torstaina, joulukuuta 13, 2007

Olen siellä sun täällä kommentoinut amerikkalaista liikennekäyttäytymistä. Koska asia ei ole yksiselitteisesti niin, että täällä asiat olisivat huonosti, ajattelin kirjoittaa asiasta ihan oman blogimerkinnän. Amerikkalaiseen liikennekäyttäytymiseen tuntuu kuuluvan muutamia periaatteita:

1) Tyhjä tila pitää täyttää. Jos edellä ajavaan on suuri etäisyys, edellä ajava on otettava kiinni, vaikka sitten reilulla ylinopeudella jos ei muuten onnistu. Samoin jos jollakin kaistalla pääse edemmäs kuin omalla, sinne pitää ajaa riippumatta siitä pitääkö sen takia pian vaihtaa takaisin alkuperäiselle kaistalle. Myös hirveässä ruuhkassa kaupunkiajossa.
2) Vilkkua pitää kunnioittaa. Jos joku laittaa vilkun kaistanvaihdon takia päälle, tälle pitää antaa tilaa. Yhdessä ykkösen kanssa tämä toimii niin, että jos ruuhkassa oikeanpuoleinen kaista on tukossa, mutta vasemmalla pääsee ajamaan vaikka 30 metriä edemmäksi, voi aivan hyvin vaihtaa vasemmalle kaistalle, ajaa sen 30 metriä, ja vaihtaa takaisin oikealle kaistalle. Tilaa siis annetaan tällaisillekin sikailijoille.
3) Villkua on ihan turha käyttää jos ei tarvitse pyytää toista autoilijaa antamaan tietä. Olisi se silti usein kiva tietää, että toinen aikoo kääntyä. Tämä onkin aiheuttanut muutamia läheltä piti -tilanteita, kun olen olettanut päätiellä ajavan vilkuttoman auton jatkavan suoraan, mutta se onkin kääntynyt tielle, jolta olen ollut itse liittymässä päätielle.
4) Taustapeili on aivan turha. Ei ole mitään syytä tarkkailla mitä takana tapahtuu ennen kuin on itse vaihtamassa kaistaa. Ohituskaistan tukkiminen on aivan normaalia toimintaa. Olen ajanut lukemattomia maileja ohituskaistalla hituroivan takana.
5) Ajokelin ei pidä vaikuttaa ajonopeuteen. Vaikka sataisi niin, että näkyvyys putoaa muutamaan kymmeneen metriin, nopeutta on aivan turha alentaa. Eikä ajovalojakaan välttämättä tarvita.
6) Hiekkatiellä ei voi ajaa yli neljääkymppiä (km/h). Mieluiten ei niinkään kovaa.

Suomalaisen ajotavan pahin ongelma on minusta se, että terveen järjen käyttö ja joustavuus puuttuvat lähes kokonaan. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että jos haluaa vaihtaa kaistaa, vilkun päällelaittaminen on Suomessa vihoviimeinen virhe. Halutulla kaistalla ajavilla on etuajo-oikeus, ja he kyllä pitävät oikeudestaan kiinni. Sama koskee myös tielle liittymisiä. Amerikassa on oikeasti se hyvä puoli, että tilaa tarvitsevalle annetaan tilaa riippumatta siitä onko tätä pakko tehdä. Nähdään että jos joku ei tilaa anna, ei toinen pääse ikinä eteenpäin. Onhan tämä Suomessakin hieman yleistynyt, eikä toki tarvitse mennä Ruotsia pidemmälle jotta tilanne on suunnilleen sama kuin täällä. Pahoissa ruuhkissa ajo on Amerikassa kuitenkin Suomeen verrattuna suorastaan nautinto.

Olen miettinyt, että tämä ero voisi johtua siitä, että Suomessa kaikki saavat erittäin hyvän opetuksen autokoulussa. Siellä opitaan säännöt tarkkaan, ja säännöistä sekä etenkin omista oikeuksista opitaan myös pitämään kiinni. Amerikkalainen ajaa enemmän tervettä järkeä käyttäen kuin liikennesääntöjä miettien. Joskus se on hyvä juttu, joskus ei. On hyvä että tietä annetaan, vaikka tietä antavalla olisi etuajo-oikeus, mutta välillä tulee vähän turhankin jännittäviä tilanteita kun toisilla on sitä tervettä järkeä hieman enemmän kuin toisilla. Täällä täytyykin omaksua defensiivinen ajotapa ja kaikissa tilanteissa olettaa, ettei kukaan toimi liikennesääntöjen mukaisesti.

Jokatapauksessa se on hyvä, että Suomessa opetetaan autokouluissa ennakoivaa ajotapaa. Se täältä tuntuu kokonaan puuttuvan. Nörttinä on pakko muotoilla tämä niin, että täällä autoilijat harrastavat ahnetta optimointia ja saavuttavat usein hyötyfunktion globaalin maksimin sijasta lokaalin maksimin. Ennakoivalla ajotavalla voidaan päästä sinne globaaliin maksimiin.

keskiviikkona, joulukuuta 12, 2007

Kuten aiemmin totesin, Seattlessa tähän mennessä näkemäni jouluvalot ovat pääasiassa olleet melko hillittyjä, ja itse useimmissa kodeissa jouluvaloja ei ole lainkaan. Joitakin ylilyöntejäkin toki on, mutta mikään ei vedä vertoja Candy Cane Lanelle.

Candy Cane Lane on 1940-luvulla alkanut katkeamaton perinne NE Park Roadilla Ravennan puiston kupeessa. Siellä on nimittäin joka vuosi kaupungin vaikuttavimmat jouluvalot. Luomoava on sana jota täkäläiset luultavimmin käyttäisivät, ja oli tuo minustakin ihan hyvin tehty eli ei ollut ollenkaan niin ylilyövä kuin olin pelännyt. Olivatpa asukkaat vielä laittaneet pihoilleen joululauluja soimaan. Huomasin myös, että melkein jokaisessa pihassa oli jonkinlainen rauhan teema, ja musiikkina kuultiin minun paikalla käydessäni myös John Lennonin ja Yoko Onon Happy Xmas (War Is Over).

Kieltämättä tuntui aika oudolta käppäillä toisten kotitaloja valokuvaten. Näin varsinkin kun amerikkalaiset eivät juuri harrasta verhoja, ja monissa olohuoneissa näkyi ihmisiä. Toisaalta eräässäkin pihassa oli joukko satuhahmoja aseteltuna niin, että keskelle oli jäänyt tyhjä paikka, johon selvästi oli tarkoitus lasten mennä valokuvattavaksi.

tiistaina, joulukuuta 11, 2007

Meillä töissä kiertää joulupukki jakamassa karkkia. Me olemme kaikki aikuisia (no... tavallaan) ja kaikilla on hauskaa.
Tänään se iski sitten vähän kuin halolla päähään, että nyt ei ole enää jäljellä yhtäkään ehjää viikkoa ennen kuin menen yli kuukaudeksi Suomeen. Hurjaa. Ainakin yksi laskettelupäivä tähän väliin vielä mahtuu, samoin kuin labran pikkujoulut pomon kotona ja yhden kotiinsa Hollantiin palaavan työkaverin läksiäiset, mutta muuten tässä on aika vähän jäljellä. Hurjaa.

maanantaina, joulukuuta 10, 2007

Seattlessa on amerikkalaisittain aika hillityt jouluvalot. Erityisen mielissäni olen siitä, että tässä kotikulmilla Fremontissa kaikki kaupat ovat pitäneet valonsa hillittyinä. Alue on niiden ansiosta nyt vain vielä normaaliakin viihtyisämpi, ja sitä ei voi kyllä aina Suomessakaan kaupunkien jouluvaloista sanoa. Hillittyjen valojen lisäksi täällä Fremontissa on myös jotakin hillittömän hauskaa. Punainen tähti on toki aivan täydellinen lisäys Leninin patsaaseen.

sunnuntaina, joulukuuta 09, 2007

Tänään laskettelukauteni pääsi vihdoin kunnolla käyntiin useita rinteitä avanneella Crystal Mountainilla, ja millaisessa kelissä! Taivaalla ei ollut pilven pilveä. Aivan vieressä olevan Mount Rainierin lisäksi kaikki muutkin Washingtonin suuret tulivuoret näkyivät aivan selvästi: Mount St. Helens, Mount Adams ja Mount Baker. Lisäksi pari viikkoa sitten läheltä nähty Mount Stuart oli näkyvissä (toisen kuvan horisontin korkein huippu), samoin Mount Index jos en ihan väärin tunnistanut.

Lunta on edelleen aika vähän, mutta kuitenkin tänään aivan riittävästi. Lisää saisi tulla ja pian. Taannoiset vesisateet kun pääsivät ikävästi sulattamaan jo tulleita lumia.

lauantaina, joulukuuta 08, 2007

Sain päähänpiston alkaa kuunnella koko musiikkikokoelmani aakkosjärjestyksessä läpi. Tulisi varmaan paljon löytöjä, kappaleita joita ei ole pitkiin aikoihin kuunnellut. Minulla on täällä mukana kaikki suomalainen musiikkini, 1665 kappaletta, 108 tuntia ja 39 minuuttia. Sitten tulin ajateelleeksi, että J. Karjalaisen kohdalla saattaisi huumori loppua, sitä kun on suunnilleen kahdeksi kokonaiseksi työpäiväksi. Nyt mennään Anssi Kelassa, joten olisi tätä vielä vähän jäljellä.

Musiikkin liittyy myös päivän paras uutinen. Sain nimittäin kuulla, että SMG:llä on Tavastialla keikka 28.12. Tätä ei SMG:n omien sivujen keikkalistassa vielä ollut, enkä ollut tullut katsoneeksi Tavastian sivuja. Mutta nyt on lippu hankittuna, ja se on pitänyt mielen iloisena koko päivän.

perjantaina, joulukuuta 07, 2007

Lisäsin Havaijilta tekemiini blogimerkintöihin kuvia. Vedenalaiset otokset on otettu verkkokaupassa 35 dollaria makseneen vedenpitävän kotelon avulla. Ihmeen hyvin se toimi hintaansa nähden. Kameran valmistajan oma kotelo maksaisi 240 dollaria eli melkein saman kuin itse kamera.

Loman teemana oli se, että kaikki onnistui aivan nappiin sään puolesta ja muutenkin. Kaikki mitä oltiin aiottu nähdä nähtiin, ja kaikki oli vähintään yhtä hienoa kuin oli odotettu. Hyvä sää ei tähän vuodenaikaan ole Havaijillakaan mikään itsestäänselvyys, mutta kaikkiin suunniteltuihin kohteisiin päästiin auringonpaisteessa. Snorklauspäivä tiistai oli tässä suhteessa kaikkein uskomattomin. Takaisin meloessamme tosiaan pilvet kerääntyivät ja alkoi sataa. Lounasta syötiin hotellin lähellä sadekelissä, eikä se sade siellä ennen iltaa loppunut. Kuitenkin kun ajoimme alkuperäisen suunnitelman mukaisesti pohjoisemmaksi uimarannalle, keli oli taas täysin aurinkoinen.

Erityisen ylpeä olen Mauna Kean reissun onnistumisesta. Kun nousee merenpinnan tasolta 4200 metriin kolmessa tunnissa, on selvää että voi tulla huono olo. Joimme koko ajomatkan ajan vettä ja pysähtelimme monta kertaa hetkeksi tottutelemaan muuttuneeseen ilmanpaineeseen (pysähtely oli kyllä veden juonninkin takia pakollista), ja olen varma että tämän ansiosta koko reissun aikana tuli huono olo vasta kun aivan huipulla otti juoksuaskelia hyviä valokuvaushetkiä metsästäessä. Ja sekin huono olo oli aivan pientä, etenkin viime keväänä Aiguille du Midillä kokemaani verrattuna. Ja se oli sentään yli 350 metriä alempana, ja aamulla oltiin silloin lähdetty noin 1000 metrin korkeudesta. Silloin kylläkin 2800 metriä noustiin 40 minuutissa.

Big Island ei ole siinä mielessä varsinainen rantalomakohde, että siellä ei pääse kokemaan mielikuvien Havaijia pitkine hiekkarantoineen ja surffaajapoikineen. Tätä siellä ei ole nimittäin melkein ollenkaan. Myöskään yöelämää saarella ei ole, tai ainakaan emme sitä löytäneet. Pahimman turistikeskittymän eli Kailuan baarit olivat ainakin perjantaina iltayhdentoista aikaan aivan tyhjiä. Sen sijaan Big Island on luontokohteista nauttivan aktiivilomailijan paratiisi. Luonto on uskomattoman monipuolista, ja tarjoaa monenlaista tekemistä, kuten varmaan aiemmista blogimerkinnöistä on selvinnytkin.

Kun nyt olen päivän mittaan lukenut hieman lisää lomani aikana iskeneestä Pacific Northwestin talvimyrskystä, on käynyt selväksi ettei Seattlekaan aivan kolhuitta selvinnyt. Muunmuassa aivan tuossa lähellä Greenwoodin kaupunginosassa ovat useiden talojen kellarit täyttyneet vedestä, ja läheiselle Golden Gardensin rannalle ylhäältä Ballardista kiemurteleva tie on romahtanut kokonaan pois yhdeltä kohtaa. Myrsky on itse asiassa aiheuttanut laajaalti tuhoa Oregonia ja British Columbiaa myöden, ja jotenkin on hankala käsittää nämä mittasuhteet. Ei täälläkään kaiketi mitkään kivat kelit ole siis olleet, joten näin itsekkäästi voisi todeta, että tulipahan valittua hyvä ajankohta Havaijin lomalle.

torstaina, joulukuuta 06, 2007

Eilinen Havaijin ukkosmyrsky olikin näköjään pientä. Satakunta kilometriä Seattlen eteläpuolella Centralian tienoilla on tullut niin paljon vettä, että tuhannet kodit ovat tuhoutuneet tai vaurioituneet pahoin. Sähköt, puhelinlinjat ja juokseva vesi ovat alueella tietenkin poikki. Lisäksi muunmuassa suuri I-5 -maantie on poikki, ja moni muu tie on paikoin tuhoutunut kokonaan. Pelkkää I-5:ttä pitkin ajaa poikki olevasta kohdasta päivittäin 54000 autoa, joten kaaokseen määrää voi vain kuvitella. Myös Seattlen ja Portlandin välinen rautatie on paikoin tuhoutunut. Uutiskanavilta tulee ihan uskomatonta kuvaa. Kuinkahan tästä toivutaan?

Seattlessa ei toki ole hätää.
Tänä aamuna tehtiin aikamatka Waipiʻo Valley'n trooppiseen sademetsään. Ainoa tapa päästä laaksoon on mailin mittaista, kaltevuudeltaan 25 prosenttista tietä pitkin. Useimmat turistit joutuvat haikkaamaan tämän matkan, mutta meillä oli onneksi neliveto alla. Vaan oli sekin hurjaa, alas ja ylös. Täytyy myöntää että hieman pelotti. Vertailun vuoksi: normaalin jyrkän mäen kaltevuus on tuollaiset kymmenen prosenttia tai allekin. Jarruista nousikin melkoisen sankka vesihöyrypilvi ajaessamme ensimmäiseen tiellä olleesseen lammikkoon. Kaikenlaisia maastoesteitä olikin alhaallakin siinä määrin, että kunnon neliveto oli paikallaan. Siltikään meillä ei maavara riittänyt ihan kaikkiin paikkoihin, mutta se oli ihan hyväkin, niin tuli väkisinkin sitten käveltyä.

Alhaalla laaksossa asuu kolmisenkymmentä ihmistä. Sähköä tai juoksevaa vettä ei ole, puhelinlinja sentään nähtiin. Rannalla on saaren parhaat aallot, ja tänäänkin nähtiin muutamia paikallisia surffilaudan kanssa. Turisteihin törmäsimme lähinnä paluumatkalla, sillä olimme taaskin hyvin aikaisin liikkeellä. Se olikin hyvä se, koska auringonpaiste loppui puolen päivän aikaan kun ajelimme ylös laaksosta. Vastaan tuli suuri määrä turisteja.


Laakson jälkeen pyörähdettiin vielä laavakivisellä rannalla sekä huikean jokilaakson ylimenevällä maantiesillalla. Syvällä laaksossa oli uskomaton määrä palmuja ja vähän muitakin sademetsän kasveja.

Illaksi palattiin ajoissa Konan suuntaan, sillä ei haluttu ottaa mitään riskiä lennolle ehtimisen suhteen. Ajattelimme, että viettäisimme loppuajan rannalla lohkoillen, mutta ei mennyt ihan niin.

Konaa lähestyessämme aloimme ihmetellä vastaantulevien autojen määrää. Selitys saatiin pian: saaren koko länsipuoli oli ukkosmyrskyn kourissa. En ole varma olenko kokenut moista aiemmin edes Houstonissa. En ainakaan auton ratissa. Tiellä oli paikoin ison SUV:mmekin mitalla akselistoon yltäviä vesilätäkköjä ja lisäksi siellä täällä tiellä oli veden tuomia kevyitä laavakiviä. Näkyvyys oli minimaalinen, ja suuri osa amerikkalaisista on niin hölmöjä, etteivät älyä käyttää ajovaloja sateella. Se ei ole yhtään kivaa.

Yhdessä kohtaa oli koko kaista poikki kunnon maanvyörymän takia, ja siihen olikin onneksi tullut poliisi ohjaamaan liikennettä. Perille kuitenkin päästiin, ja toivottavasti lennonkaan kanssa ei tule ongelmia. Myrsky on kyllä laantunut. Kailuassa eli Konan kaupunkikeskuksessa tosin oli vielä äsken sähköt poikki koko rantakadulla, ja lähes kaikki ravintolat ja kaupat olivat kiinni, eivätkä katuvalotkaan tietenkään olleet päällä. Kaupungissa olikin melko aavemaista.