maanantaina, marraskuuta 12, 2007

Tämän päivän haikki oli yksi parhaista mitä olen tehnyt. Kohteina olivat Bridal Veil Falls ja Lake Serene, ja molemmat olivat yhtä hienot kuin nimistä voisi päätellä. En aiemmin ollut päässyyt näin vuolaan putouksen juurelle kuin tänään pääsin. Järveä ei taasen oikein edes osaa sanoin kuvailla, mutta seesteisen kaunis osuu lähelle. Ja mikä parasta, ajomatkaa kotoa oli vain tunnin verran.



Haikille tuli pituutta noin 11,5 kilometriä ja korkeuseroa yhteensä noin 850 metriä. Varsinkin polun järvelle menevä haara oli melko tiukkaa siksakkia ylös, mutta palkinto perillä oli todellakin sen arvoinen. Ilma oli aivan epävakainen, ja aamulla ajateltiin että se on huono asia. Lopulta kuitenkin alhaalla laaksossa olevat pilvet näyttivät ylhäältä käsin tosi hienooilta ja perillä järvelläkin utuinen tunnelma vain lisäsi järven epätodelliseen tunnelmaan. Sadekaan ei yhtään haitannut, koska varusteet olivat kunnossa, ja toisaalta putouksella olisi kastuttu joka tapauksessa. Alhaalla parkkipaikalla katseltiin ylös lumirajan yläpuolelle, ja mietittiin että olisipa lumiraja alempana niin päästäisiin sen yläpuolelle. Pelkkä syksyisessä metsässä kävely olisi toki riittänyt, mutta olihan se reissun kohokohtia sekin kun ensimmäisen kerran lunta löysimme.

sunnuntaina, marraskuuta 11, 2007

Tänään oli yllättäen aurinkoinen päivä. Nukuin kuitenkin alkuperäisen suunnitelman mukaisesti myöhään, ja hoitelin sitten kaikenlaisia pyykinpesu- ja ruuanlaittovelvollisuuksia, jotka olivat viikon mittaan jääneet rästiin. Iltapäivällä ehdin Fremontiin parturiin, ja huomasin että päivä oli itse asiassa oikeinkin aurinkoinen ja vuodenaikaan nähden lämmin. Mietin pitkään miten sen voisi hyödyntää, ja lopulta keksin: Discovery Park.

Discovery Park on parin neliökilometrin kokoinen keidas urbaanin alueen kupeessa. Kotoa sinne pääsee autolla alle kymmenessä minuutissa. Hoidetun puistoalueen sijaan Discovery Park on enimmäkseen luonnontilainen. Minä suuntasin suoraan West Pointin majakalle. Hieno paikka, tuntui todella että olisi päässyt kauaskin kaupungin vilskeestä. Koska täälläkin mennään kovaa vauhtia kohti vuoden lyhyintä päivää, muuta ei sitten ehtinytkään ennen auringonlaskua. Viiteen mennessä oli pimeää.

En ollut aiemmin Discovery Parkissa käynytkään. Se on liian lähellä, jotta sinne tulisi erikseen suunniteltua reissua, ja niin se on vain sitten aina jäänyt odottamaan sopivaa spontaania tilaisuutta. West Pointista oli kyllä niin upea näkymä Mount Rainierille, että sinne on mentävä jonain aivan kirkkaana päivänä. En edes tiedä, onko Seattlessa toista paikkaa, jossa vuori näyttäytyisi näin massiivisena. Aina ennen on näkynyt vain huippu, mutta West Pointissa oli vaikutelma se, että näkee koko vuoren juurta myöden. Harmi että näkyvyys oli niin heikko, ettei vuori tarttunut kennolle niin että sitä kannattaisi tänne laittaa näkyviin.

lauantaina, marraskuuta 10, 2007

Minulta kysyttiin viikon kuvasta, joten kerrotaan. Kuvassa on Manhattanin eteläpää. Kuva on otettu Staten Islandin lautalta hyvin läheltä Vapaudenpatsasta. Sen klassisen kuvan olisi saanut kun olisi ollut jokusen sata metriä pohjoisempana eli kuvaajasta vasempaan.
USA:ssa on viime aikoina keskusteltu paljon kiduttamisesta. Kiduttaako USA? Pitäisikö USA:n kiduttaa? Onko hukkumisen simulointi (engl. waterboarding) kiduttamista? Vasemmalle nojaavalla MSNBC:llä ja oikeistolaisella FOX News:llä on tietenkin hyvin erilaisia kantoja. Kolmas uutiskanava CNN on varmaan myös jotakin mieltä, mutta sitä en ole koskaan seurannut. Koko kanava tuntuu jokseenkin irrelevantilta.

Ensimmäiseen kysymykseen presidentti on vastannut "ei", mutta sittemmin on käynyt ilmi, että hukkumisen simulointia on käytetty terrorismin vastaisessa sodassa. Presidentti siis joko valehetelee, ei tiedä mitä alaiset tekevät tai ei pidä hukkumisen simulointia kiduttamisena. Kaikki ovat pelottavia vaihtoehtoja.

Oikealla laidalla tuntuu vallitsevan kanta, että kyllä poikkeustilanteessa pitää voida kiduttaa. Äskettäin FOX Newsin vaikutusvaltainen Bill O'Reilly kysyi ohjelmassaan kiduttamista vastaan puhuneelta vieraaltaan: "mitä jos amerikkalaisten henki on vaarassa?" Ja kun tämä ei riittänyt: "mitä jos sinun perheesi henki voidaan pelastaa kiduttamalla saatavien tietojen avulla?" Kuulemma presidentin pitää saada päättää kiduttamisesta, jos sillä tavalla voidaan saada tietoja, joilla pelastetaan ihmishenkiä. "Olemme sodassa, ja kun joku yrittää sodassa tappaa sinut, teet kaiken tarvittavan tämän estämiseksi." Järkyttävää. En ole varma käyttäväkö O'Reilly ja hänen hengenheimolaiset sanaa kidutus vai ei. USA:n hallinnon orwellilaisessa uuskielessä on termi "tehostettu kuulustelumenetelmä", jolla asioita yritetään sumentaa.

Vasen laita on tietenkin ehdoton siinä, että USA:n ei pidä kiduttaa. Ensiksikin, "se on amerikkalaisten arvojen vastaista". Toisekseen, "kiduttamalla saadaan kyllä tunnustuksia, mutta ei totuutta". Youtubessa on MSNBC:n Keith Olbermannin viime maanantainen special comment. Tuota kun kuuntelee, saa jonkinlaisen käsityksen siitä, miten kahtiajakautunut tämä maa on. Ja siitä, miten kamalaan jamaan presidentti on maan ajanut. Pelottaa ajatellakin, mitä seuraavan vuoden aikana vielä tapahtuu. Olbermannin ohjelma tulee suurelta kaapeliuutiskanavalta prime time -aikaan, joten mistään marginaalin kommentista ei ole kyse. Viimeisen kolmen minuutin aikana tulee aika rankkaa kamaa, joten kannattaa kuunnella sinne asti.

Äskettäin luin aika rankan artikkelin paikallisesta free weeklystä, ilmaisesta viikkolehdestä jollaisia on jaossa kaduilla ja kaupoissa kaikissa amerikkalaisissa kaupungeissa. Artikkeli löytyy näemmä myös verkosta. Se ehkä hieman valaisee sitä, miksi usein olen todennut, että nykyinen presidentti tekee vähintään yhtä paljon pahaa omalle maalleen kuin ulkomaailmalle. Tähän liittyy myös tämä Keith Olbermannin special comment kesältä 2006.

Eilen kävin katsomassa aihepiiriin liittyvän Rendition -elokuvan. Suosittelen. Nopean googlauksen perusteella se näyttäisi olevan tulossa Suomessakin ensi-iltaan vielä vuoden loppuun mennessä. Elokuvan aihepiiri on varmasti amerikkalaisille turhan rankka, useimmat amerikkalaiset kun ovatkin siinä niitä pahoja, joten en yllättynyt että salissa oli yhteensä vain viisi ihmistä, joista kaikki olivat ulkonäkönsä perusteella siirtolaistaustaisia.

"Those who would give up liberty for a little security, deserve neither and will lose both." – Benjamin Franklin

keskiviikkona, marraskuuta 07, 2007

Jokelan tapahtumat vetävät hiljaiseksi. Tämä herättää hieman samanlaisia tuntemuksia kuin Anna Lindhin murha. Asuin silloin Teksasissa, ja tuntui siltä että tällaista ei voi Pohjoismaissa tapahtua. Mietin silloin, mitä meidän maailman parhaille yhteiskunnillemme on tapahtumassa. Haluan asua maassa jossa ministeri voi liikkua yksiksen kaupungilla. Haluan asua maassa jossa kouluun menoa ei tarvitse pelätä. Tuntuu siltä, että tämän viiden vuoden aikana paha maailma on hiljalleen työntynyt lintukotoomme. Ja kuitenkin nämä ovat vain yksittäisiä tapahtumia. Siksi tästäkin pitäisi päästä yli siten että muutumme mahdollisimman vähän.
Kuten blogiani lukeville on varmaankin käynyt selväksi, seuraan suomalaista pop-musiikkia melkoisella intohimolla. Etenkin ulkomailla asuessa se on tärkeä henkireikä. Tähän mennessä olen tänne muuton jälkeen hankkinut seitsemän suomalaista levyä. Tahti on siis keskimäärin levy kuukaudessa, mikä on ehkä hieman vähemmän kuin mitä Suomessa tulee. Siellä kun tulee uutuuksien lisäksi napattua alehyllystä vanhempaa matskua. Keikoilla käyntiä täällä kyllä todella kaipaa. Välillä jotakin tiettyä kappaletta kuunnellessa mieleen tulvii voimakas muistikuva jostakin tietystä livetilanteesta, ja silloin tekee mieli palata Suomeen ensi tilassa.

Scandinavian Music Groupin Missä olet Laila? on viime aikoina soinut aivan jatkuvasti. Nyt suosikkina on Naurava turskan kallo, jossa tyttö ajaa vanhalla Volvolla Helsingistä Jäämerelle ja jää sille tielleen. Säepari "kirjoitit kirjeeseen 'miten sulla kulta menee' / en vastannut, oli niin paljon Jäämeren kiireitä" saa edelleen joka kerta hymyn kasvoille. Lopulta olemme kuitenkin yksin taasen saa edelleen liikutuksen valtaan. Hieno teksti. Väitän että Terhi Kokkonen kirjoittaa tällä hetkellä hienointa suomalaista pop-lyriikkaa.

Hieman puskista pääsi tulemaan se, että Liiba Laaba on minusta parempi kuin Irinan kaksi aiempaa levyä. Irinan diggailu tuskin on kovin coolia, mutta en näissä asioissa nolostele. Indican Kadonnut_puutarha on sekin mainio levy, etenkin Ulkona toimii. Olen aina tykännyt Jonsun laulusta aivan mielettömästi, ja laulujen satumaailmoihin menevä tematiikka kiehtoo myös. Jenni Vartiaisen Ihmisten edessä olikin täällä jo esillä; on pitänyt paikkansa sen blogimerkinnän jälkeenkin.

Vähemmän osumia ovat olleet Jonna Tervomaan Parempi loppu. Tuoreeltaan se soi minulla paljonkin, mutta nyt en muista koska viimeeksi olisi. Tämä on huono merkki, mutta ehkä pitää vielä koittaa sitäkin. Liekin Kalliot leikkaa -levyyn en ole saanut oikein mitään otetta, mutta Liekki kyllä on vähän sellaista että se vaatii yritystä. Aleksi Ojalan Koditon mies ei ole jättänyt oikein mitään mielikuvia, eli se taitaa olla puhdas huti. Vaan eihän sitä tiedä. Joskus käy niinkin, että kun palaa tällaiseen levyyn, sieltä yllättäen löytyykin tuttuja biisejä. Sellaisia jotka ovat jääneet muutamalla kuuntelulla päähän, mutta jotka ovat jostain syystä jääneet syvälle muistin syövereihin.

maanantaina, marraskuuta 05, 2007

Otin tuossa taannoin käyttöön hienon Google Analytics -palvelun. Sieltä saa kaikenlaista jännää tietoa vierailijoista, mm. IP-osoitteen sijainti kaupungin tarkkuudella, domain-nimi, linkki jota seuraamalla sivulle tultiin, käytetty selain ja käyttöjärjestelmä, ruudun resoluutio, ja niin edelleen. Hauskin piirre on kuitenkin se, että palvelu näyttää ne hakusanat, joilla sivulle on tultu hakukoneiden kautta. Jotta sori, ei nyt ollut "beatles tabeja" vaan Beatlesia muuten ja tabeja selaimessa. Myös "laskettelumatka tsekki" meni vähän vikaan: tšekinmatkoista ja laskettelureissuista on kyllä raportoitu, mutta nuo eivät ole ainakaan toistaiseksi yhteen osuneet. Sitä en tiedä, mitä haluttiin kun haettiin "luottotiedoilla rahaa", kuulostaa hämärältä. Tuon hauskempia hakuosumia ei vielä ole tullut, mutta palannen asiaan myöhemmin. Palvelu on nyt ollut käytössäni vasta alle viikon.
Tänään lumikenkäiltiin. En ollut ennen kokeillut, ja täytyy sanoa, että homma oli niin hauskaa, että saatan jopa sijoittaa omiin lumikenkiin. Asialliset lumikengät näyttävät maksavan satasen luokkaa, ja kun niiden vuokraus maksoi tänään noin 15 taalaa, tuntuu omien hankkiminen ilmeiseltä ratkaisulta. On se vain mahtavaa kun jalka ei uppoa eikä lipeä. Varsinkin alas tultaessa vauhti oli huikea.

Paikkana oli – taas kerran – Mount Rainierin kansallispuisto, ja haikki oli sama kuin ensimmäisellä Mount Rainierin vierailullani viime vuoden kesäkuussa. Sekä lunta että aurinkoa oli tänään kylläkin paljon vähemmän. Haikki taasen tuntui huomattavasti kevyemmältä, mikä nyt ei ole ihme kun vertaa silloista ja viimeaikaista haikkikokemustani. Ja olihan tuo varustuskin nyt "hieman" kelinmukaisempi. Se kyllä hieman pääsi yllättämään, että kun kaksi viikkoa sitten lunta oli jo tuhannessa metrissä, nyt jouduttiin kiipeämään vielä 1600 metrissä olevalta parkkipaikalta melko paljon ylemmäs ennen kuin lumikengistä oli mitään iloa. Äkkiä se sulaa jos ei lisää tule. Olipahan ainakin helpompi ajomatka. Tällä kertaa olisi tosin ollut lumiketjutkin mukana.

Tuossa ylläolevassa kuvassa on meidän omaa porukkaa ehkä noin 15-20 metrin päässä. Eipä ollut juuri näkyvyyttä. Tuolla Rainierilla on onneksi tullut nyt käytyä niin paljon, ettei tuo edes hamittanut, on se niin monta kertaa nähty. Ja ehtiihän sitä vuorta toisaalta toistekin katsella. Hieman alempana kirkkaammissa maisemissa oli "villieläimiäkin". Lainausmerkeissä siksi, että parkkipaikalla turistin kädestä ruokaa syönyt kettu oli ilmeisesti tämä sama yksilö. Kuinka tyhmiä ihmiset oikein ovat?

Täällä muuten palattiin normaaliaikaan viime yönä, joten aikaero Suomeen on taas sen kymmenen tuntia. Meiedän reissuunlähtöönkin normaaliaikaan siirtyminen vaukutti. Kukaan ei toki ollut unohtanut siirtää kelloaan (ja sehän olisikin vain tarkoittanut sitä, että olisi ollut tuntia liian aikaisin kokoontumispaikalla). Sen sijaan hollantilaisvahvistuksemme oli illalla itse siirtänyt puhelimensa kelloa tunnilla ja puhelimen automatiikka oli tehnyt saman yöllä. Vajaan puolen tunnin odottelun jälkeen soiteltiin perään: onneksi oli jo hereillä ja valmiina, skypepuhelut kotiin tyttöystävälle vain jäivät nyt väliin.

sunnuntaina, marraskuuta 04, 2007

Päivän kohteina olivat Snohomishin pikkukaupungin keskusta sekä Chateau Ste. Michellen viinitila ja Reed Hookin panimo Woodinvillessä. Yli tunnin ajomatkan päähän Seattlesta ei menty, mutta henkisesti päästiin hyvinkin kauas.

Snohomish oli varsin tyypillinen viihtyisä amerikkalainen pikkukaupunki. Tyypillisyydestään huolimatta Snohomish on harvinaisuus; vaikka samanlaisia on muitakin, on aina iloinen yllätys kun löytää pikkukaupungin jolla on oikea keskusta. Siis sellainen, joka ei koostu läpikulkutiestä ja ketjuliikkeistä, vaan sellainen, joka on pääreitin sivussa ja jossa on ketjuutumattomia (tai ketjuuntumattoman näköisiä) kauppoja ja ravintoloita vanhoissa (parhaimmillaan yli satavuotiaissa) rakennuksissa. Syötiin lounas ja käppäiltiin antiikkikauppojen/romukauppojen näyteikkunoita ihmetellen. Vanhoja LP-levyjä tästä maasta ainakin löytää helposti. Bongasin taas kerran Beatlesin amerikan painoksia, missä on aina edelleen oma hohtonsa.

Ainoa huono puoli näissä amerikkalaisissa pikkukaupungeissa on se, että muuten viihtyisään keskustaan on kuitenkin pakko pääsätää autot. Se pilaa minusta maisemat varsin tehokkaasti. Täällä toki kävelykeskusta varmasti tuhoaisi oitis kaikki mahdollisuudet saada elinvoimainen keskusta, siis tilanne on vähän niin kuin Suomessa kuvitellaan sen olevan. Niinpä oli oikein mukavaa suunnata viinitilan rauhaan. Ja kun ennen tässä omassa naapurustossani sijainnut panimo oli siinä vastapäätä, olihan sielläkin pakko käydä maistelemassa. Red Hook onkin tavallaan pyhinvaelluskohde: täällä maan luoteisnurkassa valloilleen päässyt mikropanimokulttuuri on pitkälti tämän panimon ansiota. Mikropanimokulttuuri syntyi vastareaktiona mauttomalle teolliselle oluelle (think Budweiser, Miller, Coors), joten oli aika yllättävää kuulla, että Anheuser-Busch (niiden päätuote on Budweiser) omistaa 30 prosenttia Red Hookista. Tähän on toki käytännön syy: Red Hook tarvitsi jakeluverkoston, eikä oman rakentaminen tuntunut järkevältä. Kuulemma sopimuksessa lukee selkeästi, että Anheuser-Busch ei voi mitenkään puuttua siihen, miten Red Hook oluensa panee. Hilpeää. Lisäksi kuulin, että toinen Red Hookin perustajista on myös Starbucksin perustajia. Niinpä tietysti.

Kierrokset viinitilalla tai panimolla eivät juuri normaalista poikenneet. Viinitkään eivät juuri säväyttäneet, olut taasen oli entuudestaan hyvinkin tuttua. Pannut ja pytyt näyttivät molemmissa tietenkin samalta kuin kaikkialla muuallakin. Hyvä reissu silti.

lauantaina, marraskuuta 03, 2007

Olivat viikonloppuna asentaneet tällaisen markiisin kotitaloni etuoven portaiden suojaksi. Eipä siinä mitään, luohan tuo tiettyä upscale'iä tunnelmaa. Markiisin asentaminen liittyy meneillään olevaan julkisivuremonttiin, joka on ollut käynnissä koko sen ajan kun olen talossa asunut. Eihän tuo tietysti ole vasta kuin reilut kahdeksan kuukautta, mutta kun taloon muuttaessani remontin sanottiin olevan "melkein valmis". Onneksi remontti ei kuitenkaan ole häirinnyt elämää oikeastaan mitenkään. Ikkunani eivät ole missään vaiheessa olleet paketissa, ainoastaan parina päivänä on pitänyt käyttää kiertoreittiä kotiovelta kadulle mennessä ja pari kertaa on pitänyt tyhjentää parveke ja antaa lupa kulkea asunnon kautta parvekkeelle, siinä kaikki.

Mutta on tämä vain malliesimerkki siitä, miten tässä maassa toimitaan. Vähän kerrallaan ja hissun kissun edetään, ja jälkikin on vähän sinne päin. Lisäksi kun talonrakentaminen ei ole täällä aivan suomalaisella tasolla, näytää remontin jälkeenkin siltä että paikat ovat vähän rempallaan. Moni kesällä maalattu paikka on jo nyt sen näköinen, että uutta maalia kaipaisi. Pahin on omassa kerroksessa ulkotiloissa menevä käytävä, joka on remontinkin jälkeen niin epätasainen, että jos on vähänkään sateinen keli, käytävällä on vesilammikoita. Se ei tosiaankaan näytä enää ihan samalta kuin silloin kun se "tasoitettiin" ja maalattiin.

Viimeisimmässä tiedotteessa luki, että remontti on 99,9 prosenttisesti valmis. Uskoisiko?