Eilen kävin katsomassa elokuvan Veijarit. Se on tietenkin puhtaasti viihde-elokuva, enkä kyllä muistakaan koska viimeeksi olisin nauranut elokuvateatterissa yhtä makeasti. Homma perustuu tilannekomiikkaan ja Mikko Leppilammen ja Antti Luusuaniemen väliseen kemiaan.

Aamulehden mukaan kaupungissa oli eilen liikkeellä vain kolme auraa kun normaalisti liikkeellä on 11 ryhmää, joissa on kussakin 2-3. Aamulehden verkkouutisen perässä olevien kommenttien perusteella aivan kaikille ajautus perheidensä luona olevista auramiehistä ei tuonut samanlaista joulumieltä kuin minulle.

Oma autoni oli aamulla melkoisessa lumikinoksessa. Nokkapellin kärki oli kokonaan lumipenkassa niin että ei tiennyt missä oli kinoksen ja auton raja. Auton alla ei kuitenkaan ollut lunta, joten auton sai peruutettua ihan ilman työntöapua nätisi muiden autojen tekemille urille. Toivottavasti joku kuitenkin käy auraamassa pihaa ennen kuin pitää palata kotiin.

Tähän laittamani kuvat on otettu Tapaninpäivänä noin klo 11. Tilanne ei kyllä iltapäivän mittaan muuuttunut yhtään.

Tänä vuonna kuuntelin joulurauhan julistuksen takavuosien tapaan autossa matkalla joulunviettopaikalle. Vähän kaikki meni jouluaattoaamun ajoituksissa pieleen, ja sitten vielä aivan pikaiseksi aikomani kauppareissu pitkittyi muutamilla tärkeillä ostoksilla, muun muassa sekametelisopan hedelmien ostamisella. No, ehkäpä asiaa ei olisi auttanut vaikka kauppareissu olisi lyhyempikin ollut. Joka tapauksessa sain kaupan pihalla autoradion päälle noin 10 sekuntia ennen kuin varsinainen joulurauhan julistus alkoi kirkonkelloilla ja tutulla torvisoitolla. Jumala ompi linnamme jäi siis kuulematta aivan viimeisiä säkeitä lukuunottamatta.

Joulurauhan julistus ja sen perään Ylen Ykkösellä aina soiva Taas kaikki kauniit muistot saa minut aina liikuttuneeseen tilaan. Kai siinä on se, että tämä yhdistelmä on tuttu varhaisesta lapsuudesta asti. Vahvistin Wikipediasta käsitykseni siitä, että Ylen Ykkönen on soittanut juuri tämän kappaleen joulurauhan julistuksen jälkeen joka vuosi jo vuosikymmenten ajan. Tarkka perinteen alkuvuosi on 1955, ja tämä se on kyllä hieno perinne. Esitettävä versio ei toki ole joka vuosi ollut sama. Sulo Saaritsin versio 1960-luvulta on ehkä se perinteisin (vaikkei tietysti alkuperäisin), mutta ei tänä vuonna esitetty 1980-luvun versiokaan huono ole.

Joulua vietettiin koko lähisuvun voimin. Pienet lapset tekevät kyllä joulusta joulun. Aaton kohokohtia olivat kohta kaksivuotiaan tytön rajaton riemu isältään lahjaksi saamastaan keppihevosesta sekä viisivuotiaan johdolla leikitty piirileikki. Yhteisessä piirissä pyörimistä seurasi aina yksin tehtävät asiat, kuten käsien taputtaminen, tömistäminen tai itsensä ympäri pyöriminen. Kun mummia alkoi pyörryttää ja tämä otti päästään kiinni, tyttö seurasi perässä, ja pian tämä oli vakituinen – ja tytön mielestä ehkä hauskin – osa leikkiä.

Lapsista oli myös hauskaa se, että jäin perinteiseen tapaan yökylään. Ja mieluusti jäinkin. Uusilla leluilla oli mukava leikkiä heti aamusta.

Tapanina jatkettiin viime vuonna aloitettua perinnettä, ja koko porukka tuli luokseni syömään. Viimevuotiseen tapaan tein siitä pienen irtioton jouluruuista tarjoamalla pääruuaksi lammasta. Toki pöydässä oli joululaatikoitakin, mutta niitä ei olisi ollut pakko syödä kun muitakin lisukkeita oli tarjolla. Ja tietenkin tarjosin ennen ateriaa glögiä. Siihen lisäämäni Jaloviina (tietenkin yhden tähden) taisi saada sitä ottaneiden hyväksynnän. Itsehän olen juonut joulun alla jalluglögiä melkein joka ilta. Jallua lisään aidosti ihan vain sen takia, että se parantaa glögin makua. Aika harvoin alkoholilla on tämä vaikutus juomaan, mutta tässä on. Kannattaa kokeilla.

Tapanina käytiin myös Vammalassa. Lunta tuli Tampereella siinä määrin, että parkkipaikalta ei ilman auton työntämistä liikkeelle päässyt. Ajokeli olikin aika kehno. Tosin ei se taajaman ulkopuolella ollut ihan niin paha kuin kaupungissa, sillä isommat tiet oli kyllä aurattu. Tänään olikin ensimmäinen kerta jonka muistan että Teiskontietä ei olisi aurattu viimeistään aikaisin aamupäivällä. Eikä sitä oltu aurattu pitkälle iltapäiväänkään mennessä. On se silti ihan mukavaa, miten jouluna vielä saa ihmiset olla lomalla jopa silloin jos on kyse suhteellisen oleellisten yhteiskunnan toimintojen hoitamisesta. Tai siis ainakin mahdollisimman monet saavat, vaikka yhteisestä hyvästä jouduttaisiin vähän tinkimäänkin.

Paluumatkalla oli minun ajovuoroni, ja pimeässä näkyvyys oli lumipyryn takia niin kehno, että ajoin maantiellä pitkät matkat 60 km/h. Taakse kertyi jonoa, ja päästin sen pari kertaa ohitseni bussipysäkillä odotellen. Olisi sitä itsekkin saattanut vähän nopeampaa ajaa jos olisi ollut pidempi matka ja takapenkillä ei olisi ollut kallista lastia.

Joulunalusaika on ollut aikamoista vilskettä, mutta jollakin tavalla kaikki asiat on tullut hoidettua ja joulun sopii nyt tulla.

Eniten kiirettä on aiheuttanut uudet työtehtävät, joissa vuoden päättyminen ja tilikauden umpeutuminen aiheuttaa yliopistotutkijalle vieraalla tavalla aikarajoja, joista ei kertakaikkiaan voi joustaa. Lisäksi työnantaja on järjestänyt muutakin ylimääräistä kivaa pikku ohjelmaa, josta on saanut lukea lehtienkin sivuilta.

Eilen oli viisivuotiaan kummipoikani syntymäpäivät. Juhlat olivat mainiota ja kaikilla vierailla iästä riippumatta tuntui olevan hauskaa. Minä sekä tulin vieraista ensimmäisenä (yhdessä päivänsankarin kanssa) sekä poistuin viimeisenä, joten juhlittua tuli oikein pitkän kaavan mukaisesti. Kun olimme lähdössä mummin ja papan kotoa päivänsankarin kotiin ehdotin josko mentäisiin autolla, mutta poika totesi että "äiti on kyllä ajatellut että menisimme kävellen". Mitäpä siihen sitten sanoisi? Varsinainen houkutin "kävelylle" taisi olla se, että sillä tavalla meistä nuorempi pääsi pulkan kyytiin koko matkaksi.

Tänään vuorossa oli perinteinen käynti Vammalassa joululahjojenvaihtoreissulla. Jo alkumatkasta kummipoikani totesi ihan ilman varoitusta, että oli kovasti pitänyt minulta saamastaan lahjasta. Se lämmitti mieltä. Olen nyt kahtena edellisenä vuonna valinnut lahjan, jota minulla ei lapsena ollut ja josta olin vähän kateellinen jollekin kaverille. Sillä taktiikalla tuntuu tulevan mieleisiä. Automatkoissa oli mennen tullen mukavaa myös se, että ei tarvinnut laittaa radiosta musiikkia. Laulaminen kun on paljon mukavampaa. Välillä laulettiin yhdessä, välillä kuultiin pienen pojan soolosuorituksia. Ja opittiinpa me aikuiset pari uuttakin laulua. Tai ainakin opeteltiin.

Vammalan reissulla sain esineen, joka vetää hiljaiseksi. Isoisäni oli syksyllä 1939 Kyyrölässä Karjalankannaksella rakentamassa linnoituksia. Siellä myytin mukeja, joissa lukee "Parempi kaivaa kuin katua. 1939." Nyt tämä muki on minulla. Esineen arvoa ei osaa oikein edes ymmärtää. Sille pitäisi nyt miettiä paikka jossa se on esillä mutta kuitenkin turvassa.

Työviikko oli raskas, joten viikonloppu meni levon merkeissä. Jo perjantain työpäivä oli rennon puoleinen, sillä tein vain aamulla pari tuntia töitä kotoa käsin, minkä jälkeen menin pitkälle lounaalle ja jouluostoksille keskustaan. Lounas tosin oli pitkä lähinnä siksi, että palvelu oli hidasta. Iltapäivän vietin keskustayliopiston päärakennuksessa muiden puhetta kuunnellen. On se jännä miten siellä tulee aina sellainen olo, että ollaan ihan oikealla yliopistolla. Ei meillä Hervannassa sellaista. Lisäksi on hämmentävää, miten keskustayliopiston tutkijat erottaa heti keskustayliopistolaisiksi aivan riippumatta tieteenalasta. Ja niitä sellaisia juuri tietynnäköisiä ja -oloisia blondeja tuntuu olevan kolmetoista tusinassa. Ei sillä että valittaisin.

Lauatai menkin sitten todella rennosti. Nousin sängystä vasta puolenpäivän aikaan, Vietin hetken laatuaikaa netissä, söin lounaan, ja menin nokosille. Siitä heräsin sitten vasta seitsemän aikaan illalla. Päivän ainoa varsinainen aikaansaannos oli hostellin varaaminen tammikuun loppupuolen Istanbulin reissua varten. Löytyikin sellainen paikka, josta on lupa odottaa löytävänsä matkaseuraakin. Jos nyt tammikuussa kukaan muu Istanbulissa matkustaa.

Sunnuntai olikin sitten mukava päivä. Nukuin taas pitkään, mistä lähdin heti suoriltaan joulukuusen hakuun kummipojan kanssa. Ihan komea kuusi löytyikin. Ohjelmassa oli myös piparkakkujen leipomista, missä myös päiväunilta herännyt kummityttö auttoi. En minä ihan varma ole siitä miksi hommassa täytyy olla lapsien lisäksi osallisena neljä aikuista, mutta on se mukava perinne että tätä varten kokoontuu koko tamperelainen lähisuku. Ja on minulla nimenomainen oma tehtäväkin, jota ei kukaan muu luultavasti tekisi. Minusta piparkakkujen koristelu on vain mukavaa näpertämistä.

Eilen ja toissa päivänä kävin elokuvissa. Ne olivatkin ensimmäiset kerrat pitkästä aikaa. Usein tuntuukin käyvän niin, että tulee käytyä paljonkin kun saa vain pään auki. Seuraavakin elokuva on jo valittuna, mutta se tulee ohjelmitoon vasta joulupäivänä.

Tiistain elokuva oli kotimainen Rare Exports, joka täyttikin kaikki kovat odotukset. Yleensähän jouluelokuvat ovat järkyttävän huonoja, mutta tämä on ihan toista maata. Vanhaa suomalaista joulupukkimytologiaa on yhdistetty varsin oivaltavasti ihan tavallisesta jouluelokuvasta tuttuun tunnelmaan. Toisaalta näin selviä lainauksia kauhuelokuva-genrestä, vaikka mistään kauhuelokuvasta ei toki ole kyse.

Elokuvasta kotiuduttani huomasin, että elokuva on ainakin tällä ja ensi viikolla ohjelmistossa myös Seattlessa. Näytöksiäkin on kaksi päivässä, viikonloppuisin jopa viisi päivässä. Onnistuinkin houkuttelemaan monta seattlelaista kaveriani menemään katsomaan elokuvan. Pari-kolme jo ehti käydäkin, ja he ihan kehuivat, joskaan en tiedä kuinka paljon siinä oli vain kohteliaisuutta. Isompi porukka on kuitenkin menossa perjantain 19:30 näytökseen. Saapa nähdä mitä jenkit tykkäävät. Amerikkalaiset sanomalehdet ovat kyllä antaneet varsin kiittäviä arvioita. New York Timesissa se on jopa saanut merkinnän NYT Critics' Pick.

Eilinen Napapiirin sankarit oli sitten vähän toisenlainen lappilaistarina. Varsin mainio sekin oli. Dome Karukoski on jo jonkinlainen laadun tae.

Töiden jälkeenkin tuli kuvattua luontokuvia parkkipaikalla. Lähdin kotiin poikkeuksellisen aikaisin. Aurinko oli jo hyvän aikaa sitten laskenut, mutta taivas oli vielä tumman sininen. Valkoiset puut näyttivät aika hienolta sitä vasten.

Tämänaamuinen luontoretki Hervannassa tuotti kaksi valokuvaa. Molemmat on otettu alueen eri työpaikkojen parkkialueilta, kun käveli ensin parkkihallista Hermiaan parturiin ja sitten kynittynä omalle työpaikalleni.

Viikonloppu meni siis Helsingissä, ja sielläpä sitten vasta onkin lunta, niin kuin lehdistä on voinut lukea. Ei sitä kyllä ihan täysin voi ymmärtää käymättä paikan päällä. Tuossa ylimmässä kuvassa siis on auto parkissa.

Sunnuntaina oli päivä jona tapasin parikin kaveria, joita en ole taas useampaan kuukauteen nähnyt. Toinen tuli oli tullut paikalle kaukaa, kahdestikin. Nimittäin ensin Skotlannista ja sitten Joensuusta. Ruokapaikaksi valittiin Ravintola Kaarna aivan ydinkeskustasta. Suomalainen ruoka maistui, mutta hauskinta oli se, että koolla oli neljän hengen porukka, joka ei ole ollut koolla useampaan vuoteen. Kaksi ei ollut ylipäänsä tavannut toisiaan yli kuuteen vuoteen. Ollaanpa me vanhoja, huh huh.

Ennen illallista oli aikaa kierrellä hetken aikaa kaupungilla. Kohteiksi valikoitui Kallion kirkko sekä Senaatintori. Aika hienoja kuvia tuli. Kallion kirkolla en ollut koskaan aikaisemmin edes käynyt, vaikka sen tietysi näkee käytännössä aina kun Helsingissä vierailee.

Senaatintorille osuttiin vieläpä lähes täydellisessä iltavalaistuksessa. Lisäksi tulin torilla ajatelleeksi, että on aika hienoa, että sitä ei ole otettu autojen parkkialueeksi. Ainakin Tsekissä on aika harvinaista, että yhtälailla autojen tavoitettavissa oleva tori ei olisi pysäköintikäytössä. Toisaalta sitten taas komea joulukuusi oli sössitty suomalaiseen tapaan laittamalla toispuoleiset ja vaatimattomat kynttilälamput. Vaikka on kai se niinkin, että kyn tällaisia sössitään, siihen kiinnittää kotimaassaan ihan eri tavalla huomiota.

Olin pitkästä aikaa taas keikalla, enkä millä tahansa keikalla. Scandinavian Music Groupin veto Tavastialla oli mainio. Keikka alkoi uudella levyttämättömällä kappaleella, ja illan aikana kuultiin kolme muutakin uutta biisiä. Hyvältä kuullosti. Yksi näistä oli jo pari vuotta sitten keikoilla kuultu Tukoholmaan ja takaisin, joka ei kuitenkaan koskaa päätynyt levylle. Nyt kuultu sovitus oli aivan erilainen kuin aiempi, ja minusta ei kyllä yhtään niin hyvä. No, saapa nähdä mitä tuon kanssa lopulta käy.

Ehkä kohokohta oli kuitenkin Mustana, maidolla, kylmänä, kuumana, jossa viulusoolon sijasta kuultiin Markku Peltosen soittama haitarisoolo. Toimi loistavasti! Haitari soi myös ainakin kahdessa levyttämättömässä kappaleessa.