoon hankittua viisumia on kuitenkin suositeltu monessa paikassa etenkin jos aikoo ylittää rajan maitse, niin kuin minä aion tehdä. Viisumi passissa kun voi nopeuttaa rajamuodollisuuksia oleellisesti. Libanonin ja Jordanian viisumeja en aio ennakkoon hankkia, sillä näihin maihin saavun lentäen, ja näissä maissa viisumi pitäisi irrota rajaltakin huomattavasti Syyriaa jouheammin.

Varsinainen kimmoke matkaan lähtöön syntyi useita vuosia sitten. Silloin Libanonissa oli ollut jo useita vuosia rauhallista, ja Aamulehdessä oli koko sivun matkailujuttu Libanonista. Totesin silloin, että tuonnehan minä menen. Ennen kuin ehdin toteuttaa suunnitelmani, ne menivät jäihin kun entinen pääministeri Rafic Hariri murhattiin Beirutissa pommilla (2005), Israel ja Hizbollah ammuskelivat isompaa ja pienempää ampumatarvitketta puolin ja toisin rajan yli (2006), ja palestiinalaisten pakolaisleireillä oli isompaa kähinää (2007). Nyt maassa on taas ollut pari vuotta rauhallista, joten on aika mennä. Kun vielä huomasin, että Air Baltic lentää Beirutiin ja Ammaniin Riian kautta pilkkahintaan, oli päätös matkaanlähdöstä jo tehty. Ulkoministeriökään ei tällä hetkellä pidä sitä erityisen huonona ideana.

Matka on tarkoitus aloittaa kahdella laskettelupäivällä Libanonin vuorilla, jossa korkeimmat huiput kohoavat noin 2500 metriin. Tämän jälkeen vietän pari päivää Beirutissa katsomassa, miltä 1960-luvun jetset bilehileiden kokoontumispaikka näyttää muutama vuosikymmen myöhemmin. Se on edelleen Arabien party capital, jossa monet kotona voimassa olevat säännöt unohdetaan. Libanonin väestöstähän noin 40 prosenttia on kristittyjä, ja Beirut on suurimmaksi osaksi moderni sekularisoitunut kaupunki. Libanonissa ollaankin ylpeitä maan uskonnollisesta diversiteetistä ja suvaitsevaisuudesta.

Syyriassa aikomukseni on tutustua Damaskoksen vanhaan kaupunkiin sekä vierailla vajaa 2000 vuotta vanhoilla raunioilla ainakin Palmyrassa ja Bosrassa. Näistä ensimmäisestä pitäisi löytyä suunnilleen vaikuttavimmat tuon ikäiset rauniot mitä olemassa on. Jälkimmäinen taasen on Rooman valtakunnan Arabian provinssin entinen pääkaupunki, jossa oleva amfiteatteri on ilmeisesti parhaiten säilynyt roomalainen amfiteatteri.

Jordaniassa taasen pääkohteet ovat kuuluisa Petran kadonnut kaupunki sekä Kuollut meri. Lisäksi olisi mukava käydä beduiinien vieraana Wadi Rumissa sekä vierailla vaikkapa Jerashissa katsomassa lisää vanhoja raunioita, mutta Jordanian osalta suunnitelmat saattavat elää vielä paikan päälläkin. Lisäksi mielessä on jalkapallo-ottelun näkeminen, mieluiten Ammanissa, mutta ilmeisesti myös Damaskoksessa voisi olla hyvä tunnelma. Arabithan ovat jalkapallohulluja, ja jordanialaiset joukkueet ovatkin menestyneet Aasialaisissa seurajoukkueiden kilpailuissa viime vuosina melko hyvin.

Voi sanoa että odotan matkaa suurella innostuksella. Toisaalta tietysti jännittääkin, mutta lähinnä sen takia, että en ole varma miten reagoin minulle entuudestaan melko vieraaseen arabikulttuuriin. Juuri sitä silmällä pitäen päätinkin ottaa pehmeän laskun Lähi-itään Libanonissa, ja toisaalta Syyriaa huomattavasti turistisoituneempi Jordania tarjonnee matkan lopussa tarvittaessa mahdollisuuden viettää aikaa länsimaalaisten kanssa. Joka tapauksessa mitä enemmän luen matkaoppaita matkaani varten, sitä vakuuttuneemmaksi tulen siitä, että olen etuoikeutettu kun olen lähdössä matkaan juuri nyt. Jos vakaus jatkuu, maat turistisoituvat entisestään, mutta nyt varsinkin Syyriassa saa kokea maan varsin autenttisena. Juuri tätä minulle hehkutti taannoisella Tsekin matkallani Olomoucissa tapaamani skotlantilaismies, joka oli ollut edelliset kolme viikkoa reppureissaamassa Syyriassa ja Libanonissa.

tiistaina, joulukuuta 28, 2010

Eilen kävin katsomassa elokuvan Veijarit. Se on tietenkin puhtaasti viihde-elokuva, enkä kyllä muistakaan koska viimeeksi olisin nauranut elokuvateatterissa yhtä makeasti. Homma perustuu tilannekomiikkaan ja Mikko Leppilammen ja Antti Luusuaniemen väliseen kemiaan.

maanantaina, joulukuuta 27, 2010

Aamulehden mukaan kaupungissa oli eilen liikkeellä vain kolme auraa kun normaalisti liikkeellä on 11 ryhmää, joissa on kussakin 2-3. Aamulehden verkkouutisen perässä olevien kommenttien perusteella aivan kaikille ajautus perheidensä luona olevista auramiehistä ei tuonut samanlaista joulumieltä kuin minulle.

Oma autoni oli aamulla melkoisessa lumikinoksessa. Nokkapellin kärki oli kokonaan lumipenkassa niin että ei tiennyt missä oli kinoksen ja auton raja. Auton alla ei kuitenkaan ollut lunta, joten auton sai peruutettua ihan ilman työntöapua nätisi muiden autojen tekemille urille. Toivottavasti joku kuitenkin käy auraamassa pihaa ennen kuin pitää palata kotiin.

Tähän laittamani kuvat on otettu Tapaninpäivänä noin klo 11. Tilanne ei kyllä iltapäivän mittaan muuuttunut yhtään.

sunnuntaina, joulukuuta 26, 2010

Tänä vuonna kuuntelin joulurauhan julistuksen takavuosien tapaan autossa matkalla joulunviettopaikalle. Vähän kaikki meni jouluaattoaamun ajoituksissa pieleen, ja sitten vielä aivan pikaiseksi aikomani kauppareissu pitkittyi muutamilla tärkeillä ostoksilla, muun muassa sekametelisopan hedelmien ostamisella. No, ehkäpä asiaa ei olisi auttanut vaikka kauppareissu olisi lyhyempikin ollut. Joka tapauksessa sain kaupan pihalla autoradion päälle noin 10 sekuntia ennen kuin varsinainen joulurauhan julistus alkoi kirkonkelloilla ja tutulla torvisoitolla. Jumala ompi linnamme jäi siis kuulematta aivan viimeisiä säkeitä lukuunottamatta.

Joulurauhan julistus ja sen perään Ylen Ykkösellä aina soiva Taas kaikki kauniit muistot saa minut aina liikuttuneeseen tilaan. Kai siinä on se, että tämä yhdistelmä on tuttu varhaisesta lapsuudesta asti. Vahvistin Wikipediasta käsitykseni siitä, että Ylen Ykkönen on soittanut juuri tämän kappaleen joulurauhan julistuksen jälkeen joka vuosi jo vuosikymmenten ajan. Tarkka perinteen alkuvuosi on 1955, ja tämä se on kyllä hieno perinne. Esitettävä versio ei toki ole joka vuosi ollut sama. Sulo Saaritsin versio 1960-luvulta on ehkä se perinteisin (vaikkei tietysti alkuperäisin), mutta ei tänä vuonna esitetty 1980-luvun versiokaan huono ole.

Joulua vietettiin koko lähisuvun voimin. Pienet lapset tekevät kyllä joulusta joulun. Aaton kohokohtia olivat kohta kaksivuotiaan tytön rajaton riemu isältään lahjaksi saamastaan keppihevosesta sekä viisivuotiaan johdolla leikitty piirileikki. Yhteisessä piirissä pyörimistä seurasi aina yksin tehtävät asiat, kuten käsien taputtaminen, tömistäminen tai itsensä ympäri pyöriminen. Kun mummia alkoi pyörryttää ja tämä otti päästään kiinni, tyttö seurasi perässä, ja pian tämä oli vakituinen – ja tytön mielestä ehkä hauskin – osa leikkiä.

Lapsista oli myös hauskaa se, että jäin perinteiseen tapaan yökylään. Ja mieluusti jäinkin. Uusilla leluilla oli mukava leikkiä heti aamusta.

Tapanina jatkettiin viime vuonna aloitettua perinnettä, ja koko porukka tuli luokseni syömään. Viimevuotiseen tapaan tein siitä pienen irtioton jouluruuista tarjoamalla pääruuaksi lammasta. Toki pöydässä oli joululaatikoitakin, mutta niitä ei olisi ollut pakko syödä kun muitakin lisukkeita oli tarjolla. Ja tietenkin tarjosin ennen ateriaa glögiä. Siihen lisäämäni Jaloviina (tietenkin yhden tähden) taisi saada sitä ottaneiden hyväksynnän. Itsehän olen juonut joulun alla jalluglögiä melkein joka ilta. Jallua lisään aidosti ihan vain sen takia, että se parantaa glögin makua. Aika harvoin alkoholilla on tämä vaikutus juomaan, mutta tässä on. Kannattaa kokeilla.

Tapanina käytiin myös Vammalassa. Lunta tuli Tampereella siinä määrin, että parkkipaikalta ei ilman auton työntämistä liikkeelle päässyt. Ajokeli olikin aika kehno. Tosin ei se taajaman ulkopuolella ollut ihan niin paha kuin kaupungissa, sillä isommat tiet oli kyllä aurattu. Tänään olikin ensimmäinen kerta jonka muistan että Teiskontietä ei olisi aurattu viimeistään aikaisin aamupäivällä. Eikä sitä oltu aurattu pitkälle iltapäiväänkään mennessä. On se silti ihan mukavaa, miten jouluna vielä saa ihmiset olla lomalla jopa silloin jos on kyse suhteellisen oleellisten yhteiskunnan toimintojen hoitamisesta. Tai siis ainakin mahdollisimman monet saavat, vaikka yhteisestä hyvästä jouduttaisiin vähän tinkimäänkin.

Paluumatkalla oli minun ajovuoroni, ja pimeässä näkyvyys oli lumipyryn takia niin kehno, että ajoin maantiellä pitkät matkat 60 km/h. Taakse kertyi jonoa, ja päästin sen pari kertaa ohitseni bussipysäkillä odotellen. Olisi sitä itsekkin saattanut vähän nopeampaa ajaa jos olisi ollut pidempi matka ja takapenkillä ei olisi ollut kallista lastia.

torstaina, joulukuuta 23, 2010

Joulunalusaika on ollut aikamoista vilskettä, mutta jollakin tavalla kaikki asiat on tullut hoidettua ja joulun sopii nyt tulla.

Eniten kiirettä on aiheuttanut uudet työtehtävät, joissa vuoden päättyminen ja tilikauden umpeutuminen aiheuttaa yliopistotutkijalle vieraalla tavalla aikarajoja, joista ei kertakaikkiaan voi joustaa. Lisäksi työnantaja on järjestänyt muutakin ylimääräistä kivaa pikku ohjelmaa, josta on saanut lukea lehtienkin sivuilta.

Eilen oli viisivuotiaan kummipoikani syntymäpäivät. Juhlat olivat mainiota ja kaikilla vierailla iästä riippumatta tuntui olevan hauskaa. Minä sekä tulin vieraista ensimmäisenä (yhdessä päivänsankarin kanssa) sekä poistuin viimeisenä, joten juhlittua tuli oikein pitkän kaavan mukaisesti. Kun olimme lähdössä mummin ja papan kotoa päivänsankarin kotiin ehdotin josko mentäisiin autolla, mutta poika totesi että "äiti on kyllä ajatellut että menisimme kävellen". Mitäpä siihen sitten sanoisi? Varsinainen houkutin "kävelylle" taisi olla se, että sillä tavalla meistä nuorempi pääsi pulkan kyytiin koko matkaksi.

Tänään vuorossa oli perinteinen käynti Vammalassa joululahjojenvaihtoreissulla. Jo alkumatkasta kummipoikani totesi ihan ilman varoitusta, että oli kovasti pitänyt minulta saamastaan lahjasta. Se lämmitti mieltä. Olen nyt kahtena edellisenä vuonna valinnut lahjan, jota minulla ei lapsena ollut ja josta olin vähän kateellinen jollekin kaverille. Sillä taktiikalla tuntuu tulevan mieleisiä. Automatkoissa oli mennen tullen mukavaa myös se, että ei tarvinnut laittaa radiosta musiikkia. Laulaminen kun on paljon mukavampaa. Välillä laulettiin yhdessä, välillä kuultiin pienen pojan soolosuorituksia. Ja opittiinpa me aikuiset pari uuttakin laulua. Tai ainakin opeteltiin.

Vammalan reissulla sain esineen, joka vetää hiljaiseksi. Isoisäni oli syksyllä 1939 Kyyrölässä Karjalankannaksella rakentamassa linnoituksia. Siellä myytin mukeja, joissa lukee "Parempi kaivaa kuin katua. 1939." Nyt tämä muki on minulla. Esineen arvoa ei osaa oikein edes ymmärtää. Sille pitäisi nyt miettiä paikka jossa se on esillä mutta kuitenkin turvassa.

sunnuntaina, joulukuuta 19, 2010

Työviikko oli raskas, joten viikonloppu meni levon merkeissä. Jo perjantain työpäivä oli rennon puoleinen, sillä tein vain aamulla pari tuntia töitä kotoa käsin, minkä jälkeen menin pitkälle lounaalle ja jouluostoksille keskustaan. Lounas tosin oli pitkä lähinnä siksi, että palvelu oli hidasta. Iltapäivän vietin keskustayliopiston päärakennuksessa muiden puhetta kuunnellen. On se jännä miten siellä tulee aina sellainen olo, että ollaan ihan oikealla yliopistolla. Ei meillä Hervannassa sellaista. Lisäksi on hämmentävää, miten keskustayliopiston tutkijat erottaa heti keskustayliopistolaisiksi aivan riippumatta tieteenalasta. Ja niitä sellaisia juuri tietynnäköisiä ja -oloisia blondeja tuntuu olevan kolmetoista tusinassa. Ei sillä että valittaisin.

Lauatai menkin sitten todella rennosti. Nousin sängystä vasta puolenpäivän aikaan, Vietin hetken laatuaikaa netissä, söin lounaan, ja menin nokosille. Siitä heräsin sitten vasta seitsemän aikaan illalla. Päivän ainoa varsinainen aikaansaannos oli hostellin varaaminen tammikuun loppupuolen Istanbulin reissua varten. Löytyikin sellainen paikka, josta on lupa odottaa löytävänsä matkaseuraakin. Jos nyt tammikuussa kukaan muu Istanbulissa matkustaa.

Sunnuntai olikin sitten mukava päivä. Nukuin taas pitkään, mistä lähdin heti suoriltaan joulukuusen hakuun kummipojan kanssa. Ihan komea kuusi löytyikin. Ohjelmassa oli myös piparkakkujen leipomista, missä myös päiväunilta herännyt kummityttö auttoi. En minä ihan varma ole siitä miksi hommassa täytyy olla lapsien lisäksi osallisena neljä aikuista, mutta on se mukava perinne että tätä varten kokoontuu koko tamperelainen lähisuku. Ja on minulla nimenomainen oma tehtäväkin, jota ei kukaan muu luultavasti tekisi. Minusta piparkakkujen koristelu on vain mukavaa näpertämistä.

torstaina, joulukuuta 16, 2010

Eilen ja toissa päivänä kävin elokuvissa. Ne olivatkin ensimmäiset kerrat pitkästä aikaa. Usein tuntuukin käyvän niin, että tulee käytyä paljonkin kun saa vain pään auki. Seuraavakin elokuva on jo valittuna, mutta se tulee ohjelmitoon vasta joulupäivänä.

Tiistain elokuva oli kotimainen Rare Exports, joka täyttikin kaikki kovat odotukset. Yleensähän jouluelokuvat ovat järkyttävän huonoja, mutta tämä on ihan toista maata. Vanhaa suomalaista joulupukkimytologiaa on yhdistetty varsin oivaltavasti ihan tavallisesta jouluelokuvasta tuttuun tunnelmaan. Toisaalta näin selviä lainauksia kauhuelokuva-genrestä, vaikka mistään kauhuelokuvasta ei toki ole kyse.

Elokuvasta kotiuduttani huomasin, että elokuva on ainakin tällä ja ensi viikolla ohjelmistossa myös Seattlessa. Näytöksiäkin on kaksi päivässä, viikonloppuisin jopa viisi päivässä. Onnistuinkin houkuttelemaan monta seattlelaista kaveriani menemään katsomaan elokuvan. Pari-kolme jo ehti käydäkin, ja he ihan kehuivat, joskaan en tiedä kuinka paljon siinä oli vain kohteliaisuutta. Isompi porukka on kuitenkin menossa perjantain 19:30 näytökseen. Saapa nähdä mitä jenkit tykkäävät. Amerikkalaiset sanomalehdet ovat kyllä antaneet varsin kiittäviä arvioita. New York Timesissa se on jopa saanut merkinnän NYT Critics' Pick.

Eilinen Napapiirin sankarit oli sitten vähän toisenlainen lappilaistarina. Varsin mainio sekin oli. Dome Karukoski on jo jonkinlainen laadun tae.