Eilen illalla saavuin Seattleen. Melkein koko päivä kuluikin lentokoneessa: ensin neljän tunnin lento Atlantaan, sitten kolmen tunnin tauon jälkeen viiden tunnin lento Seattleen. Perillä suuntasin heti ensimmäiseksi tapaamaan kavereita, jotka olivat maalaamaassa banneria ensi keskiviikon otteluun. Otin itsekin pensselin käteen ja tartuin toimeen.

Maalaamasta sain ilokseni autokyydin majapaikkaani. Tässä talossa asuu kaikkiaan viisi ystävääni, kaksi pariskuntaa sekä varsinainen isäntäni. Kotona oli vain toisen pariskunnan naisosapuoli, jota en itse asiassa ollut tavannutkaan aiemmin muualla kuin verkossa, mutta olin siitä huolimatta heti kuin kotonani. Istuimme sohvalla, katsoimme elokuvaa televisiosta toisella silmällä, mutta pääasiassa juttelimme niitä näitä. Pian varsinainen isäntänikin saapui.

Tänä aamuna olen vain pessyt pyykkiä sekä hoidellut asioita netissä. Nyt kello lähestyy puoltapäivää ja suunnittelen lounasta. Maalaaminen jatkuu kolmelta, ja muita kavereita tapaan läheisessä baarissa seitsemältä. Elämä tuntuu hyvältä.

Loppuloma keskiviikosta lauantaihin oli rennoin loma jonka olen koskaan viettänyt. Paikkana oli Bocas del Toro, saaristo Karibialla aivan Panaman rannikon tuntumassa. Siellä aukesi aivan uusi maailma.

Keskiviikkona olimme perillä noin klo 7:30 aamulla. Lentokentällä meille tarjottiin taksia, mutta emme tarvinneet. Bocas del Toron pikkukaupunki alkaa nimittäin heti lentokentästä, eikä meilläkään ollut kuin muutaman korttelin matka majapaikkaamme. Aamulla kiitoradan päässä olevat jalkapallo- ja baseballkentät olivat tyhjiä, mutta myohemmin näimme niillä pelejä. Peli tosin pitää keskeyttää aina kun lentokone laskeutuu.

Minun varsinainen majoitukseni oli kuuden muun ihmisen kanssa vuokraamassani talossa. Asian järjestänyt kaveri oli tulossa vasta iltapäivän lennolla, joten vein laukkuni samalla lennolla mukana olleiden kavereideni majapaikkaan. Lyhyen huoltotauon jälkeen siirryimme kuuden korttelin päähän lähimmälle uimarannalle. Huoltotauko sisälsi riippumatossa makoilua, mutta varsinainen voittaja oli pääsy karibianmereen lillumaan.

Rannalla vierähtikin sitten nopeasti pari tuntia, minkä jälkeen päätimme lähteä tutkimaan kaupunkia. Tunnelma tässä kaupungissa on uskomattoman rento, juuri sellainen mitä Karibialta odottaakin. Yksi kohokohta oli pysähdys kojulla, jossa myyjällä oli tuoreita hedelemiä ja tehosekoitin. Uskomattomia makuelämyksiä syntyi muutamalla dollarilla.

Varsinaisen lounaan soin ravintolassa, jonka poydat olivat kapealla laiturilla, joka ulottui pitkälle mereen. Annoksekseni valitsin kanafileen kookoksella maustetussa tulisisessa kastikkeessa. Aivan loistavaa. Poytään osui myoskin Calypso Joe, joka halusi esittää meille muutaman kappaleen. Ensimmäinen valinta oli Bob Marleyn klassikko Redemption Song, jonka sanomalla oli Joelle selvästi henkilokohtaista merkitystä.

Myohemmin loppukin porukasta saapui, ja yhdentoista hengen joukkomme oli koossa. Kavimme illallisella kaupungilla, minkä jälkeen keskityimme riippumatoissa makoiluun ja paikalliseen loistavaan rommiin talollamme. Erityisesti paikallisiin mainioihin hedelmämehuihin sekoitettuna rommi maistui, ja illasta tuli niinsanotusti villi.

Seuraavaksi päiväksi palkkasimme kapteenin, joka vei meitä pienellä veneellään eri saarille pyyntojemme mukaisesti. Aivan ensimmäinen pysähdys oli läheisellä riutalla, jolla snorklasimme tunnin verran. Korallit olivat hienoja ja muutamia värikkäitä kalojakin loytyi. Ei aivan yhtä hieno kokoemus kuin muutaman vuoden takainen Havaijin snorklaus, mutta elämys kuitenkin.

Päivän kohokohta oli kuitenkin Zapatillas. Nämä pienet saaret ovat osa kansallisupuistoa, joten niillä ei ole lainkaan rakennelmia. Niitä ympäroi upea valkoinen hiekka ja sisäosat ovat sademetsää. Tämä jos mikä on paratiisi. Rantauduimme, ja vaikkei saari ollutkaan aivan pelkästään meidän omamme (kolme muutakin venettä oli rantautunut), oli tunnelma huikea. Pelasimme rantajalkapalloa ja jonkinlaista vesipoolon sovellusta, sekä vain nautimme olostamme tyynellä rannalla. Minä ja muutama muu myos kiersimme saaren, mikä kesti noin puoli tuntia. Uskomaton kokemus sekin.

Kun varjot alkoivat pidentyä, käänsimme suunnan takaisin kohti kaupunkia. Matkalla poikkesimme kuitenkin vielä Bastimentosin saarella rannalla, jossa olikin sitten oikein loistavia isoja aaltoja, joilla ratastaminen onnistui ihan ilman apuvälineitäkin. Päivisin ranta on hyvin suosittu, mutta nyt varjojen jo pidentyessä saimme olla täälläkin melkein vain omalla porukallamme. Muualle emme sitten enää ehtineetkään, vaan kun ajelimme veneellä takaisin kotirantaan, aurinko oli jo laskemassa. Porukka oli myos hyvin väsynyt, joten oli oikein hienoa, että meillä oli oman talon oma laituri.

Kolmas aamu alkoi sateisena, ja sadetta jatkuikin iltapäivään asti. Herättyäni nappasin riippumaton, ja makailin siinä kuistilla parisen tuntia sateen ropinaa kuunnellen. Oli oikeastaan vain hienoa, että sateen ansiosta ei ollut paineita suorittaa mitään, vaan sai vain olla. Sade taukosi vasta iltapäivällä. Silloin päätimme vuokrata polkupyorät, ja polkaista kahdeksan kilometrin päähän saaren parhaaksi mainitulle uimarannalle. Ja kyllä kannatti. Rannalla ei ollut ketään muuta, ja aallot olivat vielä eilistäkin mahtavammat. Niin mahtavat, että niillä ratsastaessani sain olkapääni sijoiltaan. Onneksi se napsahti heti takaisin paikalleen, eikä se ole juuri vaivannut. Ja pakkohan se on myontää, että tapahtuneesta huolimatta jatkoin alloissa temppuilua.

Aurinkokin tuli lopulta esiin, ja se oli paluumatkalla takanamme ja alhaalla. Maisemat olivat paikoin sanoinkuvamaattomia. Polkeminen oli rennon hidasta, ja pysähdyimme tarpeen mukaan jäätelolle ja oluelle.

Viimeiselle päivälle olimme varanneet koysirataseikkailun sademetsässä. Ideana on roikkua teräskaapelin varassa puiden latvojen korkeudella, väkipyoräsysteemin taatessa hyvän vauhdin ja huikean tunnelmaan. Reittiin kuului myos osio, jossa käeltiin vaijeria pitkin noin 20 metrin matka ehkä noin 50 metrin korkeudessa. Turvakaapelit toki takasivat että henki ei lähde vaikka mokaisikin, mutta olipahan uskomaton tunne roikkua tyhjän päällä pelkän oman lihasvoiman varassa.

Koysiradan jälkeen suuntasimme vielä rannalle. Tarkoituksenani oli käydä uimassa, mutta loppujen lopuksi rantabaarissa oli niin letkeä tunnelma ja maukkaat hedelemäiset drinkit, että uiminen jäi väliin. Bob Marley ja muut Karibian rytmit sopivat siihen paikkaan kuin nenä päähän. Vesitaksillemme kävellessämme näimme vielä laisikiaisen vain muutaman metrin päästä. Nisäkkään näkeminen on aina hieno juttu, ja laiskiainenhan on vieläpä juuri Väli-Amerikan erikoisuus. Eipä tuo paljoa eväänsä liikauttanut.

Talolle palattuamme aikaa oli vielä uida omalta laiturilta ja makoilla riippumatossa. Tunnelma alkoi olla haikea, mutta toisaalta niin paljon tuli tehtyä ja nähtyä, että ei ollut myoskään sellainen tunne, että pitäisi vielä jotakin tehdä. Siltikin suuri osa ajasta meni vain rentoutuessa, useimmiten riippumatossa. Sellainen on täydellinen loma.

Eilen oli pelipäivä. Aamu alkoi kello kuudelta viestibannerin maalaamisella hotellin katolla. Siinä luki "lucha y gana", joka on espanjankielinen versio tunnetusta iskulauseestamme "fight and win". Kangas oli tuotu Seattlesta, muut tarvikkeet ostimme eilen panamalaisesta rautakaupasta.

Ennen peliä ehdin kuitenkin vielä käydä pikaisesti Casco Viejossa. Muu porukka lähti sinne heti aamiaiselta, mutta koska minä olin käynyt siellä jo aiemmin, jäin vapaaehtoisena odottamaan maalin kuivumista. Kymmeneen mennessä uskalsin kantaa bannerin huoneeseen, ja lähdin muiden perään. Pienen kierroksen jälkeen vein osan porukasta perjantailta tuttuun lounaspaikkaa. Myos lautasellinen paistettua riisiä kanan ja naudanlihan kera oli varsin mainio annos. Tälläinen konstailemnaton annos riisiä ja lihaa onkin käsittääkseni nimenomaisesti paikallisten normaali lounas.

Casco Viejosta lähdimme vielä käymään Panama Viejossa, eli paikassa johon Panama alunperin perustettiin 1500-luvulla. Kapteeni Morganin tuhottua kaupungin se kuitenkin siirreettiin paikkaan joka tunnetaa nykyisin Casco Viejona, eikä Panama Viejossa ole paljoa nähtvää jäljellä. Kirkontorni on kuitenkin pystyssä, ja sen sisälle on rakennetty modernit puuportaat. Ylhäältä olikin komeat näkymät, mutta muuten rauniot eivät kovin vaikuttavat olleet.

Sitten olikin jo aika kokoontua hotellille, josta suuntasimme kolmentoista hengen joukollamme läheiseen baariin valmistautumaan illan otteluun. Itse tosin lähdin parin muun kaverin kanssa hakemaan lippuja peliin läheisestä hotellista. Siitä muodostuikin melkoinen kommellus, koska liput meille varannut paikallisen seuran edustajalla oli vähän erilainen käsitys täsmällisyydestä kuin meillä pohjoisen pojilla. Lopulta liput kuitenkin loytyivät huoneesta, jossa oli koko Soundersin johtoporras valmentajia myoden. Tilanne oli hieman kiusallinen, vaikka valmennuskaksikko sitä parhaansa mukaan yrittikin keventää.

Aika kului baarissa hitaasti. Tilaamani hampurilainen ei tahtonut oikein maistua, olut sentään meni alas kevyesti. Lopulta oli aika lähteä stadionille. Olimme järjestäneet hotellilta minibussin, joten tunnelma oli sellainen kuin vierapeliin lähtiessä pitääkin. Nostimme tunnelmaa muutamalla lyhyellä laululla, mutta pääasiassa säästimme äänijänteitä varsinaiseen koitokseen.

Stadionilla kaikki sujui melko sutjakkaasti. Mellakkapoliisit tekivät turvatarkastuksen, ja saimme sitten itse valita missä katsomossa seisomme. Valinta olikin selvä: luonnollisesti halusimme Soundersin vaihtopenkin taakse. Kiinnitimme bannerit edessämme olleeseen verkkoaitaan, ja kun joukkue tuli kentälle lämmittelemään, lauloimme ensimmäiset laulumme.

Itse peli ei mennyt kovinkaan hyvin. Hävisimme 1-0 ansaitusta mutta onnekkaasta rangaistuspotkusta tulleella maalilla, emmekä oikein saaneet kunnon painetta aikaiseksi kuumassa ja kosteassa illassa. Siitä huolimatta oli upeaa kannattaa omaa joukkuetta näin kaukana kotoa. Jälkeenpäin saimme kuulla, että laulumme oli erittäin äänekästä myos televisiossa. Se ei ollutkaan ihme, sillä stadionilla oli vain parituhatta kannattajaa, joten myos stadionilla me dominoimme tunnelmaa täydellisesti. Huono yleisomäärä johtui siitä, että peli oli siirretty vastustajan eli San Franciscon kotikaupungista La Chorrerasta pääkaupunkiin. Näin ollen monella kotijoukkueen kannattajalla ei ollut mahdollisuutta päästä peliin, arkipäivä kun oli.

Pelin olosuhteita kuvaa hyvin se, että vaikka join koko pelin ajan, vessassa ei tarvinnut käydä kertaakaan. Kaikki neste valui ulos ihon läpi. Juoma oli pääasiassa olutta, sillä paikalliset myyjät kantoivat sitä meille tauotta styroksissa kylmälaukuissa, joissa oli jäätä pitämässä tuopit kylminä. Nerokasta bisnestä. Ja mikä parasta, pelin jälkeen saimme ottaa tällaisen kylmälaukullisen olutta mukaamme bussiin.

Hotellilla pesimme ottelun pettymykset katolla uima-altaalla. Tunnelma oli pettymystä täynnä, mutta kuitenkin sikäli toivoa täynnä, että 1-0 tuloksesta voidaan kyllä nousta voittoon Seattlessa pelattvassa toisessa osaottelussa.

Tänä aamuna herätys olikin sitten julma, sillä lento Bocas del Toroon lähti klo 6:30. Se kuitenkin kannatti, sillä nyt minulla on koko päivä edessä täällä Karibian puolen letkeässä tunnelmassa. Mihinkään ei ole kiire, riippumatto ja hiekkaranta ovat täällä niitä keskeisiä elementtejä.

Sunnuntaina päätimme porukalla paeta kaupungin vilinästä rannalle. Siihen paras paikka on täällä Tabogan saari, jonne Panama Citystä on tunnin mittainen laivamatka. Aikomuksemme oli mennä jo klo 8 laivalla, mutta emme tajunneet, että kaikilla muillakin on sama suunnitelma. Niinpä emme mahtuneet tähän laivaan. Onneksi laivan kotilaituri on alueella, jossa oli varsin miellyttävä tehdä tunnin mittainen kävelylenkki Panaman pilvenpiirtäjien muodostamaa vaikuttavaa skylinea ihaillen. Kun kello tuli 9, totesimme että kello on suomessa viisi iltapäivälle, ja suuntasimme läheiselle terassille. Pina Colada on vähemmän miehekäs valinta, eikä oikein Suomessa olisi vaihtoehto, mutta täällä se kuuluu asiaan. Ja hyvää oli.

Itse laivamatkakin oli mainio. Panaman skyline näkyi takanamme koko matkan ajan ja meri kimmelsi sinisenä. Ehkä hienointa oli kuitenkin katsella Panaman lahdella kanavaan pääsyä odottavia laivoja. Niitä oli lukemattomia, ja monesta ajettiin hyvin läheltä. Oli siinä kontti poikineen.

Perille päästyämme suuntasimme heti uimarannalle. Se olikin varsin hieno, sillä se oli riutta, jonka molemmille puolille pääsi uimaan. Meininki oli letkeä, meri vesi lämmintä ja olut kylmää. Vedestä ei olisi halunnut millään pois, koska se oli ainoa paikka jossa ei tullut hiki. Tosin eipä aurinkovarjon alla lepotuolissakaan hassumpaa ollut.

Kahden aikaan iltapäivällä alkoi sitten sataa. Muutama porukastamme oli kysynyt, miksi otimme jo kolmelta palaavaan laivan eikä vasta viiden laivaa, mutta syy oli tietenkin juuri tämä sade. Kun Keski-Amerikassa on sadekausi, päivät alkavat aina aurinkoisina, mutta iltapäivällä alkaa lähes vääjäämättä sataa, tai ainakin tulee pilvistä. Tämä on kyllä hyvin hauska säätyyppi, sillä se toimii joka päivä täysin ennustettavasti.

Sateesta huolimatta kiertelimme hetken aikaa Tabogan kaupunkiakin. Saari on aikoinaan ollut strategisesti tärkeä, joten kaupunkikin on niinkin vanha kuin 1515 perustettu. Saarella oleva kirkko on valmistunut vuonna 1550, ja on matkaoppaan mukaan läntisen pallonpuoliskon toiseksi vanhin kirkko. Tosin näihin väitteisiin suhtaudun aina varauksella. Näitä titteleitä kun tunnutaan matkaoppaissa usein jaeltavan useammalle kuin yhdelle.

Paluumatka oli mieleenpainuva. Kannella oli joukko paikallista nuorisoa, joilla oli mukanaan iso pullo tequilaa. Se sitten tuhottiin isolla porukalla niin että nätti tytto kaatoi kulloisellekin suosikilleen mukillisen, joka oli pakko kumota kannustusten saattelemana. Minulle osui vain yksi mukillinen, joka nousi kyllä heti päähän. Oli meinaan enemmän kuin vain suullinen.

Illalla Panamassa jatkettiin samalla teemalla. Vaikka pidän yksin matkustamisesta, on sitä vain 11 hengen porukassakin mukavaa. Täällä voi tilata juomia poytiin pulloittain, ja niin myos tehtiin. Panamalainen rommi ja seco maistui. Ja olut siinä välissä. Illan päätteeksi kävimme vastaanottamassa Soundersin jalkapallojoukkueen Panamaan heidän hotellillaa. Heidän lentonsa oli monta tuntia myohässä, ja pelaajien ja valmentajien ilmeet olivat ikimuistoisia kun he nousivat bussistaan ja kuulivat meidän laulun hotellin oven edessä. Annoimme kaikkien vain kävellä rauhassa sisälle hotelliin, mutta siitä huolimatta pelaajien eleistä näki selvästi että vastaanottamme arvostettiin. Väsynyt porukka sai siitä toivottavasti `pirityksen joka auttaa voittoon huomenna.

Tänään maanantaina menimme Panaman kanavalle, tarkemmin sanoen Mirafloresin suluille, joka on heti Panama Cityn ulkopuolella. Olimme sopineet kuskimme kanssa, että olemme suluilla puolitoista tuntia. Etukäteen olin hieman mietteliäs, miten saamme puolitoista tuntia kulumaan, mutta loppujen lopuksi pelkkää sulkujen toimintaa oli upea katsoa yli tunnin ajan. Lisäksi näimme lyhyen elokuvan kanavan historiasta.

Vaan on se melkoista touhua kun satoja kontteja mukanaan vievä laiva nostetaan yli 15 metriä ylemmäs. Se tapahtuu kaksien erillisten sulkujen avulla, ja kestää kaikkineen vajaan tunnin. Ehkä insinoorimieli auttaa siihen että tällaista arvostaa, mutta ei Panaman kanava todellakaan ollut mikään tylsä nähtäyys, toisin kuin monet olivat väittäneet.

Suluilta jatkoimme matkaan kanavan vartta seuraavaa tietä pitkin pidemmälle sisämaahan. On muuten melko friikin näkoistä kun näkee suuren valtamerilaivan syvälle sisämaassa. Meidän kohteemme oli Parque National Soberania, jossa kävelimme noin 10 kilometrin matkan syvällä sademetsässä. Haikin lähopaikallekin sai nimittäin ajaa hyvän matkaa huonokuntoista hiekkatietä.

Juuri kun saavuimme haikin alkupisteeseen, alkoi sataa. Tätä ei oltu suunniteltu ihan näin, mutta emme vain olleet tulleet ajatelleeksi, että sisämaassa sade alkaa huomattavasti aikaisemmin kuin rannikolla. Loppujen lopuksi saimme niskaamme täysimittaisen trooppisen ukkosmyrskyn, mikä osoittautuinkin paljon upeammaksi kokemukseksi kuin mitä sateeton haikki aamulla olisi voinut olla. Ainoa puute oli se, että eläimiä en nähnyt oikein ollenkaan, mitä nyt yhden iguanan auton ikkunasta. Aamulla niitä olisi voinut olla enemmän, mutta en usko että se olisi elämyksenä päihittänyt ukkosen, lintujen laulun, ja apinoiden mekkaloinnin yhteiskonserttia. Jotkut onnelliset onnistuivat pari apinaa jopa näkemäänkin, mutta vain kaukaa. Minulle ei siis tällainen ilo osunut kohdalle.

Myos pelkkää kasvustoa oli upea ihailla. Sanikkaat olivat jotakin aivan järjettomän kokoisia. Ja se kasvuston tiheys oli kyllä aivan uskomatonta. Me kävelimme leveällä tiellä, joten sinällään meidän eteneminen oli helppoa. Kääntopisteemme oli lopulta silta, jolla tie ylitti ensimmäisen joen. Aikamoinen näky sekin, vaikkei joki ollut lainkaan leveä.

Paluumatka sujuikin sitten märissä merkeissä. Suihku ja ilmastoitu huone hotellilla tuntui uskomattoman mahtavalta. Samoin ateria läheisessä ravintolassa oli jotakin aivan mieletontä, sillä koko päivä kello kolmeen asti oli vedetty pelkän aamiaisen ja veden voimalla. Nyt on vuorossa lepo, ja reilun tunnin päästä lähdetään taas Panaman yohon.

Eilen jet lag sai heräämään aikaisn. Ja mikäs siinä, sadekaudella onkin hyvä lähteä aikaisin liikkeelle, jottei iltapäivän sade iske ennenkuin on saanut tarpeekseen nähtävyyksien ihmettelystä. Ihan ensimmäiseksi suuntasin tietysti aamiaiselle. Hostellin läheltä loytyi jonkinlainen kansankuppila, josta munia, makkaraa ja paikallista leiväntapaista sai täyden lautasen pikkurahalla. Kyytipojaksi valitsin mehua. En tiedä mistä hedelmistä se oli puristettu, mutta tuoretta se oli.

Päivän varsinainen kohde oli Casco Viejo eli Panaman vanha kaupunki. Siellä on pilvenpiirtäjien sijasta vanhoja rakennuksia ja mukulakivikatuja. Osa rakennuksista on remontoitu hienosti, osa on romahtamalisillaan. Tunnelma ei ole lainkaan amerikkalainen, vaan suorastaan eurooppalainen. Tosin paikoin avautuu näkymä Panaman pilvenpiirtäjille, ja siitä onkin sitten eurooppalainen tunnelma kaukana.

Kapeiden katujen lisäksi alueella on useita upeita aukioita ja muutama komea kirkko. Aukioista ensimmäinen oli niemen kärjessä oleva Plaza Francia. Sitä hallitsee monumentti, joka kertoo Ranskan roolista Panaman kanavan rakentamisessa. Myos Ranskan suurlähetysto on täällä. Kirkoista erityisesti Plaza de la Independencizlla oleva katedraali on hieno.

Pari tuntia aluetta kierreltyäni aloin olla melkoisen väsynyt, ja päädyin istumaan penkille juuri Plaza de le Independecialle. Siitä oli mukava ihmetellä maailman menoa. Jotenkin tuntui vaikealta ymmärtää, miten kaukana kotoa sitä ollaan. Viime kesän El Salvadorin vierailun jälkeen Panama tuntuu jotenkin todella tavalliselta. Ei tarvitse jännittää mitään, voi vaan nauttia latinalaisen amerikan letkeästä meiningistä. Lounasta soinkin sitten oikein perinteisessä kansankuppilassa. Ropa viajas oli halpaa ja hyvää. Vähemmän yllättäen annoksen olelliset ainekset olivat riisi, pavut ja liha. Maukasta kuin mikä.

Tämän jälkeen olinkin sitten täysin valmis viettämään iltapäivän hostellin uima-altaalla. Parin tunnin loikoilun jälkeen olikin sitten aika lähteä liikkeelle, ja tavata ensimmäinen tänne USA:sta tuleva kaverini. Ilta jatkui oluen ja panamalaisen ruuan merkeissä. Tosin jo seitsemän aikaan aloin olla valmis nukkumaan. Sinne meninkin, uima-altaan kautta tietenkin.

Tänään oli sitten vuorossa taas kahden uuden USA:sta tulevan kaverin tapaaminen. Samalla siirryin hostellilta hotelliin, jossa meitä on pian vielä paljon isompikin kaveriporukka. Päivän aktiviteettina oli Parque Natural Metropolitano, kaupungin alueella oleva sademetsä, jossa on muutamia hyviä haikkipolkuja. Sademetsässä olikin kuumaa ja kosteaa, ja parin-kolmen tunnin haikkaaminen ottikin voimille. Palkintona sain kokea sademetsän tunnelmaa, ja nähdä monenlaisia eläimiä ja kasveja. Harmiksi luvassa olleet apinat eivät näyttäytyneet, mutta kilpikonnia, liskoja ja sammakoita sentään nähtiin. Lisäksi muurahaisia, jotka kuljettivat lehtiä omilla poluillaan, oli aivan järjeton määrä.

Eräs kohokohta oli myos näkoalapaikka, jolta oli upeat näkymät moneen suuntaan: läheisille vuorille, Panaman kanavalle ja lahdelle sekä tietysti Panaman keskustan pilvenpiirtäjille.

Iltapäivää onkin sitten vietetty rauhallisesti. Haikin jälkeen lokoilimme pari tuntia hotellin katolla olevalla uima-altaalla. Lisäksi on syoty ja juotu hyvin, sekä vain maattu hotellihuoneessa. Parin tunnin päästä lähdetään katsomaan Panaman sarjaan kuuluvaa Tauron ja Sporting San Migueliton välistä jalkapallo-ottelua.

Tänään lensin Panamaan. Kotoa sai lähteä kolmen aikaan aamuyollä, ja perille saavuin juuri ennen auringon laskua. Ensivaikutelma lentokentällä ja taksin ikkunasta maisemia ihmetellessä oli se, että on tämä kyllä ihan toisella tavalla moderni ja länsimainen paikka kuin mitä viime vuotinen Keski-Amerikan kohteeni El Salvador oli. Lentokentällä oli suuren maailman tuntua, ja keskustassa on suuri määrä pilvenpiirtäjiä.

Hostellille tulin juuri sopivasti auringon laskiessa. Matkan aikana olin hieman huolissani, miten pärjään jos taksi ei osaakaan viedä hostellin oven eteen. En nimittäin osaa espanjaa muutamaa sanaa enempää, joten hostellin etsiskely pimeässä ei oikein tuntunut kivalta ajatukselta. Kun sitten yhtäkkiä tunnistin muutaman maamerkin, joiden perusteella osasin laittaa itseni kartalle, oli tunnelma katossa. Perillä ollaan!

Hostellin paras piirre on se, että siellä on uima-allas, jonne pulahdinkin heti kun vain olin saanut laukkuni sängylleni. Ilma täällä on kosteaa ja kuumaa (yli 30 astetta), joten ainoa paikka jossa hiki ei nouse pintaan on juuri tämä uima-allas. Tai no makuuhuoneissa on ilmastointi, mutta sitä saa käyttää vain ilta yhdeksästä aamuyhdeksään. Hostelli on pieni, kotoisa ja kaikin puolin tunnelmallinen, mutta olen ihan tyytyväinen siitä, että olen täällä vain kaksi ensimmäistä yotä. Sen jälkeen saan huonekaverin Seattlesta, ja siirryn ilmastoituun hotelliin.

Tänään ei sitten paljon muuta aktiviteettia tarvittukaan. Kahden minuutin kävelymatkan päästä loysin mainion paikallista ruokaa tarjoilevan ulkoilmaravintolan, jossa kävin syomässä maittavan lautasellisen joka sisälsi ainakin kanaa, papuja, ja salsaa. Samalla siinä hulahti kaksi pulloa kevyttä paikallista olutta. Nyt sitten nukuttaakin varsin kiitettävästi.

Se varsinainen syy matkustaa juuri Kiovaan oli tietenkin vierailu Tsernobylin ydinvoimalaa ympäröivällä suljetulla alueella. Sen aika oli tänään. Voimalaitoshan sijaitsee vain hieman alle sadan kilometrin päässä Kiovasta, ja siitä on tullut suosittu (ja kallis) retkikohde. Vierailulla pääsee muunmuassa 300 ne metrin päähän onnettomuusreaktorista sekä siitä kolmen kilometrin päässä sijaitsevaan Pripjatin aavekaupunkiin.

Minulle sattui ilmeisesti pääsiäisen ansiosta hyvin suuri ryhmä, joten aikaa hukattiin aika paljon muun muassa passintarkastuksessa suljetun alueen rajalla. Lisäksi minusta pysähdys Tsernobylin kaupungissa oli vähän turha. Siellä oli pellolla joukko pelastustöissä käytettyjä panssaroituja ajoneuvoja, jotka eivät Parolan panssaripirkaatin käyneelle näyttäneet kovinkaan eksoottisilta.

Kiinostavaa oli kuitenkin huomata, että Tsernobyl on vielä elävä kaupunki, joka on koti alueen 3500 työntekijälle. Heistä useimmat ovat vuorotellen 14 päivää alueella töissä ja sitten 14 päivää vapaalla alueen ulkopuolella. Parvekkeilla oli pyykkiä kuivumassa. Matkaa voimalaitokselle on ilmeisesti noin 15 kilometriä.

Seuraava pysähdys oli sitten se kohokohta eli parin tunnin kiertely Pripjatissa. Päällimmäisenä mieleen jäi se, että vain paikalla käymällä voi ymmärtää, miten iso on 50 000 asukkaan aavekaupunki. Bussilla ajaessa kerrostajoa löytyi aina vaan lisää ja lisää yksi toisensa perään.

Myös sisälle rakennuksiin päästiin. Yllättäen geigermittarini mukaan sisätiloissa säteilyarvot putosivat aina dramaattisesti, vaikka useimmista puuttui ikkunat. Tästä siis oppia: ydinonnettomuuden sattuessa sisällä pysymisestä ilmeisesti todella on hyötyä.

Ensimmäinen rakennus oli kulttuuritalo. Siellä nähtävästi harrastettiin myös ruumiinkulttuuria, sillä sisältä löytyi muunmuassa voimistelu- ja palloilusali sekä uima-allas. Täältä avautui myös ensimmäinen näkymä kuuluisalle maailmanpyörälle, joka oli juuri saatu valmiiksi onnettomuuden tapahtuessa.

Maailmanpyörää ja muita huvipuiston laitteita pääsi katsomaan toki lähempääkin. Törmäysautot olivat minusta se friikein ja epätodellisin näky. Täällä geigermittarikin alkoi välillä rätistä oikein kunnolla.

Toinen isompi pysähdys tehtiin uimahallilla ja viereisellä koululla. Uimahallissa oli hämmentävää kauneutta. Melkein tuli paha olo. Koululla taasen koskettivat kaikki ne esineet, jotka kertoivat siellä joskus olleesta elämästä. Oli kirjoja, vihkoja ja erilaisia muita opetusmateriaaleja. Monissa luokissa oli vielä pulpetit suunnilleen paikallaan.

Pripjatista suunnattiin kohti voimalaitosta. Bussin ikkunasta sain useita hyviä kuvia neljästä reaktorista. Tuntui hyvin oudolta olla siinä. Yksikään reaktori ei enää tuota lamppuun valkeaa, mutta kaikissa silti vielä uraani halkeaa. Ydinvoimalaa ei ajeta alas nappia painamalla, ja siksi alueella on vieläkin niin paljon työtekijöitä. Heidän kanttiininsa on sijoitettu kätevästä voimalan läheisyyteen, ja siellä mekin söimme (kuulemma Kiovasta tuodun) lounaamme. Säteilytaso oli kyllä mittarini mukaan vain normaalia taustasäteilyä vastaava. Kello oli muuten tässä vaiheessa jo kolme, joten aika myöhään sai aamiaisella pärjätä.

Lounaan jälkeen päästiin vihdoin niin lähelle onnettomuusreaktoria kuin normaali turisti voi päästä. Geigermittari rätisi ja mureneva sarkofagi näytti siltä että se voisi hajota koska tahansa.

Siinäpä se alkoikin sitten olla. Käynti oli koskettava, mutta ei sillä minuun mitään aivan valtavaa vaikutusta ollut. Kiinnostukseni olisi taatusti ollut pienempi, jollei osa viehätyksestä olisi nähdä millainen oli neuvostoliittolainen kaupunki, joka oli rakennettu vain yhden teollisuuslaitoksen työntekijöitä varten. Vaikka luonto valtaa Pripjatissa ajaa, se on edelleen ainutlaatuinen ulkomuseo.

Päätin hyödyntää pääsiäisloman matkustamalla Kiovaan, ja täällä sitä ollaan. Ukraina on minulle uusi maa, mutta ainakin tämä pääkaupunki on osoittautunut vähemmän eksoottiseksi kuin olin ajatellut. Ei tämä suuresti poikkea läntisemmistä slaavipääkaupungeista joissa olen ollut. Kyrilliset kirjaimet toki tuovat oman haasteensa, mutta kyllä minä niitä luen huomattavasti sujuvammin kuin arabiaa. Toisaalta lähi-idästä poiketen täällä ei juuri kukaan puhu englantia. Eipä sekään suuria ongelmia kyllä ole tuonut. Ruokasanastoa on toki syytä vähän osata. Tänään söinkin jo mainion lajitelman paikallisia herkkuja: boschia, pelmenejä, makkaraa ja perunapannukakkula.

Perjantaina ehdin ennen auringonlaskua käväistä Itsenäisyyden aukiolla. Paikka näytti televisiosta tutulta, mutta jotenkin oli kuitenkin vaikea hahmottaa oranssin vallankumouksen tunnelmaa. Mitenkään erityisen kuvauksellisena en paikkaa pidä.

Sen sijaan seuraava paikka oli juuri sitä. Pyhän Mikaelin luostarin kultaiset kupolit olivat juuri sitä mitä kuvittelinkin täällä näkeväni. On aina kiva nähdä jotakin mielikuvissa olevaa jota ei ole aiemmin nähnyt. Laskeva aurinko värjäsi luostarin erityisen kauniiksi.

Sisällä luostarin kirkossa oli meneillään ortodoksinen messu, jota seurasin hetken. Aika eksoottiseltahan se tuntui luterilaiseen jäykkyyteen verrattuna. Vaikka ihmisiä tuli ja meni (kaikki tekivät ristinmerkin), tunsin oloni kiusaantuneeksi aika pian, ja jatkoin matkaani takaisin hostellille, jonne ehdin juuri pimeän tullessa. Siellä olikin sitten pakko ottaa unoset saman tien. Päivä oli ollut pitkä, sillä matka oli alkanut kotoa jo seitsemältä aamulla.

Jollakin ihmeellä pääsin kuitenkin vielä sängystä ylös kun hostellilta alettiin tehdä lähtöä baariin. Ja onneksi lähdin. Hostellilla töissä oleva puolalainen tyttö vei meidät baariin jota ei turistina voisi mitenkään löytää, ja meininki oli sen mukaista. Tuoppi olutta samoin kuin shotti vodkaa maksoi 10 gvirnaa eli alle euron. Ei paha.

Lauantaina pääsinkin sitten liikkeelle vasta hieman ennen puolta päivää. Suuntasin aluksi Tsernobyl-museoon. Se oli kuitenkin nähty nopeasti. Kun ei osaa ukrainaa eikä venäjää, museosta on vaikea saada irti oikein mitään.

Tästä suuntasin kierrokselle, joka vei minut muutamalle mainiolle Dneper-joen yläpuoliselle näköalapaikalle, takaisin Pyhän Mikaelin luostarille sekä sieltä alas Podilin kaupunginosaan mutkittelevalle tunnelmalliselle mukulakivikadulle. Sitä kansoittivat kaikenlaiset myyjät, joilta olisi halutessaan voinut ostaa vaikka Lenin-patsaan.

Illalla olisi taas ollut mahdollisuus lähteä hostelliporukan kanssa kaupungille rellestämään, mutta tyydyin rauhallisempaan ravintolaratkaisuun, jossa söin sen pakollisen Kiovan kanan sekä jotakin, joka kai oli puhdasta sianrasvaa, ja jonka kanssa tarjoiltiin hämmästyttävän pieni määrä leipää.

Bändin palaamista keikkatauolta on aina hauska olla todistamassa. Tänään se bändi oli Stella, ja keikkatauolle oli kertunyt pituutta puolitoista vuotta. Paikkana Tampereen Yo-talo, mikä ei liene sattumaa. Siellä olen ollut todistamassa useita vastaavia tilanteita, joista päällimmäisenä mielessä ovat Zen Cafén lukuisat paluukeikat sekä Scandinavian Music Groupin aivan ihkaensimmäinen keikka missään.

Ohjelmassa oli suuri määrä uusia biisejä, joista ei kyllä monestakaan aivan heti saanut kunnolla kiinni. Ehkä se lupaa hyvää. Radioissa jo soiva singlebiisi Kutsumattomat vieraat jääkää kotiin kyllä toimi livenäkin heti hienosti. Päällimmäisenä mieleen jäi kuitenkin se, miten bändi oli alussa aivan hermona ja teki jatkuvasti kaikenlaisia pieniä virheitä eikä vain soittanut oikein millään tapaa hyvin, mutta jotenkin vain keikka jossain vaiheessa lähti lentoon ja yleisökin saatiin vanhoilla hittibiiseillä täysillä mukaan. Juuri se näissä paluukeikoissa onkin aina hienoa kun saa seurata miten bändi pikkuhiljaa rentoutuu ja soitto alkaa toimia. Tänäänkin tuntui siltä, että aluksi bändi oli aidosti yllättynyt yleisön positiivisista reaktioista.

Keikan aikana aloin myös muistella Turussa syksyllä 2008 näkemääni Stellan keikkaa. Kontrasti oli valtava. Silloin Stellalla oli takan huikea määrä keikkoja, ja bändi oli aivan huippuvdeossa. Täytyykin muistaa käydä keikalla myös syksyllä jos Stella vain jatkaa keikkailua silloin.

Bussi on aivan kohta Tampereella ja reissusta on todella hyvä mieli. Minulla on usein ollut mielessä, että New Yorkiin voisi aivan hyvin tehdä pikaisenkin reissun, ja nyt tuli riittävän hyvä syy tehdä se. Vaikka paluulentoni oli Lontoon kautta, oli paluumatka ylivoimaisesti miellyttävin Amerikasta paluu jonka olen tehnyt.

Jo lähtökohta oli hyvä, sija aikaeroa New Yorkin ja Suomen välillä on juuri nyt vain kuusi tuntia, koska USA on jo siirtynyt kesäaikaan muutta Eurooppa ei. Lisäksi lento lähti New Yorkista klo 22:45 eli juuri sopivaan nukkumaanmenoaikaan. Nyt kävi vielä niin onnellisesti, että päin itselleni koko kolmen senkin rivin. Pääsin siis vaakatasoon heti kun turvavöiden merkkivalo sammui. Nukahdin heti, ja heräsin aamiaiselle tunti ennen koneen laskeutumista. Lontoossa oli juuri sopiva parin tunnin vaihtoaika, ja Helsinki-Vantaalla ehdin Tampereen bussiin niin, että se lähti liikkeelle ennen kuin ehdin edes istua alas.

Kaikki meni siis juuri niin nappiin kuin voi vain mennä. Kaiken kruunasi se, että New Yorkissa JFK:lla ostamani 24 tunnin langaton internet toimi myös Heathrowlla. Sattui olemaan sama palveluntarjoaja enkä onneksi ollut hukannut käyttäjätunnustani ja salasanaani.