maanantaina, syyskuuta 22, 2008

Muuttoautoni autoverotuspäätös oli saapunut ilmeisesti perjantain postissa. Nollaveropäätöshän sieltä tuli niin kuin pitikin. Tullin arvion mukaan autoni arvo on noussut puolessatoista vuodessa noin 6500 euroa. Ei huono.

Koska autoverotuspäätöksen myötä kaikki auton paperit olivat valmiina, vein sen tänään suoraan muutostyöt tehneestä autokorjaamosta katsastuskonttorille. Kaikki meni niin kuin pitikin: auto läpäisi katsastuksen ja sain kilvetkin paikalleen. Auton muutto-operaatio on siis siinä mielessä ohitse. Auton pakolliset muutostyöt maksoivat noin 460 euroa, katsastus 100 euroa ja kilvet noin 30 euroa. Sitä ennen olin maksanut 1000 euroa rahdista, 130 euroa vakuutuksesta, 380 euroa huolintafirmalle ja 200 euroa ensimmäisestä katsatuksesta. Niinpä auton muutto-operaatio maksoi noin 2300 euroa. Kun tätä vertaa mainitsemaani auton arvon nousuun, voi sanoa että kannatti. Toki kalliimman auton tuominen olisi kannattanut vielä enemmän.

Kaikenlaista puuhaa tässä on auton osalta kuitenkin vielä edessä. Sain eturekisterikilven paikalleen helposti autovarusteliikkeistä yleisesti saatavan muovisen standardisovittimen avulla. Takakilven kanssa tulikin sitten vähän säätöä. Autooni ei nimittäin mahdu taakse tavallinen suomalainen kilpi, vaan saain sellaisen kapean kaksirivisen mallin. Tämä on sikäli ongelmallista, että tällaiselle kilvelle ei näytä olevan sovittimia kaupan. Nopeana ratkaisuna sahasin toisen ostamani sovittimen kahdesta kohtaa poikki, ja kiinnitin kilven sovittimen päätypalasten avulla. Tämä ei ole kovin kaunis ratkaisu, sillä sovittimen palaset eivät nyt ole kokonaan kilven takana. Sahaamalla sovittimen palaset sopivan muotoiseksi asennuksen saa toki suunnilleen kauniiksi.

Erikoista tässä kilpihommassa on minusta se, että katastuskonttorit eivät yleensä tarjoa mitään ratkaisua. Annetaan vain kilvet kouraan ja sanotaan että pihasta saa ajaa kun kilvet ovat paikallaan. Onneksi olin sen verran selvittänyt asiaa, että älysin varata nuo kilpisovittimet ja ruuvimeisselin mukaani. Ja tietenkin oli myös tärkeää, että olin säilyttänyt amerikkalaisen rekisterikilven kiinnityksessä käytetyt ruuvit, niitä kun tietenkin tarvittiin kilpisovittimien kiinnitykseen. Rautasahan sain sentään katsatuskonttorilta lainaksi, eli sen verran tähän sai tukea.

Yhdessä asiassa tänään tuli pientä takapakkiakin. Tavallaan. Selvisi nimittäin, että tähän malliin ei saa lohkolämmitintä. Maahantuoja ei tuo niitä Suomeen, ja Volkswagenin edustaja Seattlessa sanoi ettei Volkswagen myy niitä USA:ssa lainkaan. Se vähän ihmetyttää, sillä Suomen talvi ei käsittääkseni ole yhtään mitään esimerkiksi Minnesotan talveen verrattuna, Alaskasta puhumattakaan. Minun kyllä joka tapauksessa oli tehnyt mieli asentaa polttoainekäyttöinen lämmitin, jonka saa käyntiin tekstiviestillä. Nyt on kai sitten pakko tehdä niin. Tai no, saa kai lohkolämmittimiä tarvikeosinakin, mutta webastoa alkaa nyt tehdä mieli.

Lisäksi autokorjaamo oli vähän tyrinyt ohjelmallisten päivitysten kanssa. Takaluukun avausnapista aukeaa nimittäin nyt bensatankin luukku ja päin vastoin. Huomasin tämän kun yritin avata takaluukkua avainten kauko-ohjaimella, ja näytti siltä että mitään ei tapahdu. Oli aika surrealistinen tunnelma, kun huomasin bensatankin luukun olevan auki. Täytyy siis soitella autokorjaamolle heti aamulla. Toivottavasti tämä nyt ei ole mikään erikoinen softavika. Tai ehkä tämä ei ole edes ohjelmallinen tyriminen, vaan ovat tyrineet fyysistä johdotusta asentaessaan takasumuvalon johdotusta.

sunnuntaina, syyskuuta 21, 2008

Minä sitten pidän syksystä. Lauantaina vietin monta tuntia sateisella mökin pihalla, ja nautin raikkaasta ilmasta ja syksyn tuoksuista – sekä tietenkin hyvästä seurasta. Kaikki majaksi kelpaavat puunaluset kierrettiin tarkkasti, ja kun haluttiin rantaan, pieni käsi tarttui oikeaoppisesti käteeni. Tänään tarjottiin sitten vielä auringonpaistetta, ja syksyn värit pääsivät aivan oikeuksiinsa. Aurinko oli niin kuuma, että ulkona tarkeni komeasti teepaitasillaan. Kuvat ovatkin kaikki tältä päivältä.

Joka tapauksessa tuntuu siltä, että tämä oli aivan hieno aika palata Suomeen. Kuvia katsellessa ei voi kuin ihmetellä, miten hienoja värejä ja varjoja auringonvalo saa näillä leveysasteilla aikaiseksi. Seattlesta poiketen aurinko ei ole kesälläkään liian kirkas valokuvaukseen, ja tämä Suomen syysaurinko näyttäisi kyllä olevan aivan optimaalinen valaistus.

torstaina, syyskuuta 18, 2008

Nyt on sitten taas enää jäljellä tosi vähän. Matkalaukut on pakattu, ja lentokentälle pitäisi lähteä oikeastaan saman tien. Ainoa pieni harmin aihe on se, että eiliselle postauksellani manasin tämän päivän sään kehnoksi. Eilinen oli nimittäin Seattlen viimeinen kesäpäivä. Ajoitus ei toki ole aivan huono. Green Lakella kuitenkin kävin, ja pyöräilin järven ympäri. Uimarannalla ei ollut suuremmin vilskettä.
Tämänkertainen Seattlen vierailuni alkaa olla lopussa. Tänään on ollut viimeinen varsinainen työpäivä, joskin huomenna tulen vielä aamulla käymään kolmessa eri palaverissa. Tietokonetta en kuitenkaan ota mukaani, eli varsinaisia töitä en enää huomenna tee. Sen sijaan pakkaan reppuun pyyhkeen ja uimahousut, ja suuntaan aikaisin iltapäivällä Green Lakelle uimaan ja auringossa lekottelemaan. Huomenna on nimittäin suurella varmuudella minun kesäni viimeinen päivä. Lento lähtee seitsemän aikaan illalla.

Vierailu on ollut kaikin puolin valtaisa menestys. Blogista on varmasti selvinnyt, että olen käyttänyt vähän vapaa-aikani juuri niihin asioihin, joista täällä eniten nautin. Töiden puolesta reissu on ollut vähintään yhtä kannattava. Olen arkisin useimpina päivinä istunut töissä iltamyöhälle asti. Hommat ovat edenneet suurella vauhdilla, kun kaikille on ollut selvää, että tämän täälläoloaikani jälkeen on taas vaikeampaa keskustella asioista. Tosin näillä näkymin olen tulossa tänne seuraavan kerran jo marraskuussa.

keskiviikkona, syyskuuta 17, 2008

Viimeiset kolme päivää menivät työpaikan retriitissä, johon suhtauduin ennakolta vähintäänkin varauksellisesti. Suureksi yllätykseksi retriitin anti oli sekä tieteellisesti että sosiaalisesti aivan loistava. Tieteellinen anti tuskin montakaan lukijaa kiinnostaisi, ja siitä sosiaalisesta puolesta ei oikein uskalla interwebbeihin kirjoittaa, joten tämä blogimerkintä keskittyy pitkälti muuhun. Yhteishenkeä kohotettiin pikkutunneille asti raskaimman kautta.

Menomatkalla otettiin lautta Seattlen pohjoispuolelta Edmondsista lahden yli Kingstoniin. Päivä oli aivan upea, ja koko lauttamatkan ajan saatiin ihailla vuoria kaikissa suunnissa. Olympian vuorijono oli suoraan edessä, Kaskadit takana, Mount Baker oikealla ja Mount Rainier etelässä. Kerrassaan upeaa. Etenkin nuo yksittäiset tulivuoret sykäyttävät joka kerta.

Retriittia pidetään varsin primitiivisessä kurssikeskuksessa Hood Canalin varrella. Paikka soveltuu kyllä erinomaisesti tällaisen noin 200 hengen työpaikan retriittiin. Alue on laaja, ja majoitus- ja kokousrakennuksia on useita ympäri aluetta. Kaikki rakennukset ovat vanhoja, osa jopa yli satavuotiaita, ja alue on kaikin puolin idyllinen. Huono puoli on vain se, että monissa rakennuksissa ei ole lainkaan lämmitystä. Vaikka päivällä oli joka päivä kova helle ja liiankin kuuma, yöt olivat todella kylmiä. Ainoa todellinen valituksen aihe on kuitenkin se, että paikan ruoka on aivan karseaa. Eilen onnistuinkin pääsemään mukaan kahden professorin matkaan paremmalle illalliselle läheiseen Poulsbon kaupunkiin.

Amerikassa kun ollaan, ohjelmassa oli myös virallinen team building exercise. Sitä vetämään oli hankittu ulkopuolinen firma, joka piti Amazing Race -henkisiä rasteja ympäri aluetta. Erityisesti tähän hommaan suhtauduin ohjelman nähdessäni kovin skeptisesti, mutta se oli yllättäen todella hauskaa. Homma jopa täytti tarkoituksensa, sillä tutustuin tätäkin kautta taas muutamaan uuteen ihmiseen. Meille sattuikin todella hyvä porukka.

Muutenkin sosiaalinen ohjelma oli amerikkalaiseen tapaan järjestettyä. Maanantai-illaksi paikalle oli tilattu play dateja järjestävä firma, joka pystytti meille kasinon sekä kaikenlaisia lautapelejä. Suomalainen porukkamme yllätti kaikki ottamalla Twisterin esiin. Saimme siihen heti paljon porukkaa mukaan, ja siitä sitten alkoi se osuus illasta josta ei voi ihan kaikkea kertoa. HR:n päällikkö kävi sanomassa meille (huumorimielessä) että älkää sitten vain kosketelko toisianne ettei tule oikeusjuttuja. Ei kuitenkaan jäänyt katsomaan meininkiä, mikä ei tainnut olla sattumaa.

Paluumatkalle valittiin Bremertonista Seattlen keskustaan menevä lautta. En ollutkaan tällä lautalla aiemmin ollut, koska on tuntunut hölmöltä ottaa tunnin ajava lautta puolituntisen sijasta. Nyt oltiin kuitenkin hieman lähempänä tätä satamaa, ja muutenkaan ketään ei kiinnostanut autossa istuminen. Lautta ajoi aluksi kapeasssa lahdessa, ja maisemat olivat hieman kiinnostavammat kuin Puget Soundin selällä. Seattlen lähestyessa otin taas paljon kuvia keskustasta. On se vain mereltä hienon näköinen. Ainoa harmi oli, että pilvettömästä säästä huolimatta Mount Rainier oli tänään piilossa. Saasteiden aiheuttama utu on kyllä ikävä asia.

sunnuntaina, syyskuuta 14, 2008

Eilen tuli sitten tehtyä ylivoimaisesti raskain haikki, jonka olen koskaan tehnyt. Pituutta 20 kilometriä, korkeuseroa 1500 metriä ja maisemat aivan ylivoimaiset. Päämääränä Sourdough Mountainin huippu Pohjois-Kaskadien kansallispuistossa. Tätä haikkia ei turhaan pidetä klassikkona. Reissuun meni automatkoineen ja paluumatkan illallisineen 15 tuntia, mikä alkaa kyllä olla maksimimittainen päiväreissu, sillä nytkin saatiin lähteä aamulla klo 7 ja kotiin tultiin pitkälti pimeän tulon jälkeen. Itse haikilla oltiin tuosta ajasta tasan puolet.

Haikki alkoi samaan tapaan kuin lähes mikä tahansa Kaskadi-vuoriston haikki: metsässä. Maisemat alkoivat avautua puiden välistä ensimmäisen kerran suunnilleen silloin, kun tultiin maaston merkitylle kansallispuiston rajalle (sellainen keppi siinä oli merkkinä pystyssä, kepissä pystysuora teksti "Natl Park Boundary"). Tähän mennessä oltiin haikattu kaksi tuntia. Pohjois-Kaskadien kansallispuisto on poikkeuksellisesti erämaapuisto, jonne ei pääse autolla ollenkaan, ja tämä haikki olikin ensimmäinen kerta kun varsinaisesti olin puistossa. Toki puiston reunan lähellä menevältä maantieltä (State Highway 2) näkee puistossa olevia huippuja. Eilenkin käytiin ennen haikkia pysähtymässä tien varren näköalapaikalta, jolta on sieltäkin ihan komeat näkymät (ylin kuva). Siinä sitten katseltiin Sourdough Mountainia (ei kuvassa), ja alkoi iskeä epäusko. Tuonneko muka pitäisi jaksaa kavuta?

Se epäusko ei ollut ihan aiheetonta. Polku siksakkasi nimittäin koko ajan todella jyrkästi. Heti alusta lähtien pohkeet olivat aivan jännittyneinä koko ajan. En myöskään löytänyt sellaista nousunopeutta, joka ei olisi johtanut puuskuttamiseen.

Kansallispuiston rajalta saatin haikata vielä pitkään ennen kuin haikki alkoi todella palkita. Lopulta saavuttiin aivan uskomattoman upealle niitylle, jolle kukat olivat vielä lähes täydessä loistossa. Täällä ympäristön vuoretkin alkoivat näkyä, mutta vain ne samat, jotka nähtiin jo näköalapaikalta. Mitään lepoa niityllä käveleminen ei toki ollut, vaan tiukkaa nousuja mentiin niittyjenkin poikki. Tai no tuli siinä sen takia lepoa, että kukkia ja maisemia piti tietenkin kuvata koko ajan.

Haikin yllättävä kohokohta oli sitten niittyjen jälkeen, kun olin jättäytynyt muusta porukasta ja kävelin ylös vuoren rinnettä täysin yskin. Yhtäkkiä aivan polun viereisestä puskasta kuului kova tuhahdus ja olin ihan että mitä ihmettä nyt tapahtuu, Polku kiersi puskan ympäri ja näin mitä siellä oli: iso mustakarhu. Olimme alle kymmenen metrin päässä toisistamme. Minä vain hoin mielessäni, että kilttejä nallejahan nämä mustakarhut ovat ja räpsin valokuvia. Karhu tuntui katselevan, että taas näitä turisteja, ja jatkoi marjojen ja rehujen syömistä. Mutta oli tuo vain aika pelottava tilanne. Kaikki ohjeet siitä, miten karhun kohdatessa toimitaan kyllä katosivat mielestä.

Karhun kohtaamisen jälkeen avautuivat myös parhaat maisemat. Sourdough Mountainin päältä oli tietenkin täydet 360 asteen näkymät, ja jokaisessa suunnassa näkyi teräviä lumihuippuisia vuoria. Muutama jäätikkökin oli näkyvissä, samoin vuoristojärviä. Pohjoisen suntaan näkyi pelkkää erämaata, ja etelässä se sama sinivihreä Diablo-järvi, joka näkyi jo sille näköalapaikalle, jolle pääsi autolla. Diablo-järveä katsoessa olikin aika ylpeä olo. Se oli todella kaukana alhaalla, ja olimme itse asiassa aloittaneet haikkimme jonkin verran alempaa.

Valokuvat eivät tee maisemille täyttä oikeutta. Ne olivat aivan henkeäsalpaavan upeat. Näitä maisemia verrataan usein Alppeihin. Se on ehkä liioittelua, mutta toisaalta tämä on täyttä erämaata. Maisemia katsellessa syötiin lämmin ateria: lunta kattilaan, poltin alle ja intialaista herkkuruokaa sisältävät alumiinipussit kiehuvaan veteen kuumenemaan. Valmista viidessä minuutissa ja maultaan erinomaista. Varsinkin kun takana on neljä ja puoli tuntia ylämäkeä ja joka paikkaan sattuu.

Kipu ei toki ollut ylhäällä vielä mitään. Tauko kesti reilun puoli tuntia, kunnes oli pakko jo ihan pimeän tulonkin takia lähteä paluumatkalla. Ylämäkeen kävely on raskasta ja vähän ikävää, mutta alamäkeen kävely on kivuliasta ja hyvin ikävää. Alku meni ihan hyvin, mutta mäki oli niin jyrkkää, että oikea polveni ei yksinkertaisesti kestänyt sitä. Viimeisten kilometrien aikana oli pakko välillä päästellä ärräpäitä, niin paljon sattui. Paluumatkalla autossa istuessani huomasin yhtäkkiä, että jos taivutan oikeaa polveani sen hetkisestä asennosta kumpaan tahansa suuntaan, kipu on sietämätön. Onneksi se meni ohi.

lauantaina, syyskuuta 13, 2008

Eilen oli 9/11:n muistopäivä. Edelliskerrasta viisatuneena pidin television koko päivän kiinni enkä selaillut uutissivustoja. Sen sijaan menin suoraan töistä keskustan jalkapallostadionille erääseen kokoontumiseen, ja siitä sitten pubiin syömään ja muutamalle oluelle. Koko päivän aikana yksikään lukuisista amerikkalaisista tuttavistani ei ottanut 9/11:iä puheeksi. Taitavat olla aika kyllästyneitä koko aiheeseen ja varsinkin siihen miten media sitä käsittelee. GOP:stä puhumattakaan.

torstaina, syyskuuta 11, 2008

Aamulla herätessäni kotiovellani odotti tällaiset laatikot. Olin nimittäin eilen tehnyt Amazon Freshissä ruokaostokset, joilla pärjäänkin koko loppuaaikani täällä. Kyseessä Amazon Freshin kokeilu, jossa myös tuoretuotteita voi tilata verkkokaupasta. Kokeilu tehdään nimenomaan Seattlessa siksi, että Amazon on seattlelainen yritys.

Tämän kokemuksen perusteella homma toimii hienosti. Tilaus pitää tehdä ennen puoltyötä, jotta se voidaan toimittaa aamukuuteen mennessä vastaanottajaa herättämättä. Myös myöhemmän toimitusajankohdan voi valita, ja jos tilaa alkoholituotteita täytyykin, sillä silloin pitää olla itse vastaanottamassa tuotteet. Kotiinkuljetus on ilmainen, kunhan tilaa vähintään $25 dollarin arvosta. Kokeiluperiodin aikana Amazon maksaa myös verot, ja kauppa vaikutti muutenkin melko edulliselta.

Verkkokaupan käyttöliittymä on todella näppärä. Tutut tuotteet löytyivät helposti, ja esimerkiksi maitoa etsiessäni hakua oli helppo rajoittaa rasvattomaan orgaaniseen maitoon puolen gallonan tölkissä. Hieman huvittavaa köyttöliittymässä oli se, että juuri ennen maksua tarjottiin vielä muun Amazonin tapaan tuotteita, joita muut samoja tuotteita ostaneet asiakkaat olivat ostaneet.

En keksi miksei tällainen konsepti voisi toimia ja yleistyä. Nythän se on tarjolla vain melko rajatulla alueella Seattlen keskustan tuntumassa. Homman ympäristövaikutuksetkin taitavat olla positiiviset. Yksityisautoilu kauppoihin vähenee. Toimituksessa käytettävät laatikot ovat pahvilaatikkojen sijasta uudelleenkäytettäviä, ja normaalisti ne haetaan takaisin vasta seuraavan ruokatoimituksen yhteydessä. Myös tuoretuotteiden pakkaamisessa käytettävät kylmäkassit ja kylmägeelipussit pyydetään jättämään palautettaviin laatikoihin, jotta ne voidaan käyttää uudelleen uusien tilauksien yhteydessä.
Nyt on sitten reissun blogimerkinnät lisätty. Menipä myöhään. Tässä vielä perinteinen reissun tilastointi:
  • Matkan kesto: 5 vrk
  • Ajopäiviä: 4
  • Ajomatka: 3150 km
  • Osavaltioita: 4 (Washington, Idaho, Montana, Wyoming)
  • Kansallispuistoja: 2 (Glacier, Yellowstone)
  • Merkittäviä kaupunkeja: 1 (Spokane)
  • Pisin ajopäivä: 1020 km
  • Lyhyin ajopäivä: 400 km
  • Suurin lämpötila: 27°C (Spokane)
  • Pienin lämpötila: 1°C (Logan Pass, Glacier National Park)
  • Korkein piste: 2254 m (Old Faithful, Yellowstone National Park)
  • Matalin piste: 5 m (Lake Washington, Seattle)
Huomionarvoista näissä tilastoissa on se, että Yellowstonessa oltiin oikeastaan koko ajan korkeammalla kuin mitä Glacierissa oltiin, vaikkei Yellowstone varsinaisesti ole vuoristossa.
Seattlen säätila on edelleen ollut aivan uskomaton. Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta, lämpöä on jopa 25 astetta ja kaikki ympäristön vuoret näkyvät terävinä Seattleen asti. Tämä on kai jonkinlaista korvausta siitä, että koko kevään ja kesän oli surkeaa säätä. Samaa luvataan jatkuvan vielä ainakin viikon ajan. Illatkaan eivät ole viileitä. Tulin juuri kotiin jalkapallo-ottelusta, ja vielä illan pimetessäkin tarkeni hyvin shortseissa ja t-paidassa.

Niin että hajotkaa pakkaseen siellä Suomessa.