maanantaina, heinäkuuta 17, 2006

Tässä pari erikoisempaa nähtävyyttä Fremontista. Leninin patsas on aito seitsentonninen pronssiveistos, joka pystytettiin alunperin Popradissa Tsekkoslovakiassa vuonna 1988. Vuonna 1989 patsas makasikin jo hylättynä naama mudassa. Patsaan kohtalo sai yllättävän käänteen, kun Slovakiassa silloin asunut amerikkalainen englanninopettaja löysi sen ja päätti kiinnittää talonsa, jotta saisi tuotua Leninin Amerikkaan. Tarkoitus oli ilmeisesti myydä patsas hyvällä voitolla, mutta eipä ole mennyt kaupaksi. Lenin on edelleen kaupan, joten jos kiinnostaa hankkia harvinaisempi puutarhakoriste, ei muuta kuin soittoa Fremont Chamber of Commercelle (+1-206-632-1500).

Fremontin raketti taasen on aidon kylmän sodan aikaisen ohjuksen runko. Tarkemmin sanoen se on peräisin 1950-luvulta. Se löytyi vuonna 1993 armeijan ylijäämävarastosta. Paikallisuutiset kertoivat, että rakettia oltiin purkamassa, jolloin Fremont Business Association päätti tulla väliin. De libertas quirkas!

sunnuntaina, heinäkuuta 16, 2006


Tänään iltapäivällä oli tasan kuukausi siitä, kun tulin Seattleen. Kävelin West Seattlen rantaa (kuva) ja kuuntelin suomalaista musiikkia, ja yhtäkkiä tulin ajatelleeksi, että minulla ei ole missään vaiheessa ollut minkäänlaista koti-ikävää. Aika onkin mennyt todella nopeasti, eikä huonoja hetkiä ole juuri ollut. Tietysti joitakin ihmisiä on ikävä, varsinkin yhtä pientä ja joitakin vähän isompia, mutta muuten ei ole Suomen kesää mitenkään erityisen ikävä. Houstonissa koti-ikävä oli aina läsnä ihan toisella tavalla. Kirjoitinkin tänään yhdelle kaverille Suomeen, että elämäni Seattlessa ei loppujen lopuksi niin kovasti poikkea elämästäni Tampereella, toisin kuin Houstonissa. Toisaalta ehkä sekin vaikuttaa koti-ikävättömyyteen, että olen täällä niin paljon lyhyemmän ajan.

Päivän pieni hauska havainto oli se, että keskustan parkkimittarit toimivat aurinkoenergialla. Kaipa täällä siis talvellakin ainakin joskus sade taukoaa sen verran että aurinko pääsee nuo lataamaan.

perjantaina, heinäkuuta 14, 2006

Suomalaisen työkaverin kaverit tulivat vierailulle, ja matkanteko veikin sitten vain kaksi päivää. Kaiken piti olla helppoa: ensin lento Helsingistä Kööpenhaminaan ja sieltä suora lento Seattleen. No, Helsingissä koneen toista moottoria ei oltu saatu käyntiin, joten he joutuivat lähtemään myöhemmällä koneella. Tämän takia he myöhästyivät Seattlen koneesta, ja joutuivat yöpymään Kööpenhaminassa. Aamulla selvisi, että korvaava lento olisikin New Yorkin kautta. Ikävä juttu, mutta kyllä sitäkin kautta pääsee, ajattelivat varmaan. Väärin. New Yorkissa myrskyinen sää aiheutti sen, että Seattlen lento ei päässyt lähtemään, ja edessä oli pelottava yöpyminen New Yorkissa motellissa, jota minulle kuvailtiin sanoin "sellaisia on vain elokuvissa". Loppuhuipentumana Seattlen lennolla tuntemattomaksi jäänyt kanssamatkustaja oli saanut sydänkohtauksen. Olisi kuulemma huumori loppunut jos olisi vielä palattu takaisin. Matkalaukut, kuten arvata saattaa, katosivat matkalla, eikä kukaan tunnu haluavan ottaa niitä vastuulleen. Viimeisimmän tiedon mukaan asiaa pitää tiedustella Continental Airlinesilta, jonka koneella tuo porukka ei toki missään vaiheessa lentänyt.

Pomoni taasen selvisi hieman helpommalla. Hänellä oli tänä aamuna lennot New Yorkin kautta Dubliniin. Samaisen myrskyn takia New Yorkiin ei päässyt laskeutumaan ajallaan, ja polttoaineen hupenemisen takia oli jouduttu laskeutumaan Detroitiin. Dublinin kone ehti tällä välin tietysti mennä, ja pomollakin on käsittääkseni edessään yö New Yorkissa.

torstaina, heinäkuuta 13, 2006


Taisi iskeä paha karma. Tänään tehtiin retki Mount St. Helensille, ja koko päivän satoi niin, että itse tulivuoresta ei näkynyt muuta kuin epämääräinen silhuetti pilvien keskellä. Vuoden 1980 purkauksen jälkeensä jättämä karu maisema toki näkyi laakson pohjalla.

Illalliseksi teen chili con carnea. Tuntui hienolta ostaa siihen meksikolaisia luomujalopenoja ja luomuserranoja. Luulisi ainakin olevan sellaisia kuin pitää. Serranot kyllä osoittautuivat niin väkeviksi chileiksi, etten tiedä voiko niistä suomalainen tehdä ruokaa.

keskiviikkona, heinäkuuta 12, 2006

Luulin välttyneeni töistä tullessa täpärästi rankkasateelta, mutta tummista pilvistä huolimatta taivaalta ei ole ainakaan toistaiseksi tullut mitään pientä tihkua kummempaa. Muutenkaan täällä ei ole edelleenkään satanut juuri yhtään. Weather.comin mukaan minun täälläoloaikana on satanut kaksi kertaa: 16.6. 5,1 mm ja 4.7. 0,5 mm. Tämä vastaa myös omia kokemuksiani: 16.6. juostiin rankkasateessa lounaalle ja 4.7. tihutti hieman kun käytiin puistossa katselemassa miten amerikkalaiset juhlivat itsenäisyyttä. Muita sateita en muistakaan. Kuivuus alkaakin kuulemma olla jo ongelma. Ja minä kun luulin olevani Seattlessa! Erityisen huvittavaksi tämän tekee se, että uutisista saa sen käsityksen, että koko maa on rankkasateiden riivaama.
Löysin Wallingfordista kymmenkunta korttelia työpaikalta pohjoiseen vanhan ajan elokuvateatterin, joka näyttää indie-filmejä. Tai no, Internetistä minä sen löysin. Teatteri on rakennettu vuonna 1919 ja valkokankaita on kaksi. Tänään kävin katsomassa täällä paljon esillä olleen An Inconvenient Truthin. Siinä Al Gore kertoo kasvihuoneilmiöstä kaiken sen, minkä tavallinen suomalainen asiasta tietää – eikä juuri muuta. Ihan viihdyttävää katsottavaa se kuitenkin oli. Erityisesti se olisi hyvää katsottavaa juuri niille amerikkalaisille, jotka eivät varmasti mene sitä katsomaan. Ajan henki on kyllä selvä: yksi trailereista oli Who Killed the Electric Car? Kuulosti ihan mielenkiintoiselta, mutta ennen sitä menen varmaan katsomaan Our Brand Is Crisisin, joka on dokumentti siitä, mitä tapahtuu kun amerikkalaiset asiantuntijat suunnittelevat presidentinvaalikampanjan Boliviassa.

Blogin päivittäminen kännykällä sähköpostitse maksaa näköjään ilahduttavan vähän, eli vain 10,2 senttiä kerralta. Hinta on 0,3 senttiä silloin kun puhelin on suomessa, eli on tuo roaming-hinta toki 34 kertainen siihen nähden.

maanantaina, heinäkuuta 10, 2006

Tajusin juuri, että Subwaystä tyypillisesti ostamani lounas eli kuuden tuuman daily special -voileipä on halvempi ($2.72) kuin lähileipomosta kahvitauolla yleensä valitsemani double short latte ($3.30). On täällä hinnoittelu kummallista. Onneksi leipomossa aletaan tuntea, ja saan yleensä 75 sentin alennuksen. Tuo leipomo on kyllä kiva olemassa. Lounaat ovat hyviä mutta todella kalliita, joten tuon useimmin lounaan kotoa tai käyn Subissa. Kahvitaukopaikkana se on kuitenkin tosi kiva. Lisäksi ostan leivät kotiin sieltä. Tähän mennessä kaikki leivät ovat olleet erinomaisia.

Tässä oleva kuva on parin viikon takaa. Itselläni on tällä kertaa espresso, mutta kuvanottaja on valinnut latten. Taustalla näkyy työpaikan seinää.

Takaisin Seattlessa. Olipa Kandassa mukavaa. Lisäilin reissun aikana tekemiini blogimerkintöihin kuvia. Yllä oleva on yksi suosikeistani Whistleristä.

Seattleen palaaminen tuntui kyllä jännältä, ihan samaan tapaan kuin aikoinaan Houstoniin paluut pidemmiltä reissuilta. Oli mukava palata tuttuihin ympyröihin. Stone Waytä ajaessa tuntui aika samalta kuin Viinikan liikenneympyrää lähestyessä kun tulee Tampereelle lentoasemalta: onpa kiva olla kotona. Ja sitten kuitenkaan nyt en ole varsinaisesti kotona.

Reissu siis alkoi rykäisyllä Seattlesta Whistleriin. Matka ei sinänsä ollut pitkä, mutta Seattlen ja Vancouverin ruuhkat kavattivat ajoajan neljästä tunnista kuuteen tuntiin. Myös rajalla meni oma aikansa, vaikkakaan USA:n viranomaiset eivät meitä pysäyttäneet. Kanadalaiset ottivat meidät ulkomaalaisina jalkaisin sisälle vastailemaan muutamaan kiperään kysymykseen, mutta päästivät meidät sitten eteenpäin. Takaisintulo oli vielä helpompi. Kanadalaiset eivät meistä olleet kiinnostuneet, ja USA:n rajavalvonta tyytyi tarkistamaan passit ja kysymään pari kysymystä. Mitään lappuja ei tarvinnut täytellä.

Whistlerissä pääsin siis laskettelemaan. Jäätiköllä rinteet nyt olivat mitä olivat, mutta pääsinpähän suksille, ja se oli pääasia. Ja onhan siinä oma viehätyksensä, että saa lasketella heinäkuussa. Osa porukasta lasketteli shortseissa ja teepaidassa, mutta itse katsoin parhaimmaksi pitää kuoripuvun päällä. Laskupäivän jälkeen suuntasimme kohti Vancouveria, jossa hotelli oli varattu kahdeksi yöksi.

Vancouver ei sinänsä juuri poikennut USA:n kaupungeista. Isoin ero taisi olla se, että useat keskustan pilvenpiirtäjät ovat asuinrakennuksia eivätkä liiketiloja. Sellaisia ei täällä Etelä-Amerikassa juuri missään näykkään. Lähinnä Shanghai niistä tuli mieleen. Ehkä tästä syystä downtownin muodostama skyline ei ollut niin suunnitellun ja tyylikkään näköinen, kuin yleensä jenkkikaupungeissa.


Ehkä mieleenjäävin paikka oli Vancouverin chinatown, jonka kaduilla oli kaupan todella eksoottisen näköistä ruokatavaraa. Kävimme siellä lauantaina lounaalla, ja sanotaan nyt vaikka niin, että ilmeisesti löysimme ravintolan, joka ei ole suunnattu turisteille. Ruoka oli kuitenkin maultaan hyvää.

lauantaina, heinäkuuta 08, 2006

Laskut laskettu, hissi vie alas. Olkapääkin pysyi tällä kertaa paikallaan. Kanadaksi tämän tunnisti siitä, että hissijonossa jotkut puhuivat ranskaa, ja siitä, että kumpareikoissa oli freestyle-hyppyrit, ja niitä käytettiin koko ajan komeisiin volttihyppyihin.

perjantaina, heinäkuuta 07, 2006


Perillä jäätiköllä. Kolme hissiä, yksi bussi, tunnin se vei. On täällä se parannus edelliseen, että täällä on vihdoin lunta ja pääsee laskemaan.