tiistaina, elokuuta 21, 2007

Pitihän se tällaiset omasta maailmanmatkailusta kertovat kartat lisätä kun muillakin on. Punaisella siis näkyy maat ja osalvaltiot joissa olen vieraillut. Täytyy todeta, että maailmankartta on täysin yksipuolesesti keskittynyt pohjoiseen pallonpuoliskoon ja sielläkin lähinnä länsimaihin. USA taasen on luonnollisesti keskittynyt länteen. En muuten kelpuuttanut mukaan paikkoja, jossa on käyty vain lentokentällä välilaskulla; näillä olisi tullut mukaan vielä ainakin Ohio ja Illinois. USAn osavaltiokartta kyllä muuttunee lähikuukausina jonkin verran punaisemmaksi: Montana, Wyoming, New Mexico ja Colorado ovat niitä todennäköisempiä tulokkaita. Kahteen ensimmäiseen on varattu jo majoituskin.

Eurooppa alkaa kyllä olla aika tasapuolisesti hallussa. Euroopan kartan saaminen täysin punaiseksi onkin jonkinlainen tavoite, joskin sitä on nyt viime aikoina vähän heikommin päässyt toteuttamaan. Tuossa idässä on kyllä melkoinen lohko auki, vaikka olen sentään käynyt kahdeksassa rautaesiriipun takana olleessa maassa.




http://www.world66.com/myworld66/

maanantaina, elokuuta 20, 2007

Ilmassa on Suomessa jo syksyn tuntua. Kun edelliskäynnillä oli kuuma ja kesätuuli mukavasti viilensi, nyt on pikemminkin niin, että syksyisen kylmän tuulen vastapainoksi aurinko lämmittää mukavasti. Shortseissa ja t-paidassa toki tarjetaan, joten hyvin kävi säiden suhteen tälläkin kertaa.

sunnuntaina, elokuuta 19, 2007

Matka meni sitten lopulta oikein joutuisasti ja mukavasti. Seattlesta lähdettyäni söin lentokoneaterian ja nukahdin. Seuraava havainto on aamiaiselta alle kaksi tuntia ennen Lontooseen saapumista. Täydellistä. Loppumatkakin sujui ilman suurempia seikkailuja. Perillä mökillä pääsin yösaunaan ja -uinnille kirkkaan tähtitaivaan alle. Kohta varmaan uni maittaa.

lauantaina, elokuuta 18, 2007

Näin sitä taas mennään, kohteina Helsinki, Karkku, Tampere ja Lyon. On hienoa että työreissuun voi yhdistää pikapyrähdyksen kotimaahan, mutta juuri nyt lentokenttäbussissa seistessä ei kyllä atlantinylitys kovastikaan houkuttaisi. Perillä tuntuu varmasti paljon paremmalta.

torstaina, elokuuta 16, 2007

Oivalsin juuri, että USA:han muutostani on nyt kulunut tasan puoli vuotta, eli olen nyt viettänyt täällä puolet siitä ajasta, joka minun on täällä joka tapauksessa vietettävä. Nopeasti on mennyt.

Paluumuuton ajankohdasta ei toki edelleenkään ole mitään tarkkaa tietoa, eikä edelleenkään ole ilmaantunut mitään poistyöntäviä syitä, ei Seattlen eikä Tampereen osalta. Puoleensavetäviä syitä on molemmilla toki paljon, ja ne ovat kyllä sellaisia, ettei niitä voi oikein vastakkain laittaa. Tämä on tietenkin tavallaan ihan hyvä tilanne, mutta kylläpä tulee olemaan vaikeata tehdä se päätös. Ja ennen kuin huomaankaan, sitä päätöstä pitää oikeasti alkaa tehdä.
Ja kolmantena päivänä mentiin autokauppaan. Kaverini katselee autoja, jotka maksavat Suomessa lähes satatuhatta euroa. Täällä pitäisi toki alle 40000 dollarin päästä.

keskiviikkona, elokuuta 15, 2007

Kuten jo heti tuoreeltaan sunnuntaiyönä kerroin, viikonlopun reissu Oregonissa ei mennyt kaikilta osin aivan täydellisesti, mutta ihan hyvä reissu siitä silti tuli. Sitäpaitsi vastoinkäymisethän sitä yleensä parhaiten matkoilta muistaa. Ajoa kertyi kolmessa päivässä tuollaiset 1700 kilometriä, ja kun matkaseuranani olleilla kahdella espanjalaisella naisella ei ole täällä autovakuutuksia, sain ajaa koko matkan itse. Tässä onkin nyt pari päivää toivuttu matkan rasituksista.

Vastoinkäyminen 1: Perjantina oli tarkoitus ajaa reilun 500 kilometrin päähän Bendiin Keski-Oregoniin, ja pysähtyä matkalla Portlandin lähellä Mount Hoodilla, sekä ajan salliessa käppäillä Mirror Lakelle katsomaan järven pintaan heijastuvaa vuorta. No, lähtö Seattlesta viivästyi ensin tunnin, ja sitten istuskeltiin ruuhkissa Seattlen ja Portlandin välillä. Teoriassa matkaan menisi pari tuntia, mutta käytännössä tuohon ei juuri koskaan pääse. Meillä kului yli neljä tuntia, ja niinpä haaveet Mirror Laken haikkailusta sai unohtaa, ja tyydyimme pikaiseen valokuvauspysähdykseen. Tärkeintä kun oli ehtiä yöksi sinne Bendiin, jotta sitten ehdittäisiin katsella sekä Newberry National Volcanin Monumenttia että Crater Lake National Parkkia seuraavana päivänä. Bendiin toki päästiinkin niin, että ehdimme myös käydä syömässä ja oluilla mainiossa Deschutes-panimossa.

Vastoinkäyminen 2: Seuraavana päivänä päätettiin lähteä aikaisin liikkeelle. Niin aikaisiin, että oltiin siellä Newberryn portilla jo puoli yhdeksältä. Aloittelijamainen virheemme vain oli se, ettemme muistaneet tarkistaa, koska portti aukeaa. Aukeaa yhdeksältä. Puolituntisen kulutimme käymällä Deschutes-joen rannassa käppäilemässä. Ihan kiva joki kyllä, mutta ei nyt varsinaisesti matkan arvoinen kohde. Ja hyttyset söivät, sain varmaan kaksikymmentä puremaa, enkä ole ikinä vastaavaa kokenut. Aggressiivisia ja isoja. Ilmoitustaulun mukaan sinne oli edellisenä päivänä suihkutettu lentokoneesta biohajoavaa hyttysmyrkkyä, mutta eipä näyttänyt tehonneen – tai jos oli tehonnut, enpä halua edes ajatella millaista siellä oli ollut ennen myrkytystä. Portin takana laavakentillä käppäily ja pienen vulkaanisen pöytävuoren päälle ajaminen oli toki odottamisen arvoista.

Vastoinkäyminen 3: Seuraavaksi kohteeksi oli päätetty Lava Cast Forest. Jotenkin vaikutti siltä, että meidän ei ollut tarkoitettu mennä sinne, mutta menimme silti. Aikataulu nimittäin laahasi jo valmiiksi myöhässä, ja jokainen minuutti olisi pois Crater Lakelle varatusta ajasta. Lisäksi ajoimme ensin risteyksen ohi, joskin siinä nyt ei montakaan minuuttia hukattu. Suurin syy ohiajoon oli se, että normaali liittymä ei ollut käytössä, eikä kiertotietä ollut viitoitettu pohjoisesta tultaessa. No, lopulta pääsimme perille, ja hommassa oli kyllä tiettyä hohtoa, kun kerrankin pääsin luontonähtävyyteen, jossa ei ollut ketään muuta. Noin muuten paikka oli kyllä lievä pettymys. Äkkiseltään se ei poikennut juurikaan aiemmin nähdystä laavakentästä, vaikkakin siellä täällä ja paikoin aika tiuhastikin toki oli niitä puunrungon muotoisia kuoppia, jotka olivat muodostuneet, kun laava oli ensin jähmettynyt puun ympärille, ja puu oli sitten kuitenkin palanut kuumuudessa pois. Tämä ei kuitenkaan ollut juuri sen kummempaa nähtävää kuin se mitä kerran tuli nähtyä Mount St. Helensin ympäristössä, joten hieman hukkareissulta tämä tuntui.

Vastoinkäyminen 4: Se varsinainen vastoinkäyminen oli kuitenkin paluumatkalla noin 300 metriä ennen hiekkatien päättymistä puhjennut oikea takakumi. Ihmeen hyvällä huumorilla hommasta selvittiin, ja vararengas olikin paikallaan alle puolessa tunnissa. Pientä lisäjännitystä aiheutti se, että paikalla oli kymmeniä mehiläisiä. Näytti siltä, että olimme pysähtyneet aivan heidän pesänsä viereen. Kukaan ei saanut pistosta, ja autoon päätyneet kymmenkunta yksilöäkin saatin hätisteltyä ulos muutaman mailin aikana. Tässä vaiheessa alettiin jo tehdä suunnitelmia siitä, kuinka Crater Lakella oltaisiinkin sekä lauantaina että sunnuntaina. Vararengas kun piti vielä saada vaihdettua varsinaiseen, se kun oli erikokoinen kuin muut renkaat, ja maksiminopeus oli vain 50 mph (80 km/h). Kuvittelin, että tästä tulisi hankalaakin, koska emme varsinaisesti olleet mitenkään valtavien asutuskeskittymien keskellä. Kuinka ollakkaan, jo ennen kuin löysimme ensimmäisen huoltoaseman jossa vararenkaaseen saisi lisää ilmaa, löysimme ison rengasketjun liikkeen, missä homma hoitui suhteellisen pienellä vaivalla, eikä koko rengasepisodissa mennyt aikaa hukkaan juuri tuntia enempää.

Crater Lakella oltiin lopulta vasta puoli neljän aikaan. Sen olisi luullut olevan auttamattomasti liian myöhään, mutta jotenkin kummallisesti aika riitti aivan mainiosti noin 50 kilometrin mittaisen järven kiertävän reitin ajeluun ja näköalapaikoilla pysähtelyyn. Viimeisillä näköalapaikoilla katseltiin sitten auringonlasku. Olisi tietenkin ollut mukava kierrellä koko järvi täydellä päivännäöllä, tehdä joku kiva haikki, ja katsoa sitten sen päälle se auringonlasku, mutta eipä tämä nyt hirveästi jäänyt harmittamaan. Ehdittiinpä käydä myös järveä kiertävän tien ulkopuolella katselemassa eroosion muodostamia hoodoo-muodostelmia.

Olin kaikkialta lukenut ja kuullut, että järvi on sinisempi kuin voi uskoa. Ja niin se olikin: reaktioni ensinäkymään oli perisuomalainen "oho". Järvi on 7700 vuotta sitten romahtaneen tulivuoren kraatterissa (tai nykyisin käytettävän termistön mukaan kalderassa) noin 2000 metrin korkeudessa. Se on erittäin syvä, syvin kohta on lähes 600 metriä. Kaikki järveen päätyvä vesi tulee lähes suoraan taivaalta, ja on siksi erittäin puhdasta. Nämä tekijät sitten saavat aikaan käsittämättömän sinisyyden.

Vastoinkäyminen 5: Crater Lakelta lähdettiin siis auringonlaskun aikaan. Motellivarauksia meillä ei ollut: ei minulla koskaan ole, koska ei sitä voi tietää, mitä reissun aikana tapahtuu ja mihin sitä yöksi ehtii. Yleensä kaupunkiintulon mennessä myöhäiseksi aletaan soitella tavoitekaupungin motelleihin, jotta varmasti saadaan yösija. No, sepä ei nyt käynyt päinsä, koska lähimpiä kaupunkeja ei matkaoppaissamme edes mainittu, emmekä olleet olleet niin kaukaa viisaita, että olisimme hakeneet puhelinnumeroita netistä. Tietenkin kävi niin, että kun yhdentoista aikaan ehdimme perille, kaikki kaupungin kuusi motellia olivat täynnä (mikä toki selvisi onneksi nopeasti, koska täällä Amerikassa motellit ilmoittavat valomainoksissaan onko tilaa vai ei). Lisäksi kaupungin ainoa auki ollut ruokapaikka oli McDonalds, jossa oli järkyttävä jono. Aika ärsyttävää jonottaa puoli tuntia ruokaa, jota ei edes oikeasti haluaisi ostaa. Onneksi Eugeneen oli alle tunnin ajomatka: se on iso kaupunki ison moottoritien varrella, ja sieltä toki löytyi yöpaikka hyvin vähällä vaivalla. Ja kun kolme henkeä maksaa huoneesta vain $70, niin kyllä siinä väsynytkin mieli hieman ilahtuu.

Vastoinkäyminen 6: Sunnuntaina ajettiin Oregonin rannikolle. Pilvistä ja osin sateista keliä en viitsi laskea vastoinkäymiseksi, sillä niin vain usein on, että rannikolla on huono keli vaikka Kaskadien toisella puolella aurinko paistaa. Mutta kun pääsyy ajaa rannikolle melko eteläisessä kohdassa Florencessa oli se, että halusin nähdä merileijonia luolassaan, oli aika harmittavaa, että kaikki merileijonat olivat erittäin poikkeuksellisesti lähteneet merelle uimaan. Luola oli kyllä silti hieno, ja kyllä niitä merileijoniakin näkyi siinä lähistöllä uimassa. Kolme valastakin siinä lähellä oli, joskin tästä ei olisi voinut olla ollenkaan varma, jolleivat ne olisi aika-ajoin puhallelleet vesisuihkuja.

Aurinkokin tuli esille hieman ennen auringonlaskua, kun olimme jo ehtineet melko lähelle Washingtonin rajaa. Saimmekin ihailla aika komeita ilta-aurinkonäkymiä toinen toistaan hienommilta näköalapaikoilta. Auringonlaskua ihailtiin 6545 metriä pitkällä Columbia-joen suun ylittävällä sillalla. Melko vaikuttva rakennelma.

Oikeastaan pidin tästä Oregonin rannikon pohjoisemmasta pätkästä paljon enemmän kuin siitä eteläisemmästä osuudesta. Eteläisen osuuden kaupungit kun tuntuvat olevan melkoisia turistirysiä, kun taas pohjoisemmassa joissakin kaupungeissa on aistittavissa aitoa pienen kalastajakylän tunnelmaa. Maisemat toki ovat etelämpänä komeampia, eli sikäli valittiin viime kesänä oikein kuin ajettiin vain se.

Huomaan, että käytin tuossa yllä sanaa "kaupunki" kovin amerikkalaisittain. Täällä kun sanaa "city" käytetään mistä tahansa paikkakunnasta, oli siellä sitten asukkaita muutama kymmenen tai muutama miljoona.

tiistaina, elokuuta 14, 2007

Väsynyt päivä. Ensin nukuin pitkälle aamupäivään, sitten kävin pesemässä siellä oregonilaisella hiekkatiellä likaantuneen autoni. Työn teosta ei oikein pienessä koomassa tullut mitään, ja alkuillasta hain sen suomalaisen työkaverini lentokentältä. Loppuilta menikin pomomme luona grillaillessa, olutta juodessa ja persikkapiirakkaa leipoessa. Hyvää oli kaikki.

maanantaina, elokuuta 13, 2007

Road trippien yksi parhaista puolista on se, että ikinä ei voi olla ihan varma mitä seuraavaksi tapahtuu, ja maailma tuntuu sitämyöden avoimelta. Tähän on kylläkin hieman vaikeata uskoa täydellisesti sinä hetkenä, kun auton oikea takakumi puhkeaa oregonilaisella hiekkatiellä. Kerron tästä ja muista viikonlopun kommelluksista tarkemmin kun olen hieman virkeämpi. Nyt vihdoin nukkumaan.

perjantaina, elokuuta 10, 2007

Kolme banaania ja reilu pari kiloa perunoita maksoivat muutamaa senttiä vaille kymmenen dollaria. On täällä ruoka vaan kallista. Silmät kiinni ja kassalle, sano.