Leikkauksen toinen vuosipäivä
15 vuotta sitten
Tarinoita, ajatuksia, havaintoja ja valokuvia arjesta
Työpaikan sunnuntaista tiistaihin kestänyt retreat oli maineensa veroinen: sekä päivä- että iltaohjelma todellakin vaativat veronsa. Olin aidosti hämmästynyt siitä, että tilaisuus oli töiden kannalta todella hyödyllinen. Saimme aikaiseksi koko joukon asioita oikeasti eteenpäin vieviä päätöksiä. Lisäksi iltaohjelman (lue: juopottelun) ansiosta tunnen taas monta ihmistä paljon paremmin kuin ennen.
Menomatkalla pysähdyimme Poulsbossa. Kaupunkiin tuli aikanaan paljon norjalaisia ja suomalaisia siirtolaisia, ja sittemmin kaupungin keskustaan on rakennettu viikinkiteema. Norjan lippuja on kaikkialla, siellä täällä on norjankielisiä tekstejäkin. Aika feikkiä, mutta kyllä rakennuksissa oli selkeää pohjoismaalaista tyyliä, ja varmaan se oli osittain aitoakin.
Paluumatkalla oli energiaa vielä sen verran jäljellä, että nappasin lautan kannelta joitakin kuvia Seattlen keskustasta. Osa jopa onnistui ihan hyvin. Kyseessä oli Bainbridge Islandin ja Seattlen keskustan välinen lauttareitti, jonka matkustin nyt toista kertaa. Lautta tulee lähes koko matkan suoraan Seattlea kohti, ja vähitelllen suureneva Seattlen skyline on aivan epätodellisen näköinen.
Tänään taas vaihteeksi haikattiin. Kohteena oli Mount St. Helens, eli se 1980 tuhoisasti mossahtanut tulivuori jolta puuttuu huippu. Haikki lähti Windy Ridgeltä ja kääntöpaikka oli Loowit Falls. Matkaa kertyi liki 15 km, korkeuseroa oli varmaan korkeintaan sata metriä. Putouksesta en nyt kuvia näytä, se kun oli pahasti vastavalossa. Muuten oli ihan komiaa. Koko haikki kulki sillä alueella, jonka tulivuoren purkaus aikanaan tuhosi täydellisesti. Kraatterista nousevaa höyryäkin nähtiin, vaikka se nyt ei Yellowstonen jälkeen niin suuria tunteita nostattanutkaan.
Kun tulimme Windy Ridgen parkkipaikalle, taivas yllämme oli liki pilvetön, mutta etäämmällä näkyi paljonkin pilviä. Sekä Mount Rainier että Mount Adams kuitenkin näkyivät haikin aikana aivan selvästi. Sopivasti kääntöpaikkaan päästyämme pilvet syöksyivät laaksoon, ja paluumatkalla ei sitten juuri maisemia ollutkaan. Hyvä ajoitus! Sitä reissussa tuli kyllä mietittyä, että kuinkakohan järkevää on ajaa autolla 300 mailia (kuusi tuntia) jotta saa haikata nelisen tuntia. Ei ehkä kovin järkevää, mutta kyllä maisemat silti hienoja olivat. Nyt oltiin jo niin lähellä kraatteria, että juuri lähempää sitä ei ylös asti kiipeämättä voisi nähdäkään. Ensimmäistä kertaa hahmotin nyt kunnolla, että vuoren uusi kupu on todella kasvanut hyvää vauhtia, ja todellakin tällä tahdilla vuori näyttää aivan normaalilta reilun sadan vuoden päästä.
Loppu tästä blogimerkinnästä on melkoista sillisalaattia: kokosin kaikenlaisia asioita jotka ovat viime päivinä käyneet mielessä.
Opin tänään, että amerikkalaisissa autoradioissa ei voi virittää parillisia FM-kanavia. Siis esimerkiksi 93,3 ja 93,5 MHz onnistuu, mutta 93,4 MHz ei. Saapa nähdä onko tästä isostikin harmia kun tuon auton Suomeen.
Kirjoitin reissussa joka ilta blogimerkinnän, mutta koska Montanassa ja Wyomingissa ei ole GPRS:ää tukevaa GSM-verkkoa, en saanut merkintöjä blogiin ennen kuin nyt. Lisäsin niihin samalla kuvia.
Aikainen herätys sopi kyllä hyvin päivän suunnitelmaan. Se kun oli ajaa etelän kautta Grand Teton National Parkin läpi ja kohti Seattlea. Tetoneilla tietenkin kierrettiin läpi kaikki mahdolliset näköalapaikat, mutta silti puisto oli kolmeen mennessä nähty sikäli tyydyttävästi, että oli mukava työntää nokka kohti kotia, ja toivoa että päästäisiin mahdollisimman lähelle.
Tetonit täydensivät Yellowstonen reissun mainiosti. Yellowstonessa ei ole mitenkään erityisen hienoja vuoristomaisemia, mutta Tetonit ovat ehkäpä hienoin vuorijono jonka olen nähnyt. Niistä korkein, Grand Teton, kohoaa 4197 metriin, ja vuorijono on jatkuvasti aivan tien vieressä. Haikkaillakin olisi kai voinut, mutta eipä siihen edelleenkään olisi ollut energiaa. Sanoisin, että tämä kolme päivää Yellowstonessa ja neljäs Tetoneilla on se minimimittainen reissu, joka kannattaa tehdä. Lisäpäivät voisi käyttää rennosti ottamiseen, haikkailuun tai geysirien purkautumisen kyttäilyyn.
Paluumatkalle oli kaksi reittivaihtoehtoa: pohjoisen kautta pääasiassa samaa reittiä jota olimme tulleet tai sitten etelän kautta Idahon läpi. Pitkällisen arpomisen jälkeen päädyimme jälkimmäiseen: se tuntui nopeammalta, ja viime kesän reissulta tuttu Boise tuntui hyvältä illalliskaupunkitavoitteelta. Boise on Idahon osavaltion isoin kaupunki, jossa on vain noin 200 000 asukasta. Sen keskusta koostuu muutamasta kadusta, jotka ovat täynnä ravintoloita, pubeja ja kahviloita. Se on siis ihan oikea kaupunki; oikein varsinainen keidas, sillä muuten satojen mailien säteellä on vain maaseutua ja erämaata. Nyt vietimme kaupungissa oikein virkistävän illallistunnin yhdeksän ja kymmenen välillä. Tämän jälkeen jaksoimme vielä ajaa parin tunnin päähän Baker Cityyn Oregonin puolelle.

Kolmas Yellowstonen päivä keskittyi geotermisiin ilmiöihin. Old Faithfulin purkautuminen nähtiin kaksi kertaa, ja täytyy todeta, että siinä ei ole maineen veroista muu kuin se, että se suihkuaa usein ja ennustettavasti. Muuten se on aika vaisu, ainakin näin kylmällä kelillä kun vesi ei juuri vesihöyrystä erotu.
Ainoana muuna isona geysirinä nähtiin Daisy, joka olikin vallan upea. Daisy purkautuu 110-240 minuutin välein 3-5 minuutin ajan, joten meillä kävi melkoinen tuuri, kun onnistuimme näkemään sen ilman odottelua. Toki meillä oli ennustettu purkautumisajankohta tiedossa, mutta aikaikkuna on tosiaan aika suuri. Minkään muun geysirin kanssa ei vastaavaa tuuria käynyt, eikä meillä ollut nyt halua jäädä tuntikausiksi päivystämään.
Muutoin nähtiin jos jonkinlaista sihisevää, porisevaa, kuplivaa, loiskivaa ja höyryävää allasta. Ja ne värit, voi veljet. Kaikkea sitä bakteerit aikaan saavat.

Geotermisten alueiden lisäksi nähtiin Lake Yellowstonen maisemia, jotka olivat paikoin kuin suoraan Suomesta. Täällä reilussa parissa kilometsissä kun puut ovat vastaavalla tavalla kitukasvuisia. Auringonlasku oli kyllä valtavan upea. Yöksi ollaan menossa telttaan. Ulkona on nyt pari lämpöastetta.