maanantaina, elokuuta 07, 2006

Viikonloppuna tuli mieleen, että en ole blogissa maininnut yhtä Seattlen hyvää puolta. Täällä nimittäin on viime marrakuussa kielletty tupakointi julkisissa tiloissa, ravintolat mukaan lukien. Päätös koskee koko Washingtonin osavaltiota. Mitä me Suomessa oikein vielä odotamme?

Yksi Amerikan huono puoli taasen on se, että täällä on lähes kaikkialla kova meteli. Enkä tarkoita sinällään ärsyttäviä kovaäänisiä amerikkalaisia, vaan sitä, että juuri koskaan ei pääse niin kauaksi moottoritiestä, etteikö läsnä olisi voimakas taustakohina. Siihen kyllä tottuu, mutta on se sitten taas mukava tulla hiljaiseen Suomeen. Erikoisinta on, että amerikkalaiset eivät tunnu metelistä välittävän. Kivaksi kehuttu puisto saattaa olla aivan moottoritien vieressä, eikä ketään tunnu meteli häiritsevän.

Mistä tuleekin mieleeni, että pari Seattlen julkisessa keskustelussa olevaa aihetta aiheuttaa deja vu -ilmiön. Täällä nimittäin on suunniteltu Tampereen tapaan pikaratikkaa ja rannassa menevän maantien korvaamista tunnelilla. No, pikaratikkahanke on ehditty jo haudata, vaikka vielä viime vuonna kaikki oli näyttänyt siltä, että rakentaminen olisi alkanut tämän vuoden alussa. Homma oli tulossa kalliimmaksi kuin piti, ja projekti kaatui. Sata miljoonaa taalaa siinä sitten meni kankkulan kaivoon. Sen sijaan keskustassa rannan suuntaisesti sillalla menevän moottoritien korvaaminen tunnellilla pitäisi olla kaiken järjen mukaan selvä peli. Silta on peräisin 50-luvulta ja sen sanotaan olevan viimeisen maanjäristyksen jäljiltä aika heikossa kunnossa. Ja mikä pahinta, ruma silta ja siitä tuleva meteli pilaavat koko ranta-alueen – ainakin näin eurooppalaisittain ajateltuna. Sillasta huolimatta rantaa markkinoidaan turisteille, ja on siellä ihan kivojakin alueita. Mutta on siellä vaan ikävä olla kun ihan rannan vieressä on pään päällä rannan suuntainen moottoritie. Paikasta tulisi Seattlen helmi jos moottoritie saataisiin maan alle. Jostain kumman syystä tätäkin vastustetaan. Tai no kyllähän sen tietää miksi.

Eilen Capitol Hillillä pyöräillessä muuten tuli vastaan ryysyihin pukeutunut herrasmies polkupyörän eturengas kainalossaan. Tämä tiedusteli haluaisinko mahdollisesti ostaa laadukkaan eturenkaan. Kieltäydyin kohteliaasti. Minulla on pikakiinnitys eturenkaassa, mutta yleensä en jaksa lukita eturengasta kiinni pyörään. Jatkossa ainakin Captiol Hillillä lukitsen.
Tänään pyöräilin Lake Unionin ympäri. Alkumatka – ensimmäinen 5-10 minuttia noin tarkemmin sanoen – olikin tuttua tutumpaa, sillä työpaikkani sijaitsee Lake Unionin pohjoispäässä. Lähes kaikki muu olikin aluetta, jota olen nähnyt korkeintaan bussin tai auton ikkunasta.


Ensimmäinen varsinainen pysähdys oli yksi Seattlen kiliseistä, eli Lake Unionin itärannan asuntoveneet. Toisin kuin voisi luulla, nämä eivät ole verrattavissa white trashin asuttamiin trailer parkkeihin, vaan asuntoveneissä asuu Seattlen ylempää keskiluokkaa. Tom Hanksin roolihahmo kuulemma asui asuntoveneessä Sleepless in Seattlessa, mutta en osaa siitä sen enempää sanoa, kun en ole leffaa nähnyt. Idyllisen näköistä aluetta.

Seuraavaksi kiipesin ylös Capitol Hillille, joka tunnetaan parhaiten siitä, että siellä asuu paljon homoja. Se on siis Seattlen vastine San Franciscon Castrolle. Sateenkaarilippuja ja käsi kädessä kulkevia poikia ja tyttöjä olikin kaikkialla. Jopa erään kirkon tornissa oli valtava sateenkaarilakana, jossa luki You are welcome here – come as you are. Homojen ansiota tai ei, Capitol hillillä on Seattlen parhaat kahvilat, pubit ja klubit. Klubeihin en nyt voinut jäädä, mutta kahviloita ja pubeja tuli kierrettyä. Niissä oli kieltämättä aika boheemin oloista porukkaa.

Capitol Hillillä sitten päivä jo kääntyikin illaksi, ja ehdin takaisin kotiin juuri ennen pimeän tuloa. Parasta loppumatkassa oli valtaisa alamäki takaisin järven rantaan. Kyllähän se liikenteen seassa hieman pelotti, mutta hyvällä pyörällä toki pärjää.
Jäipä muuten eilisestä lenkistä mainitsematta pysähdys Olsen's Scandinavian Foodsissa Ballardissa. Sieltä sitä olisikin saanut kaikenlaista herkkua, muunmuassa Linkosuon kuivattua ruisleipää. Tyydyin kuitenkin ostamaan vain pussilliset Turkinpippureita ja Marianneja. Kaikille Suomalaisille tuntuu tässä maassa iskevän paha karkin- ja suklaanhimo, sillä amerikkalaiset eivät osaa tehdä kumpaakaan kunnolla, vaan kaikki maistuu esanssille. Fazerin sininen suklaalevy jäi kuitenkin kauppaan.

sunnuntaina, elokuuta 06, 2006

Tein tänään oikein kunnon urbaanin pyöräilylenkin. Siinä pyräillessä olin taas kerran oikein onnellinen siitä, että suurin osa kaduista on numeroituja. Sen ansiosta tietää koko ajan missä on menossa ja kuinka pitkä matka on perille. Seattlen ruutukaavaa ei voi silti kyllä kehua selkeimmäksi mahdolliseksi. Paikallisesti se toimii, eli pyöräillessä ei ole mitään hätää, mutta autoillessa "ruutukaavan" tekemät mutkat ja poikkeukset eivät ole yhtään kivoja. Niin ja aina voi käydä niinkin, että vaikka katu periaatteessa menee koko kaupungin läpi, se syystä tai toisesta katkeaa muutaman korttelin ajaksi. Kiertäminen on yleensä toki helppoa – paitsi jos katkeamisen syy sattuu olemaan järvi tai jos kiertäminen edellyttää kiipeämistä takaisin samalle jyrkälle mäelle jonka päältä on juuri kiitänyt alas.

Pyräilylenkin ensimmäinen pysähdys oli lounas Maritime Pacificin Jolly Roger's -panimoravintolassa Ballardissa. Otin riskin, ja tilasin listalta pohjoiseurooppalaistyyliseksi lageriksi mainitun oluen. Ja kas, siinä oli ensimmäinen kullanväriseksi mainostettu mikropanimo-olut joka oli kullanvärinen ja maistui siltä miltä pitää. Olikohan sattumaa että tämä tapahtui juuri Ballardissa?


Siitä jatkoin sitten Ballardin padon ja sulkujen kautta Nordic Herirage Museumiin. Jännä paikka, oli hauska nähdä suomalaista ja muuta pohjoismaalaista perustavaraa museon näyttelyesineinä. Maahanmuuttotarkastuksia käsittelevässä osiossa tosin hämäsi hieman se, että "What is your name?" oli käännetty "Mikä sinun nimi on?". No, eivät tuota Suomessa asuvat suomalaisetkaan aina osaa oikein kirjoittaa, helsinkiläisistä nyt puhumattakaan.

Tässä vaiheessa alkoikin olla taas aika lämmin, joten seuraava kohde oli uimaranta Green Lakella. Uimisen lisäksi lueskelin rannalla Seattle Weeklyä eli kaikille amerikkalaiskaupungeille tyypillistä liberaalia viikottaista ilmaisjakelua. Siinä oli vuoden 2006 Best in Seattle -lukijaäänestyksen tulokset. Olin hieman hämmästynyt, että Microsoft oli valitty Seattlen parhaaksi työnantajaksi. What do you know? No, täällä liikkuu niin paljon Microsoftilta peräisin olevaa rahaa, että olen kyllä muutenkin älynnyt pitää suuni soukeammalla. Ja kyllähän Bill ja Melinda Gatesin säätiökin tekee aidosti hyvää työtä. Lisäksi huomasin, että aivan kämppäni lähistöllä sijaitseva George and Dragon oli valittu Seattlen parhaaksi pubiksi, ja iltaohjelma on sitten sitä myöten päätetty. Ennen sitä kävin vielä Tangletownissa paikallisessa panimoravintolassa illallisella ja nyt teen lähtöä kämpiltä.

lauantaina, elokuuta 05, 2006

Zen Cafélta on näköjään tullut sinkku radioihin ja albumi tulee kauppoihin sopivasti pian sen jälkeen kun palaan Suomeen. Sinkkubiisin nimeksi jäi sitten Rakastele mua, vaikka Samuli nimeä huhtikuussa keikalla aivan aiheellisesti häpesikin. Biisi kyllä muistaakseni on hyvä, vaikka mitäs minä sitä teille suomalaisille kerron kun voitte itse omin korvin kuunnella.

perjantaina, elokuuta 04, 2006

Sama vanha tekniikka toimi taas kerran. Yritin töissä keksiä, miten matriisista saa pomittua alkioita erään tietyn säännön mukaan. Yritettyäni turhaan koodata hommaa pari tuntia kaikenlaisilla omituisilla iteraatioviritelmillä, olin täysin epätoivoinen. Näytti siltä, etten osaa tehdä funktiota, joka hoitaa homman niin, että se kaikissa tilanteissa myös lopulta lopettaa iteroinnin. Päätin lähteä elokuviin, ja puolessa matkassa pyöräillessäni keksin elegantin ratkaisun, joka on helppo totetuutta ja laskennallisesti tehokas. Toteutin sen elokuvista palattuani viidessä minuutissa. Koodirivejä tuli kymmenen.

Ainoa surullinen asia tässä on se, että kello tulee kymmenen illalla ja olen töissä. Tällaisia näistä blogimerkinnöistä nyt sitten tulee, kun ei viime päivinä ole ollut juuri muuta elämää kuin työ. Onneksi kohta on viikonloppu.

torstaina, elokuuta 03, 2006

Tulipa mieleen mainita, että kun tuolla alempana on kuva Mount St. Helensistä, huipusta ei jää näkymättä aivan niin paljon kuin kuvasta voisi päätellä. Vuoden 1980 tuliviorenpurkauksessa huippu nimittäin sortui niin, että vuoren korkeus on nyt 400 metriä pienempi kuin ennen purkausta. Nykyinenkin korkeus on kyllä vielä 2550 metriä. Vuori näyttääkin nyt aika hassulta, koska siltä puuttuu huippu. Tästä kuvasta saa hyvän käsityksen siitä, miltä vuori näyttää silloin kun se ei ole pilvessä. Vuori kyllä koko ajan luo uutta huippua puskemalla sisältään kiviainesta.
Meitä istui tänään lounaalla kaksi suomalaista ja yksi amerikkalainen. Amerikkalaisella syöminen kesti hieman kauemmin, mutta me tietysti kohteliaasti jäimme odottamaan että hänkin saisi syötyä. Tässä tilanteessa suomalaiset yleensä istuvat ja odottavat lähes tuppisuuna. Näin olisi nytkin käynyt, mutta amerikkalaiselle ei tietenkään hiljaisuus sopinut, vaan hän avasi jatkuvasti uusia puheenaiheita. Se tuntui oudolta, mutta jälkeenpäin mietin onko mitään järkeä jäädä odottamaan jos ei meinaa mitään kuitenkaan puhua.

Illalla elokuvateatterissa kävi taas vaihteeksi niin, että maksun yhteydessä luottokorttini tiedot vain luettiin magneettiraidalta, mutta kuittiin ei pyydetty allekirjoitusta. Se on aika yleistä Amerikassa, varsinkin paikoissa joissa kassoille muodostuu helposti pitkiä jonoja. En ole oikein varma mitä mieltä tuosta olen. Kyllähän tuo tietysti on nopeaa ja sitä taatusti arvostaa jos on pitkässä jonossa elokuvateatterin lippuluukulla ja elokuva on alkamaisillaan. Silti aina tuntuu oudolta jos allekirjoitusta ei oteta. Eipä se allekirjoituskaan toisaalta mikään oikean henkilöllisyyden varmistus ole. Omakin allekirjoitukseni on yleensä vain jokin epämääräinen suttu, joka ei juurikaan muistuta kortin takana olevaa nimmaria. Ja eihän nettiostoksiakaan mitenkään varmisteta, eli on kai se sama lukeeko kone ne tiedot magneettiraidalta vai kirjoitanko ne itse webbilomakkeelle.

Suomessa sama käytäntö on ainakin parkkihallimaksuissa, joista ainakin Helsingin keskustassa kertyy äkkiä ihan merkittäviäkin summia. Miksiköhän siinä tuntuu ihan luonnolliselta ettei allekirjoitusta tai tunnuslukua kysytä, mutta kun asioi ihmisen kanssa, tulee jotenkin epävarma olo kun kortti vaan höylätään ilman varmennusta?

keskiviikkona, elokuuta 02, 2006

Eilen illalla oli kuin olisi joulu ollut tullut. Sain nimittäin avata kaksi pakettia. Toisessa oli ulkoinen kovalevy ja toisessa USB-hubi. Nyt levytilaa on sitten 250 gigaa lisää, eikä enää tarvitse sumplia miten saisi kuvadatan mahtumaan levyille. Olinkin jo pitkään käyttänyt omilla rahoilla ostamaani toista pienempää ulkoista levyä, joten jo oli aikakin että työnantaja maksoi minulle vermeet joilla saan työni tehtyä. Kuvadataa onkin tällä reissulla kertynyt. Täällä kuvataan aikasarjoja konfokaalimikroskoopilla, eli ulottuvuuksia on neljä, kuten alalla on tapana typerästi sanoa. Siis kolme spatiaaliulottuvuutta ja neljäntenä aikaulottuvuus. Kun yhdeltä ajanhetkeltä on vaikkapa 20 eri z-tason kuvaa, eikä kuvia voi pakata häviöllisesti, ei tarvitse kovin kauaa kuvata ennen kuin isokin kovalevy täyttyy.

Nonni. Eka merkintä jossa kerron vähän töistä. Lukeekohan kukaan enää seuraavien päivien merkintöjä?

tiistaina, elokuuta 01, 2006

Istuimme road tripillä mukana olleen työkaverin kanssa lounaalla työpaikan parvekkeella. Siinä katsellessa auringossa kylpevää Seattlen keskustaa järven toisella puolella molemmille tuli sama ajatus: tuntuu oudolta olla palannut reissusta kotiin olematta kuitenkaan kotona. On jotenkin surrealistinen olo. Paikallaan olo ja työrutiineihin paluu joka tapauksessa tuntuvat hyvältä.